Kädet taikinaan - vai eikö sittenkään?

Askartelumassaa leipomassa.
Minusta on ihastuttavaa upottaa käteni erilaisiin taikinoihin, kuten pulla- tai sämpylätaikinaan. Lihamureketaikinakin menettelee, tosin nautinto himmenee hiukan, kun kuvittelen, kuinka raaka liha liiskautuu kynsien alle ja jättää sinne miljardeja bakteereja, vaikka kuinka huolellisesti puhdistan käteni jälkeen päin.

Kädet taikinassa tunnen hyvin konkreettisesti tekeväni hyödyllistä työtä. Lisäksi siinä saa ihan luvan kanssa sotata käsiään, jolloin vuosien mittaan vaivihkaa paheneva ja kroonistuva likaisten käsien fobia jää hetkeksi taka-alalle. 

Mistähän mahtaa johtua, että meillä Suomessa käsillä tekemistä arvostetaan niin paljon?

Miehen pitää rakentaa talo omin käsin, tai ei ole mies eikä mikään. Kakut ja pikkuleivät täytyy pipertää juhliin itse, tai vieraat pitävät emäntää laiskana. Ruoka pitää valmistaa perheelle alusta loppuun tuoreista raaka-aineista omassa keittiössä, tai saa kiireisen, urasuuntautuneen tai muuten vain lapsiaan laiminlyövän äidin leiman. Itse ommellut vaatteet keräävät aina loppumattomasti ihastelua, olisipa kyseessä minkälainen koltunkuvatus hyvänsä.

Ainakin osaksi asia varmasti selittyy suomalaisella työkulttuurilla ja -moraalilla. Kun kädet tekevät työtä, kukaan ei voi tulla sanomaan, että olet yhteiskunnalle hyödytön laiskottelija. Työllä ansaitset leipäsi ja muiden kunnioituksen, ja mitä enemmän kätesi ovat känsillä, sitä kovemman työntekijän maineen saat - ja sitä enemmän sinua kunnioitetaan.

Suomalaisena olen tottunut tällaiseen ajatteluun ja osittain toimin itsekin sen mukaan. Se tosin ilmenee lähinnä siten, että tunnen alemmuutta kaikensorttisia nikkaroijia ja muita kädentaitajia kohtaan, samoin kuin heitä, jotka aamusta iltaan paahtavat työpaikoillaan ja käyvät kotona lähinnä kääntymässä. Itse en osaa tehdä käsilläni juuri muuta kuin kirjoittaa, enkä siitäkään aina ole ihan varma. Minä en myöskään pidä työpaikkaa toisena kotinani, vaan tunnustan ihan reilusti, että kotona on mukavampaa. Työntekopainotteinen kulttuuri ahdistaa minua, ja minun mielestäni elämän tarkoitus ei voi olla se, että vietetään suurin osa ajasta työnteossa, jotta saadaan maksettua kallis asuntolaina, mutta jonka takia ei kyseisellä lainalla ostetussa asunnossa ehdi kunnolla viettää edes aikaa. Kaikilla ei ole asuntolainaa, mutta he tekevät yhtä kaikki niska limassa töitä, ehkä vain kasvattaakseen pankkitilinsä saldoa. Molemmat yhtä hölmöjä vaihtoehtoja.

Italialainen suhtautuminen työntekoon on siksi mielestäni kuin raikas tuulahdus tunkkaiseen huoneeseen. Jos jätetään pois luvuista korruptio ja ehkä liiankin vahva hyvä veli -verkosto työpaikkojen saannissa, (mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pomon veljentyttären työtön peräkammarinpoika saa firman avoimen työpaikan, eikä joku kahdestatuhannesta koulutetusta ja kokeneesta paikanhakijasta, jos paikkaa ylipäätään edes laitetaan yleiseen hakuun) italialaiset suhtautuvat ihastuttavan rennosti työntekoon. Töitä toki tehdään paljon ja hyvä niin, mutta jos joku päättää tai voi olla tekemättä, niin hyvä niinkin ja onnittelut hänelle. Italiassa ei katsota kieroon, jos joku elää perintörahoilla tai jättää lottovoiton takia ansiotyöt sikseen. Vaan jos sama tapahtuu Suomessa, auta armias sitä paheksunnan ja ylenkatsonnan määrää. Kunniallinen ihminen ei kerta kaikkiaan voi olla tekemättä mitään.

Liekö asioilla syy-yhteys, mutta samalla lailla alussa mainittuihin itse tehtyihin pikkuleipiin tai omin käsin rakennettuihin taloihin ei Italiassa liitetä samanlaista kunnian kehää kuin meillä Suomessa. Lähinnä olen törmännyt ihmettelyyn, kun on tullut puhetta siitä, että suomalaiset miehet usein rakentavat perheelleen talon. Miksi ihmeessä he ryhtyvät johonkin niin rasittavaan ja aikaanvievään projektiin, kun valmiinkin voisi ostaa? Ja jos Italiassa vie itse tehtyjä keksejä tuliaisiksi kylään, on turha odottaa siitä minkäänlaisia irtopisteitä. Korkeintaan saatetaan todeta, että kas kun viitsit kuluttaa aikaasi, lähileipomosta olisit saanut paljon vähemmällä vaivalla yhtä hyviä (ellei parempia).
 Ja kun yritän joskus anoppilassa ryhtyä kakun leivontaan tai ehdotan tekeväni besciamella- eli maitokastikkeen lasagnea varten, ajatukseni tyrmätään anopin ja miehen voimin heti alkuunsa. Mitä turhaa hikoilla keittiössä yhtään enempää kuin on pakko, ostetaan kakut ja kastikkeet valmiina niin kaikilla on kivempaa.

Ei tosin välttämättä minulla, sillä minusta on ihan oikeasti kivaa tehdä maitokastiketta ja kakkuja, ainakin kun sille päälle satun. Mutta on kieltämättä hyvin vapauttavaa, että kukaan ei oleta tai odota, että kaikki pitäisi tehdä itse; käsiä ei ole pakko upottaa taikinaan, ellei halua.

Asia on meillä kotona oikeastaan päinvastoin. Hyvin usein, kun mainitsen miehelleni saattavani leipoa illalla sämpylöitä tai kakun jotakin juhlaa varten, hänen mielipiteensä on, että mitä turhaa ja ostetaan kaupasta, eikö minulla muka ole jo tarpeeksi tekemistä työn, lapsen ja kodinhoidon kanssa. Joudun oikein inttämään ja perustelemaan, että nimenomaan haluan leipoa itse.

Tänään pääsimme tyttäreni kanssa oikein kunnolla käsillä tekemisen makuun, kun innostuimme kokeilemaan vessapaperirullahylsyaskartelua. Paljon mainostetut vessasta alasta vedettävät hylsyt ovat arveluttaneet minua alusta asti, enkä oikein tiedä, uskaltaako niitä ihan oikeasti laittaa pönttöön. Siksipä ryhdyin laittamaan niitä talteen, kun äidiltäni vielä kuulin, että niistä saa hyvää askartelumassaa. Hyvin ne massaksi sulivatkin, ja sitä oli todella rentouttavaa puristella ja muotoilla - innostuin melkein yhtä paljon kuin lapseni, jonka jäljiltä olohuoneen lattia on vieläkin täynnä pikkuriikkisia paperimassan palasia.

Sulatimme pieneen määrään vettä kaksi keskikokoista muovipussillista hylsyjä:


Tämän näköisiä taideteoksia muotoilimme. Mukana lapsen suosikkihahmo Pikku Myy ja perhosia, jotka tein piparimuotin avulla. Pyörylä on tuleva leppäkerttu, kunhan saa kuivuttuaan väriä pintaan:

Nyt vain enää jännitetään, miten massa käyttäytyy kuivuessaan. Voi olla että murenee kasaan, mutta hauskaa ainakin oli, kuten aina käsillä työtä tehdessä!




Kommentit

  1. Meillä on käy joskus täti-ihminen, joka on henkeen ja vereen leipoja ja jonka mielestä itse tekeminen on ainoa oikea tapa. Tästä myös keskustellaan aina kahvitellessa. Hän kertoo reilusti, mitä on mieltä. Kerran kommentti täytekakustani oli " tämä onkin tehty tuoreeseen pohjaan, tunnistan heti mausta, jos kakkupohja on pakastettu". Toinen komentti eräästä toisesta kakusta oli" niin, saa sitä yksinkertaisestankin ihan kivaa". Varmaan arvaat, että mulla on aina pikkaisia paineita, kun tämä henkilö on tulossa käymään :-)

    VastaaPoista
  2. Arvaan! Mitä jos tekisit joskus niin, että tarjoaisit pokkana kaupan kääretorttua tai raakapakastepullia ja huvittelisit tädin reaktioita seuraamalla=).Tai tilaisit leipomosta huippuhienon ja hyvänmakuisen kakun, jota väittäisit omaksi uudeksi kakkureseptiksesi...ja katsoisit, löytyykö silti huomautettavaa. Jotenkin arvaukseni on, että löytyisi!

    VastaaPoista
  3. Pitää kokeilla joskus:-) Muuten tuolla samaisella yksinkertainen kakku -reissulla hänen ensimmäisiä kommenttejaan oli " jaa, sinäkin se olet sitten lihonut". Tuon kerran jälkeen annoin kakuilleni ihan oman nimen " lihavan kokin yksinkertainen kakku" :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia