Oma maa vadelma, Italia aurinko


On ihmisiä, jotka ovat kotonaan missä vain. Heidän tarvitsee ottaa mukaansa pelkkä hammasharja, ja koti löytyy sieltä, mihin nenä näyttää. He muuttavat maasta toiseen työn, parisuhteen tai vaihtelunhalun perässä ja ovat tyytyväisiä siellä, minne saapuvat.

Tänään iltalenkillä tuulen ja tihkusateen keskellä ajattelin heitä. Enemmänkin lokakuun kuin elokuun säitä lähentelevä ilma ja metsästä kantautuva kostean syksyinen tuoksu muistuttivat siitä, että pimeät ja kylmät vuodenajat ovat taas lähellä.  Se sai hoksaamaan, että tälläkin hetkellä sekä saapuvina pimeinä kuukausina voisin paistatella Italian auringon lämmössä - jos valitsisin toisin. Ja ties monennenko kerran esitin itselleni kysymyksen: pitäisikö sittenkin harkita muuttoa Italiaan? Menetänkö jotakin ainutlaatuista, jos en koskaan vakituisesti asu Italiassa, vaan pelkästään vierailen siellä vaihtelevan pituisia aikoja?

Niin, siinäpä krooniselle päätöksien kanssa painiskelijalle pulmaa kerrakseen. Minä kun en ole niitä tyyppejä, jotka ottavat hammasharjansa ja vaihtavat asuinmaata ilman sen kummempia jahkailuja. Päinvastoin taidan kuulua toiseen ääripäähän, jonka koko elämä menee jahkaillessa niin, etten edes huomaa päätöksenteon ajan menneen ohi aikoja sitten. Oikeastaan on nurinkurista, että juuri minä satuin lyömään hynttyyt yhteen ulkomaalaisen kanssa ja jouduin keskelle sinun vai minun maahan -dilemmaa. Minua asuinpaikkaansa (erityisesti kotitaloonsa) juurtuneempaa ja muutoksia säikähtävämpää ihmistä kun saa hakea. Elämän pikku kepposia tai karman lakia se tietysti on, mitäpä muutakaan.

Tietäni on asiassa tosin hieman tasoitettu. Meillä ei nimittäin koskaan ole ollut varsinaista erimielisyyttä tai edes kunnon neuvotteluja siitä, missä asumme. Mieheni Suomeen muutto on alusta asti ollut kuin itsestäänselvyys, emmekä oikeastaan missään vaiheessa miettineetkään muuta ratkaisua. Varmaankin mieheni hyvänä ihmistuntijana tajusi heti alkuun, että minua ei saisi tekemään muuttopäätöstä, vaan helpommalla pääsisimme ja todennäköisemmin suhteessamme onnistuisimme, jos hän siirtyisi Suomeen.

Asiaa tietysti auttoi se, että mieheni tykästyi Suomeen jo vaihto-oppilasvuotenaan ja huomasi monia etuja kotimaahansa nähden. Esimerkiksi: ajoneuvoilla liikkuminen on  täällä huomattavasti sujuvampaa ja nopeampaa. Sitä hän osaa arvostaa edelleenkin suuresti, kun vertaa nykyistä 20 minuutin työmatkaansa Italian työreissujen jopa kahdeksi tunniksi venyviin ruuhkassa jumittamisiin. On elämänlaadun kannalta erittäin suuri ero, meneekö työmatkoihin 40 minuuttia vai 4 tuntia päivässä.

