Mustikkapasta

Ostoskeskus Sello Eilen tein jotakin poikkeuksellista - nykyään poikkeuksellista. Kävin ostoskeskus Sellossa ostoksilla. Ensimmäisen kerran tänä vuonna, kolmannen kerran vuoden sisään. Viime kerta menee niinkin kauas kuin toukokuulle, jolloin piti käydä ottamassa passikuvat lapselle.  Korona on muuttanut kulutuskäyttäytymistäni radikaalisti, ja ostoskeskuksissa käyntien tiheys on siitä hyvä mittari. Eilen olo ihmisvilinässä kauppojen valojen keskellä oli outo ja vieras: mitä oikein täällä teen, miten olen joskus voinut viihtyä tällaisissa paikoissa?   Hoidin välttämättömät ostokseni nopeasti eli ostin uudet kumilenksut kuopuksen talvihaalarin lahkeisiin sekä muutaman vaatteen esikoiselle, jonka jalat ja kädet ovat kasvaneet ulos kaikista hänen vaatteistaan nopeammin kuin ehdin kierrätysvaatteita löytää. Aikaa ostoksiin meni reilun vartin verran, eli en todellakaan jäänyt jahkailemaan ostoksieni kanssa.  Toivottavasti ei tarvitse pitkiin aikoihin palata. Mitä oikein on t...

Moottoritiellä pimeässä. Mökkimatkamme ei ole lyhyimmästä päästä - ei tosin pisimmästäkään mutta joka tapauksessa mitään päivän reissuja ei mökillemme tehdä. Kilometrejä on yli 350 ja loppumatkasta tiet muuttuvat pieniksi ja hitaiksi, niin että pysähdyksineen matkaan kuluu helposti 6-7 tuntia, varsinkin jos ajokelit jättävät toivomisen varaa. Reitti on tullut läpikotaisin tutuksi. Vuosien varrella matka-ajoissa on tapahtunut edistystä, kun ensin Heinolaan ja viimein Savonlinnaan tehtiin ohitustiet ja muutenkin teitä on paranneltu ja levennetty. Kun reissuja on tarpeeksi takana, matka on kummasti ikään kuin lyhentynyt muutenkin, oikeastaan alkanut tuntua pikku pyrähdykseltä. Ensin yhdellä rykäyksellä Juvalle, siellä pysähdys ja sitten Savonlinnaan, jossa tehdään ruokaostokset - ja sittenhän ollaankin jo melkein heti perillä. Varsinkin sen jälkeen mökkimatkat ovat muuttuneet pikku pyrähdyksiksi, kun aloimme matkustaa Roomaan autolla.  Mitä on 350 kilometriä 3000 kilometrin r...

Pilvien yllä.   Sen voi laukaista jokin ajatus, tuoksu tai ääni, kuten lentokoneen jylinä, tai sitten uutisten katsominen Rai1-kanavalta. Mutta jostakin se aina syntyy ja jossakin vaiheessa se aina iskee Suomeen kotiutumisen jälkeen: reissukaipuu. Eilen se iski, aurinkoisena talvipäivänä kun ulkoilimme kotipihalla ja kiipeilimme etupihalle muodostuneen jättimäisen lumikasan päällä. Aurinko häikäisi ja taivas oli lähes pilvetön, ja lumikasan leikkikeittiössä valmistui pizza. Jostakin kantautui pakokaasun hajua, ehkä se tuli päätiellä ohiajavista valtavista aurausautoista, ja siitä tuli mieleen talvisen Rooman kylmänkostea, savunsekainen tuoksu. Olen jo aikaa sitten tottunut siihen, tunteeseen että aina kaipaa jonnekin. Jos ollaan Suomessa, niin Italiaan, ja pitkillä Italian-lomilla takaisin Suomeen. Se kai kuuluu jokaisen kaksikulttuurisen perheen arkeen, ja sen kanssa on vain opittava elämään. Mutta voi, miten hauskaa onkaan muistella kaikkia niitä reissuja, joita Italia...

Sateenvarjolle on ollut tänä syksynä käyttöä. Uusi viikko, uudet vesisateet. Eiliset auringonpilkahdukset ovat menneisyyttä, ja jo yöllä vesisade rummutti taas kattoa. Suomalainen lounasaika on jo ohitettu ja italialainen on käsillä, mutta sade sen kun jatkuu. En yleensä ihan helpolla valita sateista, varsinkaan syksyisin, koska sadesäässä on monia hyviäkin puolia, mutta tänä syksynä on kieltämättä monesti tuntunut, että eikö riittäisi jo. Edes kotoa juna-asemalle ei voi kuvitella selviävänsä ilman sateenvarjoa, sillä näennäisen kirkas taivaskaan ei ole tae sateettomuudesta. Tämän olen saanut omakohtaisesti huomata useita kertoja tänä syksynä, eikä se sateenvarjokaan valitettavasti aina ole ollut mukana. Aamun lehdessä se sitten olikin, vahvistus kaikille aavistuksille: