Mustikkapasta

Mansikka, mustikka vai vadelma? Kaikki! Jos minulta kysytään. Ja karhunvatukka, hilla, karpalo ja puolukka siihen päälle. Edellisessä blogikirjoituksessa kuvailin perheemme ruokailutapoja. Unohtui mainita, että marjoja meillä syödään paljon, ja se on hyvin suomalaista se. Italiassa tuoreita marjoja en ole nähnyt kenenkään syövän, me taas syömme lähes aina marjat tuoreina tai pakastettuina, sellaisenaan. Itse tykkään lisätä marjoja luonnonjogurttiin, mutta lapset ovat tarkempia. Marjat pitää syödä sellaisenaan. Edes mustikkamaitoa en ole saanut heitä syömään. Toki usein syömme myös puolukka-tai karpalomannapuuroa ja toisinaan teemme marjoista piirakoita ja talvella säännöllisesti myös kiisseleitä, mutta parhaiten marjat uppoavat tuoreina. Italiassa olemme saaneet tästä tavasta ihmettelyä osaksemme:

Lapsest lätäkössä - ei onnistuisi Italiassa! Luin mielenkiinnolla artikkelin tositv-perheestä, joka kehui kasvattavansa lapsensa ranskalaisittain. ( lue täältä  ) Omassa huoneessa nukuttamista, pöytätapoja, äiti ennen kaikkea nainen ja niin edelleen. Mielenkiintoista se oli lukea, niin kuin  aina kun kuulee toisten perheiden kasvatustavoista. Voi verrata niitä omiinsa ja pohtia omia valintojaan. Ennen kaikkea kiinnostukseni keskittyi perheen ranskalaisiin ruokailutapoihin. Painotettiin myöhäistä iltaruuan ajankohtaa, kello seitsemää. Minua hymyilytti. Meille kello seitsemän on aikainen illallisaika, ja usein ateria venähtää lähemmäs kahdeksaa. Jos lasten nukkumaanmenot eivät painaisi päälle, saattaisimme hyvinkin syödä vieläkin myöhempään. Olen vasta jokunen vuosi sitten havahtunut siihen, että meillä tosiaan syödään myöhään. Olen ollut italialaisen kulttuurin kanssa tekemisissä niin pitkään jo ennen lasten saantia, että en edes tajunnutkaan siirtäneeni lapsilleni...

Ilta Vekkarin rannassa.  Perinnönjakotilaisuudet ovat ihmiselämän inhottavimpia ja raadollisimpia tilaisuuksia. Sukuriita saadaan aikaiseksi vaikka eteisen matosta ja pienemmästäkin, ja tunteet ovat monella pinnassa. Kuka sai hopealusikat ja kuka jäi ilman, kenen tunteet ja muistot ovat tärkeämpiä ja kuka kokee jääneensä varjoon. Itse olen vieläkin aivan uuvuksissa lauantaisen keskustelutilaisuuden jäljiltä, joka koski talvella menehtyneen setäni omaisuuden kohtaloa. (kirjoitin postauksen sedästäni maaliskuussa ) Tilaisuus oli henkisesti rankimpia mitä muistan kokeneeni. Siellä me istuimme kaikki perilliset (ja muutama ulkopuolinen), sedän kodissa keskellä lukemattomia lämpimiä ja haikeita muistoja. Olin kuvitellut meneväni pelkästään alustavasti keskustelemaan lapsuuteni ja myöhemmänkin elämäni parhaimpien muistojen tapahtumapaikan eli sedän talon kohtalosta, mutta toisin kävi:

Eskarireppu on jäänyt kesälomalle, toppatakit ei. Laitoin juuri vauvan ulos vaunuihin aamupäiväunille. Puin hänelle välikausihaalarin, hanskat, pipon ja sujautin lopuksi äitiyspakkauksen makuupussiin.  Lämpömittari näyttää 6 astetta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun on kesäkuun toinen. Esikoisen eskarin viimeinen päivä. Päivä, joka oli merkitty kalenteriin jo alkutalvesta.  Päivään liittyi kovin kesäisiä mielikuvia. Laittaa tytölle kiva kevyt kesämekko päälle ja sandaalit jalkaan,  käydä eskaristapaluumatkalla lähikaupassa hakemassa jätskit. Iloita kesän alkamisesta ja tuntea samalla suurta äidin haikeutta eskarivuoden päättymisestä. Vaan eikö mitä. Paitsi että ilma on syksyisen jäätävä ja tuuli riepottelee juuri lehteen puhjenneita puita, tyttö on viidettä päivää kuumeessa kuin pahimpaan tautiaikaan konsanaan. Sen verran tauti on hellittänyt, että hän pääsi isänsä kyydissä aamulla sanomaan jäähyväiset ja viemään opettajille pienet muistot - talvitakki päällä ...

Romanttinen pihvi. Lapsiperheelliset huolehtivat usein siitä, miten parisuhteen käy lasten myötä. Tuleeko meistä pelkkiä vanhempia ja kumppanista pian minullekin kuin isä tai äiti? Toinen huolenaihe on, mistä löytää romantiikkaa pikkulapsivaiheessa, arjen pyörityksessä ja ruuhkavuosissa - kaikki kolme termejä, joita inhoan ja vältän. Minulle nämä vuodet pienten lasten vanhempana ovat elämää, ja vieläpä sen parhaimpia vuosia. Kaikki kun on asenteesta ja tahdosta kiinni. Romantiikkaa löytyy jos sitä haluaa löytää, vaikka grillipihvin muodosta jos ei muusta, kuten tapahtui syntymäpäivänäni jolloin mieheni kokkasi minulle illallisen ja sydämenmuotoisen pihvin. Romantiikkaa voi muutenkin ripotella pieninä tippoina päiviin. Ei sitä tarvitse yli äyräiden tulvia. Useimmille pariskunnille häiden vuosipäivät ovat aina varattu pelkästään puolisolle ja silloin jos koskaan etsitään elämään romantiikkaa. Meille kävi tässä(kin) asiassa vähän toisella lailla: