Mustikkapasta

Tarkalleen ottaen siitä on puoli vuotta, kun kuopus aloitti päivähoidon. Siitä ajasta hän on todellisuudessa käynyt päiväkotia kolme kuukautta, sillä yksi kuukausi joulu-tammikuussa meni Rooman-lomalla, ja toinen mokoma on kulunut sairaana ollessa.   Varsin tyypillinen päiväkodin aloitus siis - flunssaa toisensa perään. Pääosa flunssista kasaantui kahteen aloituskuukauteen eli syys-lokakuuhun. Sen jälkeen ei päiväkodista ole tauteja tullut, mutta nyt tammikuussa isosisaruksilta koulusta tullut yksi ikävä flunssa jälkitauteineen kuitenkin on aiheuttanut jälleen parin viikon poissalon päiväkotiarjesta.  Kokemuksemme suomalaisesta päiväkotielämästä on siis varsin lyhyt, mutta silläkin uhalla - ja toisaalta "kokemattomuuden" tuomalla ennakkoluulottomuudella, kirjoitan postauksen havainnoistani, joita päiväkotimaailmasta olen tehnyt.  Ensimmäiset päivät syyskuussa eivät olleet lupaavia, päinvastoin (lue aiheesta postaus Painajaismainen paluu arkeen: nimetön pilkkakirje postilaatik

Päivä ei tiennyt olevansa viimeinen, mutta minä tiesin. Avasin silmäni, kuulin sateen ropinan katoon, kun herätys aamuseitsemän pimeydessä sytytti ensimmäiset valot keittiöön. Espressopannun kolinaa, munakkaan paiston ritinää.  Äiti tänään voin nukkua niin pitkään kuin haluan, eikö niin? Kysyi uninen ääni vierestäni. Kyllä, juuri niin, vastasin. No sitten minä nukun vielä vähäsen.  Hyvin vähäsen todella, sillä viisi minuuttia myöhemmin lapsi oli jo ylhäällä, hänen unenpörröiset hiuksensa erottuivat olohuoneen hämärässä jossa hän istui katsomassa aamupiirrettyjä. Metsäretkellä viimeisenä kotiäitipäivänä. Koululaiset menivät menojaan, mies lähti toimistolle, me jäimme kuopuksen ja koiran kanssa kotiin. Tavallisista aamuista tavallisin, ja kuitenkin siinä oli jotakin erilaista kuin missään muussa tähänastisessa päivässä. Tämä oli viimeinen arkikotipäivämme, se vähä mitä kotiäitipäivistä on jäljellä, velvoitteista vapaa arkipäivä kotona koskaan. Paljonhan niitä on ollutkin, kuopuksen kanss