Mustikkapasta

Isän haudalla. Lokakuun viimeinen aamu, pyhäinpäivä, valkenee hitaasti, pilvisenä ja kosteana eilisen sumupäivän jälkeen. Vai näkyykö taivaalla merkkejä kirkastumisesta? Vielä on liian aikaista sanoa. Kello kahdeksan on jo valoisaa, mutta kestää hetken ennen kuin selviää, onko taivaan tummuus pilvisyyttä vai yön jälkiä.  Herätys ei tänään ollut kovin mukava: uutiset Kreikan ja Turkin maanjäristyksestä kertovat ihmisten hädästä, sortuneista taloista, tulvista ja kuolemasta. Luonnosta joka näyttää voimaansa ja muistuttaa, että sillä on kyky tuhota kaikki minkä ihminen on rakentanut. Mutta emme me silti siitä opi; pian uutinen tästäkin maanjäristyksestä hukkuu muun uutistulvan joukkoon, kuinka taloudella menee ja kuka pettää ketäkin hulluuksien saarella.  Suomalaisella pyhäinpäivällä on muutenkin surumielinen olemus: muistellaan kuolleita. Ei ole varmaankaan sattumaa, että juuri vuoden pimeimpään aikaan on ympätty kuoleman ja kuolleiden muistelemisen ympärille liittyvä juhla. Suomessa s

Kynttilän liekki, niin pieni, niin ihmeellinen. Olen viime aikoina kirjoittanut niin paljon syksyn pimeydestä, että joku vakilukijoistani pitää varmaan minua jo hieman - pimeänä. Silläkin uhalla kirjoitan vielä kerran. Olen nimittäin tehnyt valaisevan havainnon pimeyteen liittyen , joka on muuttanut suhtautumiseni asiaan suorastaan ihmeellisellä tavalla.  Ennen kuin kerron tarkemmin tästä havainnosta, totean että pimeys ja syksy on tavallaan hyvin kaksijakoista aikaa. Toisaalta pimeä tuntuu ikävältä ja haikealta kesän ja valon jälkeen, toisaalta pimeyden lisääntyminen on luonnollinen osa vuodenkiertoa ja tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua, vetäytyä ja viettää talvi luonnollisen rytmin mukaan, vähemmillä kierroksilla, koska valoa on niin vähän. Niin se entisaikaan on näillä leveysasteilla aina mennyt ja siihen olemme sopeutuneet. Talvella on saanut ja pitänytkin ottaa rauhallisemmin, keskittyä puhdetöihin, lämpimänä pysymiseen ja talvesta selviämiseen.  Ongelmallista nykyaikana on, ett

Valoa pimeyteen. Kello on nyt ensimmäisen talviaikaviikon tiistaina kahdeksan - tai siis yhdeksän mutta viisareiden siirtelyn jälkeen tuntia vähemmän. Menen aina hetkeksi sekaisin tästä siirtelystä. Sataa ropisee. Pilvisen aamun kalpea valo on hiipinyt ikkunan taakse ja sieltä sisälle kuten aina ennenkin, mutta talviaikaan siirtymisen vuoksi voimme sanoa päivän valjenneen aikaisemmin. No, joidenkin mielestä varmaan ihan kiva, että parin viikon ajan taas voi sanoa valon tulevan aikaisemmin aamulla ja ehkä auttavan heräämisessä. Ehkä. Vaikka eihän tätä aikaisempaa aamun kajastuksen "hyötyä" kauan kestä. Kohta on aamulla taas  joka tapauksessa sysipimeää silloin, kun suurin osa ihmisistä heräilee päivän velvollisuuksiin. EU:ssa puuhattavan hankkeen myötä viime lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli tarkoitus siirtää kelloja viimeisen kerran. Sen jälkeen jokainen jäsenmaa olisi saanut vapaasti päättää ajastaan eli valitseeko pysyvän kesä- vai talviajan. Aloite tähän hankkees

Jopas on nyt aamuissa aikaa, kun kelloja on viikonloppuna siirretty talviaikaan! Vaikka en talviajasta pidäkään, niin nyt näinä rytmin siirtymäaikoina lapset heräävät tuntia aikaisemmin, ja tänään ehdin kirjoittaa blogipostauksen ennen keskimmäisen eskariinvientiä.  Edellisen painoaiheisen postauksen jatkoksi kaivelen muistin kätköistä aikoja, jolloin painoni on ollut aivan toisilla lukemilla: raskausaikoja. Ne eivät lakkaa hämmästyttämästä minua, se miten keho venyy, taipuu, muokkautuu ja muuttuu toiseksi, ja sitten taas kutistuu, pienenee, vetäytyy, palautuu entiselleen. (Lue edellinen postaus Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele.. .)  täältä  ) Ensimmäisessä raskaudessa kiloja tuli seitsemäntoista.  Saa tullakin, painotti neuvolanhoitaja kaiken aikaa. Mitä pienempi lähtöpaino äidillä (minulla 52kg), sitä vapaammin kiloja saa tulla. Hoikkien naisten kohdalla on aivan normaalia, että  keho tarraa kiinni kaikista kaloreista jotka saa ja varastoi ne turvatakseen

Kauden voimaruokaa puolukkaa kehon vahvistukseksi. Tyypillinen iltani ennen viime maaliskuuta: päivän toimien ja touhujen jälkeen keitän teetä, istahdan sohvalle ja syön siltä istumalta pussillisen lakuja tai puolikkaan suklaalevyn. Tyypilliseen päivään on myös kuulunut pulla tai pari iltapäivän aikana , mahdollisesti myös voisarvi aamiaisella. Ja aina jos näen jossakin karkkia, tungen sen suuhuni. Erityisesti irtokarkkeja...Aakkosia...Ässämixejä ja missäxejä... Mitä vain värikästä, sokerista ja makeaa.  En voi elää ilman makeaa! Mitä enemmän sitä syön, sitä enemmän tekee mieli.  Sitten tapahtuu jotain...ja kaikki muuttuu. Aivan kaikki. Makumieltymykseni heittävät häränpyllyä ja sitä myötä iltarutiinit. Niihin kuuluu yhä iltatee, mutta ilman lakua ja suklaata. Nyt päin vastoin mietin, kuinka olen pystynyt syömään joka ilta kaiken sen määrän sokeria ja makeaa... Asia joka muutti kaiken oli sairastuminen koronaoireisesti maaliskuun alussa . (Lue sairaudestani enemmän mm. teksti Korona: m

Vaikka sisällä lampun valossa väsyttää, olkapääni on aina valmiina läheisille, jotka sitä tarvitsevat. Vuoden harmaimmat aamut ovat taas täällä. ( Aiheesta vuoden takainen teksti  täällä ) Sataa taukoamatta, ohutta mutta runsasta tihkua joka tuulenpuuskissa rumpauttaa peltikattoon kaatosadetta muistuttavan ääniraidan. Tervemenoa viimeiset lehdet puista, te syksyä uhmanneet haihattelijat, jos vielä olettekin pitäneet kiinni oksista niin tämä tuuli teidät repii maahan, aikanne on nyt lopullisesti ohi.  Kun syksy tulee, tarvitsen olkapäätä. Tarvitsen jotakin johon asettaa ajatuksista raskas mieleni. Se olkapää voi olla sohvan tyyny, saunan lauteen päänalunen tai mieheni joka muistaa jättää minulle aamulla lämpimän kahvin pannuun ennen kuin vetäytyy työhuoneeseensa etätyöläisen rooliinsa.  Tai sanoo päivän jälkeen jolloin olemme ehtineet tuskin sanaa keskenämme vaihtaa emmekä illallakaan oikein jaksaisi: ti amo, anche oggi.   Se voi olla hetki kun heittäydyn laiturin päästä neliasteiseen

Kun syyskuun alussa olimme olleet muutaman päivän perillä Roomassa, oli aika kirjoittaa ja lähettää postikortit. Tällä kertaa lähetimmekin niitä tavallista enemmän, muutaman ystävän, naapurin ja sukulaisen lisäksi myös lasten hoitopaikkoihin. Kerho ja eskari olivat juuri alkaneet kun lähdimme, ja lapsista oli hauska ajatella että heidän ollessaan poissa ryhmissä luettaisiin heidän kaukaa mummolasta lähettämiään kortteja.  Parin lopun kortin lähettäminen jäi viime tippaan, ja pudotin ne postilaatikkoon lähtöaamunamme Roomassa, pysäytimme täpötäyteen pakatun auton korttelin aamuruuhkan keskelle italialaistyyliin "kaksoisparkkeeraukseen", in dobbia fila, ja puikahdin tuikauttamaan kortit matkaan. Ehtisimmekö kotiin ennen kortteja, mietin silloin kuuden päivän paluumatka mielessä.  No, todellakin ehdimme! Kortit eivät ole tulleet perille vieläkään, vaikka tuosta hetkestä on nyt kolme viikkoa. Perille eivät ole tulleet myöskään ne postikortit , jotka pistimme postiin seitsemän vi

Hotellihuone Rio di Pusteriassa matkalla Italiaan. Missä lie lapset riehuivat,eivät nukkumassa ainakaan! Veikkaan että jokainen vanhempi tietää tunteen: nukutusrituaalit ovat ohi, pienokainen (tai pienokaiset) ovat viimein vaipuneet unten maille ja vain luoja ja vanhempi itse tietää mitä kaikkia kommervekkeja se on vaatinut. Päivän hälinät ovat takana, pöydälle kaatuneet lasit ja lattialle levinneet puurot, niskakakat, leikkimaratonit, matelevat tunnit ennen puolison kotiintuloa, iltavilliydet ja kiukkukohtaukset. Aivan kaikki, koko pitkän päivän kattaus.  Kodissa vallitsee hiljaisuus ja rauha, ja tuskin uskaltaa liikkua ettei se rikkoutuisi. Vain hullu se tämän riskeeraisi, parempi kun ei sohvalta liikahda, puhumattakaan huoneesta toiseen kävelystä ja jääkaapin oven aukaisusta. Ensimmäiset hetket siinä saattaakin kulua, sohvalla istuessa ilman että ainoakaan järkevä ajatus liikkuu päässä. Vain se, että nyt ne nukkuvat. Nyt voin vain olla.  Ei tarvitse rauhoitella, tyynnytellä, sovitel

Olisihan se pitänyt arvata - riitelyksi tämäkin meni. Koronaviruspandemia nimittäin. Siinä missä keväällä maailma oli (ainakin näennäisen) yhtenäinen uuden viruksen kohtaamisessa ja sen torjunnassa, niin nyt on jakauduttu kahteen leiriin . Ellei useampaankin. Toinen leiri jatkaa viruksen torjumista ja sen vakavuuden ymmärtämistä samantasoiseksi kuin keväällä, toinen leiri sanoo että sehän on vain flunssa ja kaikki torjuntatoimet ovat turhia tai ainakin ylimitoitettuja. Ja sortavat yksilön oikeuksia, yhteisestä hyvästä viis.  Puolin ja toisin syytellään. Te jotka seuraatte suosituksia, olette sokeita lampaita. Te jotka ette noudata suosituksia, olette vastuuttomia typeryksiä. Ettekö ymmärrä, että juuri minä olen oikeassa? Moni on sitä mieltä, että korona on valtaapitävien tai valtaan halajavien juoni, 5G-verkon syytä tai päättäjien pyrkimys saada kansa ulkonaliikkumiskiellon alaiseksi ja talutushinhnaansa. Salaliittoteoriat valtaavat netin ja pursuilevat sieltä ulos. Kuka uskoo, että

Nera Castel Gandolfossa Albano-järvelle katselemassa. Olisiko tätä vuosikausia sitten uskonut, kun palasimme silloin neljävuotiaan koiramme kanssa eläinlääkäriltä päät painuksissa, tuoreen diagnoosin kanssa: sydänvika. Iän myötä paheneva, lääkkeillä koiran vanhetessa hoidettavissa, mutta osalla potilaista on valitettavasti edessä äkkikuolema nuorella iällä. Sen diagnoosin kanssa koiramme on nyt elänyt 11 vuotta lisää, eikä lääkkeitä ole vieläkään tarvittu. Viimeisimmässä tarkastuksessa eläinlääkäri, sama tuttu kuuntelija, sanoi ettei oikeastaan enää havainnut koko vikaa sydänäänissä. Voiko se parantua, kysyin ihmeissäni. Ei oikeastaan, lääkäri sanoi. Teillä on vain ollut onnea. Niin meillä tosiaan on ollutkin! Pentuna ja nuorena sairaalloinen ja sydänvikainen cockerspanielimme (korva- ja anaalirauhastulehduskierteitä, kohtutulehdus, virtsakiviä,  rasvapattileikkauksia, hammaskiveä, vatsaongelmia) on yhä ilonamme, ja nuoruuden sairastelut ovat iän myötä vähentyneet ja nyt vanhuksena lä