Toisekseen, Suomessa on rauhallisempaa ja turvallisempaa. (seikka jota jossain määrin olemme alkaneet kyseenalaistaa viime vuosien ampumavälikohtausten myötä, mutta jonka kuitenkin edelleen voi sanoa pitävän paikkaansa. Ainakaan täällä ei ole maanjäristyksiä tai mutavyöryjä, toistaiseksi.) Sitä arvostamme molemmat. Myös puhdas ilma ja luonnon läheisyys tuovat Suomelle pluspisteitä. Rooman seutuvilla luonnossa liikkuminen tarkoittaa sitä, että joutuu väistämättä nousemaan autoon ja sietämään edellä mainittua ruuhkassa matelemista ennaltamääräämättömän ajan, ennen kuin on perillä niillä muutamilla järkevän matkan päässä sijaitsevilla, kaikkien käytössä olevilla, ei-aitaamattomilla viheralueilla. Suomessa ainakin jonkinlainen luonto aukeaa lähimetsän ja niittyjen muodossa heti pihaportin takana, ja vihreys on kaikkialla läsnäoleva väri, ei satunnainen väripilkku asfaltin keskellä.

Kolmanneksi, mieheni on erittäin sopeutuvaista sorttia. Hän osaa olla tyytyväinen siihen, mitä elämä tuo eteen ja missä sattuu asumaan. Joskus vuosia sitten Italia vai Suomi -pähkäilyni hermostuttamana tivasin häneltä, missä piilee salaisuus siihen, ettei hän koskaan asuinpaikkaamme puntaroi ja pähkäile. Vastaus kuului, että hän asuu tyytyväisenä siellä, missä mukana ovat minä, koirat ja tietokone. Toivon sentään, että varmasti tuossa tärkeysjärjestyksessä.

Mutta se Italian aurinko! Yrittääpä argumentoida Suomessa asumisen paremmuutta kuinka taitavasti hyvänsä, aina päädytään siihen tosiasiaan, että ilmastovertailussa Suomi jää kirkkaasti kakkoseksi. Asia konkretisoituu joka ikinen kerta, kun palaamme Italian-reissuilta koti-Suomeen, ja ensimmäiset päivät menevät hypotermiaa lähentelevässä tilassa ja vedellessä villatakkeja ylle, oli vuodenaika mikä hyvänsä. On toki Italiassa paljon muutakin kiehtovaa ja puoleensavetävää, mutta ilmasto on ylivoimaisesti suurin syy, joka saa pienen äänen sisälläni niin usein kuiskuttelemaan, olisiko sittenkin mukavampi asua siellä, missä ei koskaan tarvitse palella.

Silloin ei auta, vaikka kuinka yritän ajatella maan huonoja puolia, kuten epämääräistä poliittista tilannetta, italialaista epätäsmällisyyttä ja kaoottista, äänekästä, saastuttavaa liikennettä ja sen aiheuttamia lieveilmiöitä, kuten stressiä ja ihohuokosten tukkeutumista. Ei auta, vaikka palautan mieleeni sen, kuinka hankalaa ja vaivalloista Roomassa on käydä lenkillä, ulkoiluttaa koiraa ja päästä uimahalleihin uimaan. Ei auta, vaikka muistutan itselleni, kuinka röyhkeästi ja esineellistävästi italialaiset miehet tuijottavat ja tööttäilevät. Sekään ei auta, että ajattelen kesäkuukausien lopulta aika tuskastuttavaksi käyvää loputonta hellettä tai talvisin vetoisiksi kylmälaitteiksi muuttuvia asuinhuoneita.

Mutta tähän mennessä italiaanmuuttokaipuu on aina mennyt ohi, ja olen palannut omaksi Suomeen juurtuneeksi itsekseni. Onneksi. Jatkuva kahden vaiheilla jahkailu olisi liian raastavaa, eikä oikeastaan edes tervettä. Tämäniltaisen lokakuumaisen sään aiheuttama kaipuu meni ohi viimeistään siinä vaiheessa, kun pysähdyin lenkin päätteeksi poimimaan lähimetsästä vadelmia tyttärelleni iltapalaksi. Metsä tuoksui huumaavalle kosteudelle sateen jälkeen, ja makeita vadelmia löytyi enemmän kuin sain käsissäni kannettua. Tätä en ihan helposti vaihtaisi pois, en vaikka auringosta joudunkin vähän tinkimään. 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia