Mustikkapasta

Olin neljävuotiaan poikani kanssa ruokakaupassa viime viikolla. Heviosastolla katseemme osui houkuttelevanväriseen hedelmähyllyyn: vihreitä ja tummia rypäleitä siistissä rivissä muovirasioissaan alle kaksi euroa rasia!  Katso äiti viinirypäleitä , lapsi sanoi ja meni hypistelemään yhtä rasioista. Ostetaanko, kysyin häneltä ja ajattelin, että ehkä hänen tekee niitä mieli. Ei osteta, poika vastasi. Näitähän kasvaa Italiassa, ei täällä Suomessa . Hän tietysti muisteli Italiassa näkemiämme viiniviljelmiä, joita leviää aivan Rooman-mummolan lähistölläkin laajat pellot ainakin vielä toistaiseksi. Ennen kuin Rooman reunalähiöiden rakennusbuumi valtaa lisää tilaa ja levittää asuntoja nykyisille vihreille seuduille, mitä ympäristöaktivistit ja monet paikalliset asukkaat pelkäävät lähitulevaisuudessa käyvän.  Niin, rypäleitä kasvaa Italiassa ja muuallakin etelässä ja sitten niitä tuodaan lentokoneella Suomeen, selitin pojalleni. Hän katsoi minua kulmat kurtussa, aivan kuin olisin puhunut höpöjä

  Rakennustyömaata ihmettelemässä. Asun Helsingissä alueella, jossa a) lähimetsän takana rakennetaan varastohallia b)lähikorttelissa Helsingin kaupunki saneeraa putkistoa ja panee kaiken lisäksi asukkaat maksamaan siitä tuhansia euroja c) parin rakennuksen päässä pykätään paria uutta asuinrakennusta.  d) Lisäksi lähistöllä, räjähdyskuuluvuuden alueella, levittäytyy tämän hetken yksi suurimmista rakennustyömaista Helsingissä, raidejokerin rakentaminen.  Lopputuloksena on, että niin idästä, etelästä kuin lännestä kantautuu pauketta, jyrinää, piippausta, kaikenlaista melua ja metallin, betonin ja raudan hakkaamisen ääntä, äänisaastetta pahimmassa muodossaan.  Olen viime aikoina saanut viettää aikaa sekä Lapin äärettömyydessä että mökin hiljaisuudessa (lue ensiksi mainitusta esimerkiksi postaus Ensikertalainen Lapissa vaeltamassa: kuin kotiin olisi tullut ). Rakennustyömaiden äänet alkoivat jo ennen näitä reissuja ja jo silloin koin ne häiritseviksi, mutta mikään ei voi kunnolla kuvata sit

Äiti en jaksa kävellä enää yhtään askelta , valittaa neljävuotias kuopus kun lähdemme kävelemään metsätietä pitkin kohti marja-apajia. Ota syliin, en jaksa. Minähän kannan kipeä selkä väärällä, mutta ihan vain siksi että lapsella on vielä flunssan rippeet päällä ja kuumeettomia päiviä takana vasta yksi.  Ehkä tuo on vielä taudista voimaton, ajattelen ja yritän unohtaa heikon kohtani eli alaselkäni vihlonnan joka askeleella. Mitäpä sitä ei äiti lapsensa eteen tekisi! Olo on muutenkin vähän nahju. Saavuimme mökille myöhään edellisenä iltana ja yöuni jäi lyhyeksi, kun nukkunut kuopus herätteli rytminsä mukaisesti aamutuimaan.  Aamulla lapset eivät muuta tehneetkään kuin nahistelivat, heilläkin vähäinen yöuni ehkä purkautui ärsytyksenä jokaista sisaruksen tekemistä kohtaan. Ei kai vain joku saanut muroja enemmän kuin minä? Tuo tönäisi tahallaan! Olet ihan tyhmä, inhoan sinua!   Riitaa tuli milloin mistäkin (mitättömästä) syystä. Miehen oli saatava etätyönsä rauhassa tehtyä, joten paimensi

Voimaeläin, mistä sen tietää ja tunnistaa? Mitä voimaeläin kertoo, mitä viestejä se tuo? Yksinkertaisimmillaan voimaeläimessä on kyse eläimestä, joka ilmestyy elämässä jollakin hetkellä niin, että se koskettaa sisimpää voimakkaasti, tavalla tai toisella. Tai sitten eläin toistuu elämässä tai sen huomaa lähiympäristössä yhä uudelleen niin, ettei voi olla ajattelematta sen olevan muutakin kuin sattumaa.  Voimaeläimiä voi olla useita. Jokin niistä seuraa elämässä taustalla jatkuvasti, joku toinen taas ilmestyy vain tietyllä, ehkä vain yksittäisellä hetkellä tuoden omaa sanomaansa. Voimaeläimen ilmestymisellä on aina jokin viesti.  Tämän olen elämäni aikana oppinut. Viimeisin, ja tähän asti valaisevin oppitunti tapahtui aivan vastikään:  Jo pitkään olen aavistellut, että korppi on elämässäni jotenkin erityinen eläin. Sen raakkumista olen kuunnellut niin kotipihallani, mökilläni kuin luontoretkellä espoolaisissa merenrantakosteikoisssa lasteni kanssa. Olen joutunut unohtamaan tietämykseni k

Vain harvoin luen blogini alkuvuosien tekstejä. Nyt satuin niin tekemään, ja hyvään tekstiin törmäsinkin, vaikka itse sanonkin. Käy alkajaisiksi lukemassa vaaleanpunainen jalkapallo -aiheinen teksti täältä . Nyt tuo takavuosien "unelma" on toteutunut: olemme todellakin ja kaikin tavoin jalkapalloperhe. Meillä on esikoistyttären lisäksi kaksi poikaa, ja kaikki kolme ovat olleet jo vuosia innokaita jalkapallon potkijoita. Kuluvan vuoden aikana kaksi vanhinta ovat myös alkaneet harrastaa lajia seurassa. Kaikki kolme lasta seuraavat lajia innokkaasti myös penkkiurheilijan näkökulmasta. Minulla on nyt peräti kolme lasta seuranani katsomassa jalkapallo-otteluita, ja miehenikin useammin kuin ennen koska eihän hän nyt  vain voi pelata jotain tietokonepelejä, kun koko muu perhe katselee fudista. Lisäksi Italia voitti kesällä lajin Euroopan mestaruuden, ja kisojen ja voitonjuhlien seuraaminen Roomassa oli perheellemme upea ja unohtumaton kokemus. (Lue aiheesta esimerkiksi postaukset  E

Ruuanlaittoa vähän toisenlaisissa ympyröissä. Myönnetään, otsikko on vähän dramaattinen. Mutta ei aivan tuulesta temmattu. Kun nimittäin palasin viiden päivän  Lapin-reissultani  vähän reilu viikko sitten kotiin, minulla oli hetken aikaa juuri sellainen olo: kuin olisin yltäkylläisesti tuhlannut. Tarkoitan paitsi ruhtinaallista 40-vuotisjuhlaravintola-ateriaa hotelli Pallaksessa neljän päivän vaelluksen päätteeksi (porkkana-appelsiinikeittoa, poronkäristystä ja muussia, lakkalikööriä ja hyvää viiniä), myös paperikassejani, jotka minulla oli palatessa mukanani. Lupasin lapsille ja miehelle tuliaisia, ja niitä myös toin: luontoaiheisen palapelin, kortteja, karkkia, pieniä matkamuistoja kuten kuppeja ja jääkaappimagneetteja. Ja miehelle aika hienon poroaiheisen espressokupin.  Rahaa näihin suhteellisen pieniinkin juttuihin Lapissa paloi, sillä matkamuistojen hinnat ovat totta kai - matkamuistohintojen luokkaa eli korkeita. Jokaisesta myymälästä huomasin poistuvani noin 50 euroa köyhempänä