Mustikkapasta

Pitkäperjantai on tänä vuonna ollut kylmä, vuodenaikaan nähden lunta on paljon, enemmän kuin koskaan muistan tähän aikaan olleen. Pellolla kävellessä jalka upposi polvea myöten hankeen. Metsässä enin lumi on jo sulanut, enää satunnaiset lumilaikut täplittävät metsänpohjaa, sulamisvettä ja puroja on kaikkialla.  On ollut myös aurinkoista. Auringon lämpö on lohdullista ja sulattaa lunta ja maata kylmän vallasta. Valo ja lämpö voittavat, myös tänä pääsiäisenä. Sitä ennen on käytävä läpi kylmyys ja kärsimys. Ja suru, vaikkei se poistukaan koskaan. Kirkkain valo tulee vasta mustimman yön jälkeen. Se on pitkäperjantain taakka ja opetus ihmiskunnalle. Tänään kirjoitan metsästä, joka lohduttaa. Metsästä jossa ihmisen on mahdollisuus löytää rauha. Tämä on kirjoitus askelista, hengityksestä ja pihkan tuoksusta, linnuista ja hämähäkeistä ja metsän sylistä.  Kirjoitan suruani pois. Älköön minua siitä tuomittako, sillä kuten aina, kirjoitan pelkästään jakaakseni sielustani hyvää, koskettaa...

Tänä pääsiäisenä sain kukkia. Sattuneesta syystä olen tänä pääsiäisenä miettinyt paljon menneitä pääsiäisiä. Aikaa miettimiseen on ollut, sillä olemme edelleen ihan vain kotona. Olen huomannut, että joulun ja monien muiden juhlien tavoin ne ovat ikään kuin sulautuneet yhteen yhdeksi yhteiseksi pääsiäismuistoksi, tunnelmakuviksi ja välähdyksiksi suklaamunien avaamisesta lapsena pääsiäissunnuntain aamuna, rairuohon tuoksuksi ja Matteus-passion säveliksi. Ja myöhemmin samat teemat ovat saaneet uudet variaatiot omissa pääsiäisissäni. Nykyään lasten kanssa koristelemme pajunoksia, askartelemme kaikkea vihreää, keltaista ja keväistä, kasvatamme rairuohon (ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa myös ohraruohoa ja maissia popcorninsiemenistä), kerron lapsille pääsiäisen tapahtumista ja merkityksestä sekä myös vanhoista suomalaisista pääsiäisperinteistä, syömme suklaamunia.  Pääsiäisaamu tietysti huipentuu jättisuklaamunien avaamiseen. Se on Italiasta meille tullut perinne, samoin kuin pääsiäisa...

Pizza al taglio kotikeittiössä.  Tiedetään, sokeri on myrkkyä ja on edesvastuutonta syöttää sitä kasvaville lapsille. Mutta kerran vuodessa sallittakoon heille tämä ilo: aamupalaksi kymmenen Kinder-munaa ja yhdet jättikinderit päälle! Eivät he tietenkään kaikkea syöneet kerralla, vaan lupa oli avata yksi pikkukinder ja sitten tietysti se pääsiäisen kohokohta eli jättikinder, josta sai syödä neljäsosan. Kuopukselle oli oma pienempi "jätti"kinder, ei onneksi vielä tajunnut että oma oli huomattavasti pienempi kuin isosisaruksilla vaan iloitsi siitä ihan täysillä. Eikä edes huomannut, että suklaa vietiin vaivihkaa pois ja hänen eteensä jäi vain pari pientä palaa. Jättikinder-perinne on siirtynyt meille suoraan Italiasta. Tai kyllähän omassa lapsuudessanikin etsin pääsiäisaamuna Kinder-munia olohuoneesta, mutta ne olivat ihan tavallisen kokoisia pikkumunia. Italiassa sen sijaan kaikki on näköjään suurempaa, Kinder-munatkin. Viime vuosina nämä jättikinderit tosin ovat ran...

Rauhaisaa pitkänperjantaita! Meneillään on suloisen lämmin, aurinkoinen kevätpäivä ja paljon hommaa on jo aamupäivän aikana ehditty tehdä: terassin pesua, ulkoilua, iänikuista sisätilojen järjestelyä (=lelukaaoksen edes osittaista hallintaa). Melko tavallinen perjantai, siis, paitsi että mies on myös kotona. Kaupatkin ovat auki, halutessaan voisi shoppailla into pinkeänä missä tahansa pääkaupungin kauppakeskuksista. Eivät ole pääsiäisetkään enää entisellään. Muistan yhä, miltä tuntui kun pääsiäisenä kaikki kaupat olivat kiinni. Kaikki olivat rauhoittuneet koteihinsa tai kuka minnekin, kukaan ei suhannut kauppaan tai sieltä takaisin, kaikki oli hetkeksi ikään kuin hengähdystauolla. Pidin siitä tunteesta. Koko maailma ympärillä tuntui hitusen seesteisemmältä, hieman paremmalta paikalta. Ennen kuin arki taas koitti ja kaikilla oli taas tuli pyllyn alla. Nyt näitä hengähdyspäiviä on yhä vähemmän, kun kauppojen aukioloja joitakin vuosia sitten vapautettiin. Jouluna taitaa vielä olla a...

Kolme mämminsyöjää, aivan kuten  meidän arkiruokapöydässä! Tänä vuonna emme purekaan pastaa pääsiäisenä vaan pääsemme pitkästä aikaan pääsiäismämmin syöntiin. Kaksi viimeistä pääsiäistä olemme viettäneet Italiassa, joten nyt ovella kolkuttavassa kevään juhlassa ja sen vietossa täällä Suomessa on jotain melkein uuden tuntuista. Pitkästä aikaa kiva viettää suomalainen pääsiäinen! Näin olen ajatellut koko kevään, mutta nyt kun juhla on viimein, tänä vuonna harvinaisen myöhään saapunut, mietin että voisihan siellä Italiassakin nyt olla... Naapuri nousi juuri tänä aamuna Finnairin koneeseen kohti Roomaa, ja melkein olisin voinut lähteä mukaan. Ajatus 20-25 asteen lämpötiloista, vihreistä puista ja kukkaloistosta Espanjalaisilla portailla on kieltämättä houkutteleva. Sitten katson ikkunasta ulos tätä kirjoittaessani. Ruskean sävyt hallitsevat vielä, mutta kukkapenkistä nousevat tulppaaninlehtien kärjet, kukassaan loistavat krookukset ja häivähdykset ensimmäisistä ruohontups...

Pieni mutta innokas virpoja.   Sinne ne nyt menivät, pienet virpojat. On taas se päivä vuodesta, jolloin oven taakse ilmestyy noitia värikkäine vitsoineen, vanhaa itä-suomalaista kristillistä siunaamislorua tapaillen: Virvon varvon tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle. Harva enää lisää tuohon loruun sen perinteisintä osaa ennen palkkapyyntöä, Jeesuksen Kristuksen Jerusalemiin ratsastamisen muistoks. Niin kuin niin monessa muussakin asiassa, perinne sekoittuu nykyaikaan, eikä sen pohjimmaista tarkoitusta muista enää kuin harva, ja lopulta, kun aikaa tarpeeksi kuluu, ei ehkä kukaan (paitsi Google). Pääsiäinen esimerkiksi on ollut juutalaisten keväinen juhla Egyptin orjuudesta vapautumisen muistoksi (Pesah) jo ennen kristinuskoa, ja sitä juhlimaan Jeesuskin Jerusalemiin ratsasti kansan kunnioittaessa häntä laskemalla palmunlehviä hänen aasinsa askelien alle. Palmu taas on ollut jo pakanallisessa antiikin Roomassa voiton symboli, ja voittajanahan vielä p...

Askartelu opettaa keskittymistä.  Kun vanhempi lähtee töihin ja jättää lapsensa päiväkodin huomaan, hän voi rauhallisin mielin ajatella, että siellä se pirpana päivän aikana tekee kaikkea kehittävää ja oppii uusia asioita. Ainakin toivottavasti. Kotihoidetun lapsen vanhemman sen sijaan on aika ajoin mietittävä, onko lapsilla tarpeeksi kehittävää tekemistä vai onko arki pelkkää päämäärätöntä oleilua. Varsinkin jos tilanne on kuten meillä, että keskimmäinen eli 4-vuotias ei suostu mihinkään ohjattuun toimintaan mukaan; lähipuiston ohjatuissa leikkihetkissä hän on epäluuloinen kuin jatkuvasti miettien, mikä koira tähän oikein on haudattuna, leikkipuistojen kerhotoiminnassa hänelle riitti puolen vuoden kokeilu ja sen jälkeen tuli ilmoitus, että hän haluaa olla aina aina aina vaan äidin kanssa kotona. En ota asiasta paineita ja enimmäkseen kyllä vain oleilemme sydämemme kyllyydestä, mutta siitä pidän kiinni, että teemme lasten kanssa myös jotain "kasvatuksellista":

Rooman-loman tähtihetkiä Nyt kun olemme pullahtaneet takaisin Suomen kamaralle ja lumisateeseen, on ensimmäistä kertaa yli viikkoon aikaa hetken hengähtää. Viikko Roomassa kului kaikkien taiteen sääntöjen mukaan joka hetken täysillä eläen. Siitä sai kiittää sopivan lyhyttä - jota monet Italiassa kommentoivat sanoilla toccata e fuga - ja tiheästi ohjelmoitua lomaa.  Viikossa ehdimme oikeastaan kokea lähestulkoon kaiken, mitä yleensä Rooman-lomilla koemme: Aloitetaan säästä. Olimme onnekkaita, sillä joka päivä paistoi aurinko, ja lämpötila oli suomalaisittain helteinen, 25-26 astetta. Kerran ripotteli vettä muutaman minuutin ajan, mutta se riitti synnyttämään rakastamani märän asfaltin tuoksun.  Iltaisin ja aamuisin hellevaatteet vaihtuivat villa- ja talvitakkeihin. Yöllä selkä osui jäätävään kiviseinään, mutta toisaalta varpaat hikoilivat, koska appi oli laittanut lasten takia lämmityksen täysille koko yöksi.   Hikoilimme muutaman kerran myös liikenne...

Pääsiäistä ilmassa.  Oli aikoja, jolloin paastosin ja kevensin ihan tosissani joitakin päiviä ennen Roomaan lähtöä.  Onhan Italiassa aina edessä sellaiset syömingit, ettei paremmasta väliä. Olen tavallisestikin kova syömään, mutta Italiassa vielä kovempi. Ei vain voi muuta, kun ruoka on siellä niin hyvää. Eiväthän ne paastoilut yleensä ole auttaneet, lähes aina palaan Suomeen parisen kiloa painavampana. Parin kilon lihominen ei onneksi ole minulle huono asia. Ainakaan vähän nuorempana, jolloin alipaino oli suurempi uhka kuin ylipaino. Tälläkään reissulla en todellakaan aio kantaa huolta liikakaloreista, sillä ne tulevat enemmän kuin tarpeeseen. Imetys kuluttaa paljon ja kuihduttaa ihan väkisin. Esikoisen aikana sain taistella ihan tosissani, ettei paino olisi vain jatkanut putoamistaan, vaikka söin kuin hevonen. Joku voi pitää laihtumista ihanteellisena asiana, mutta sen olen elämän aikana oppinut, ettei liiallinen laihuus ole tavoiteltavan arvoinen juttu: