Mustikkapasta

Mutaan juuttunut rengas. Elämä on arvaamatonta. Tämän elää todeksi uudelleen ja uudelleen, ja aina uudella ja yllättävällä tavalla. Kukapa olisi esimerkiksi arvannut, mitä seurauksia uudella elämäntavallani, kierrätysvaatteiden ostolla, saattoikaan olla. Kaikki alkoi siitä, kun lähdimme eilen aurinkoisessa lauantaipäivän säässä ajelemaan kohti Tikkurilaa housujenhakumatkalle. Ihan pikaisesti vain ne haetaan, puolen tunnin päästä olemme jo kotona , sanoimme isommille lapsille jotka jäivät kotiin talonvahdeiksi. Kuopus istutettiin takapenkille turvaistuimeen tabletin kanssa, mehän tekisimme reissun niin äkkiä ettei hän edes huomaisi käyneensä missään Minuscole -jaksojen katsomiseltaan.   Toivottavasti reissu todella on nopea, ajattelin mielessäni, sillä erkaannuttuamme kotipihasta huomasin alkavan päänsäryn kolkuttelevan ohimolohkoja. Migreenipotilaana tiedän, että lääke pitäisi ottaa heti ensi säryn hetkillä, muuten edessä voi olla tuskaisat paikat. Nyt lääke oli jäänyt kotiin ...

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi. Like kustannus 2021 Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy nimeen: Knausgård. Kirjailija varmasti itsekin tietää, että nimi on hänelle sekä hyöty että taakka. Hän on Karl Ove Knausgårdin ex-vaimo, ja kukapa ei haluaisi lukea autofiktion kuninkaan ex-vaimon autofiktiivista teosta. Toisaalta lukukokemukseen liittyy välittömästi vahva vertailun tuntu. Ja jos on perillä Karl Oven teosten sisällöstä, myös kutkuttava, ihmisen vähemmän jaloista luonteenpiirteistä kertova juorulehtimäinen uteliaisuus: miten ex-vaimo vastaa miehensä todellisuutta järkähtämättömän orjallisesti tavoittelevaan tyyliin, jossa vaimon sairaudesta kerrotaan tuon tyylin mukaisesti. Jopa niin, että lukijalle tulee tunne tirkistelystä toisten ihmisten yksityiselämän intiimeimpiinkin hetkiin.  Niin, kirjoittaako Linda Boström Knausgård kirjansa vastatakseen miehelleen? Haluaako hän näpäyttää takaisin, kertoa oman versionsa ja näkökulmansa asioihin, sen sijaan että jää pelkäksi tahdot...

Onnea 11-vuotiaalle! Kello oli tänään soimassa aamuseitsemältä, mutta jo ennen kuutta oli merkkejä heräämisestä. Pää toisensa jälkeen nousi sängystä. Kuiskailua. Voidaanko nousta jo, paljonko kello. Verhojen raosta pilkotti valoa, aamut ovat valoisia jo ja kevät tulvii kaikkialla. Tätä on odotettu! Merkattu kalenteriin, laskettu kuukausia ja päiviä, vaivuttu epätoivoon lukumäärän suuruuden vuoksi ja sitten pikku hiljaa, väistämättä, päivät ovat vähentyneet ja epätoivo vaihtunut kiihkeään jännitykseen. Ihan kohta se tulee, syntymäpäivä. Ja vielä edellisen illan epäusko: voiko tämä olla tottakaan, huomenna se on. En todellakaan puhu nyt omasta syntymäpäivästäni, vaan lapseni. Lapsille syntymäpäivä on vuoden paras ja odotetuin päivä, joka ainakin monilapsisessa perheessä ohittaa ehkä jopa joulun. Onhan se yksinomaan päivänsankarin päivä, kukaan muu ei saa lahjoja eikä se ole kenellekään muulle samalla tavalla erityinen.  Katson lastani joka kihisee ilosta ja jännityksestä aamulla on...

Kolme uutta hametta - aina vain lisää vaatetta. Viime aikoina on voinut lukea lehtiartikkeleita, joiden otsikot ovat kylmääviä. Koronakriisin jälkeen alkaa kulutusjuhla , julisti Helsingin Sanomien pääkirjoitus sunnuntaina ja jatkoi suurinpiirtein näin: Suomalaisten kotitalouksien kuukausitulot ylittävät nyt selvästi menot ja Euroopan talouselvytys on onnistunut siitäkin huolimatta, että on ollut hitaampi ja kitsaampi kuin Yhdysvaltojen vastaava. Kun rajoituksista rokotusten avulla päästään, mikään ei meitä enää pidättele ryntäämästä ostoksille. En ole yli viikkoon masentunut mistään lukemastani lehtijutusta niin paljon. Se siitä sitten, toivosta että koronakriisi olisi opettanut meille suomalaisille yhtään mitään!   Edellinen, vielä syvempi masentuminen lehtijutun äärellä tapahtui reilu viikko sitten: samasta lehdestä saattoi lukea otsikon, joka oli niin pahaenteinen että maha kääntyi ympäri: Kiinassa voi pian alkaa kaikkien aikojen kulutusjuhla. Jutussa käsiteltiin sitä, mi...

Käytä maskia, pese käsiä. Korona-aika vilisee suosituksia, rajoituksia, sääntöjä ja ohjeita. Suomessa sentään ei vielä sakon uhalla joudu tekemään tai olla tekemättä asioita, toisin kuin toisessa kotimaassamme Italiassa, mutta sosiaalinen paine siihen, mikä on "oikeaa" korona-ajan käytöstä, voi olla molemmissa yhtä kova.  Suomessa puhutaan  koronasynneistä, kun viitataan tekemisiin jotka rikkovat voimassa olevia suosituksia tai rajoituksia. Jos kerrot käyneesi baarissa (juuri nyt ne ovat tosin kiinni samoin kuin ravintolat), kampaajalla, kylpylässä tai mikä pahinta - ulkomailla - sinua paheksutaan.  Jos pidät juhlat tai tapaat ystäviä, sinua paheksutaan. Maskien ja rokotusten ympärillä velloo ihan oma, vertaansa vailla oleva syyllistämis-, lynkkays- ja tuomitsemisilmapiirinsä.  Koronasynnin käsitettä on hiukan arvosteltu, varsinkin sen jälkeen kun joku toimittaja meni määrittelemään synnin anteeksiantamattomaksi teoksi - sitähän se nimenomaan ei ole, vaan ennen kaik...

Sunnuntain kunniaksi voisarviaamiainen. Ensimmäiset 30 vuotta elämästäni olin aamupalaihminen. Noudatin kuuliaisesti ravitsemusterapeuttien mantraa, jonka mukaan aamiainen on päivän tärkein ateria. Lisäksi tiesin - olinhan lukenut ravitsemusoppaista ja -suosituksista - että ihmisen täytyy syödä tasaiseen ja tiheään tahtiin välipaloja päivän mittaan.  Ihmettelin italialaisia ystäviäni, jotka usein vain hörppäsivät aamulla cappuccinon eikä muuta. Ettekö edes voisarvea syö? Vain viikonloppuisin tai juhlapäivisin , he vastasivat ja minä käännyin päätäni puistellen oman täytetyn voileipäni, hedelmäsalaattini ja raejuustolla täytetyn pizzani ( pizza bianca ) puoleen. Tätä tuhtia aamupalaani puolestaan italialaiset ihmettelivät. Italian-lomillani kun saatoin helposti syödä aamulla sekä voisarven, hedelmiä että mainittua pizza biancaa . Näin me Suomessa syömme aamuisin , kerroin melkein ylpeänä ja minusta suolainen ja tuhti aamiainen oli ainoa oikea tapa aloittaa aamu. Sitä en tajunnut a...

Vartaloni varjo. Nyt kun Suomessa on tanssi- ja laulukielto  koronaepidemian takia, mieleeni on tullut jänniä muistoja ja mielleyhtymiä. Tämä ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun minulla on tanssikielto päällä! Olin reilusti alle kouluikäinen, mutta muistan sen yhä selvästi: tanssin olohuoneen lattialla balettia, leikin olevani maailmantähti balettitanssija. Radiosta tulee klassista musiikkia, tanssin sen tahdissa, kaarran käsilläni ja ojennan niitä, yritän nousta varpailleni ja sipsuttelen pitkin lattiaa.   Haluan isona balettitanssijaksi , haaveilen ja kerron haaveistani myös ääneen. Ehkä kerroin juuri silloin tanssiessani, ehkä jossakin muussa yhteydessä, mutta yhdistän ne kaksi tilannetta myöhemmissä muistoissa yhteen. Tanssin, minua katsotaan, vanhempani katsovat ja meillä saattaa olla vieraitakin sillä siihen aikaan esiinnyin mielelläni ihmisille jotka tulivat meille kylään.  Haluan balettitanssijaksi , ilmoitan ja se käsinkosketeltava mutta vaikeasti hahmo...