Mustikkapasta

Haluaisin kuvailla tätä hetkeä, joka avautuu ympärillä juuri nyt. Maaliskuu on juuri alkanut, vuoden parhaimmat kolme kuukautta ovat alkamaisillaan ja vaikkei niistä vielä tiedäkään mitä ne tällä kertaa tuovat, edellisten vuosien kokemuksella paras on edessä. Haluaisin kuvailla hiljaista lumen alla makaavaa maailmaa, tummia lehdettömiä puita ja sulamisvesiä, jotka tänä vuonna ovat muovanneet jäähän ja hiekkaan uomiaan tavallista aikaisemmin. Ensimmäisiä linnunlauluja – mustarastaan haikea huilu aamulla aikaisin tai iltapäivän viime valossa, talitintit tietysti, varpusten tirskunta orapihlajapensaissa, kanahaukan huuto lähimetsässä – jotka rikkovat talven äänettömyyttä, murtavat jäätä keväälle. Sitä miten hiljaisuuden vähetessä kaikki kasvaa, se kasvaa jo, vaikka me ihmiset emme sitä kiireiltämme ja keskittymiskyvyttömyydeltämme sitä huomaa. Jossakin matkaavat tälläkin hetkellä muuttolintuparvet kohti pohjoista, ensimmäisistä pesimäpaikoista kiistellään jo. Valo kasvaa ja kutsuu lintuja...

Suljen silmäni ja yritän nukkua, mutta kaikki heiluu, keinuu. Tasainen kolahtelu taustaäänenä, liikkuvan veden ääntä. Aaltoja. Avaan silmäni ja näen sen taas: tähtitaivaan ja kaikki ne kirkkaat pisteet, jotka tuikkivat itäisellä taivaalla. Haluaisin katsella niitä koko ajan, mutta silmät ovat liian väsyneet pysyäkseen auki, silmäluomia pistelee ja särkee ja vasta kun ne laskee alas, kirvely lakkaa. Mutta kohta taas avaan silmät uudelleen. En voi lakata katselemasta tähtiä. Ennen kuin mieheni nukahti, hän kulutti runsaasti aikaa tähtitaivassovelluksen käyttämiseen, tarkisti sieltä tähdet ja planeetat ja tähtikuviot.  Minä en tarvitse sovellustusta, minulle riittää että näen tähdet, tunnistan Otavan ja tiedän, että kirkkain valopiste itätaivaalla on Venus. Planeetta hehkuu kirkkaimpana yhä vieläkin joka kerta kun avaan silmäni, se ei vaihda paikkaa kuten tähdet tekevät vaan on aina siinä, samassa kohdassa lasi-iglun kattopalkin vieressä, niin että jos katson sitä pää hiukan vinossa t...

Ensimmäisenä aisteihin tarttuu tuoksu. Tietenkin, tuoksuthan jäävät muistiimme vanhemmin kuin mikään muu aistimus - maku, tuntemus, näkö- tai kuulohavainto. Tuoksut piirtyvät syvimmälle, ne muistaa aina.  Metrotunnelissa tuoksu on yhä sama kuin se oli lapsuuden harvoina, jännittävinä metromatkoina. Tai nuoruudessa, niinä lukemattomina kertoina kun aamu-unenpöpperöisenä matkustin kouluun Herttoniemeen ja iltapäivällä sieltä takaisin. Puhumattakaan ilta-aikaisista metromatkoista, kun matkustin ystäväni luokse Itä-Helsinkiin ja sieltä kotiin päin, keskustan ja sen yöelämän kautta.  Tunnelma oli metrossa aina erilainen vuorokaudenajasta riippuen. Aamuisin unettava, uuden päivän lupauksen tai vaivalloisuuden sisällään pitävä. Iltapäivisin kevyempi, kotiinpaluun kiihkeän odotuksen sävyttämä.  Iltaisin metrossa väreili päivän rasitusten aiheuttaman väsymyksen lisäksi odotus: mitä kaikkea ilta vielä toisikaan mukanaan, mitä hauskaa ja ihanaa, ainakin heidän mielissään jotka oliva...

 Jokin herättää minut keskellä yötä. En tiedä mikä se on. Olen aina ajatellut että yölliset heräilyni, silloin kun niitä tapahtuu, johtuvat lasteni yöllisistä äännähdyksistä ja asennonvaihdoista, joskus myös selkeistä herätyksistä: äiti, on jano / pissattaa / oletko siinä?   Asianmukaisten toimenpiteiden (vesilasin tuominen, vessaan saattaminen, käden ojentaminen lapsen puristettavaksi) jälkeen vaivun yleensä saman tien takaisin uneen. Sen kanssa ei yleensä ole mitään ongelmaa. Nyt kuitenkin olen herännyt omia aikojani. Jokin on minut herättänyt, mutta mikä? On vaikea hahmottaa sitä, sillä kesken unien herääminen noin vain ei ole kuulunut tapoihini aikoihin.  Lapseni ovat olleet paras unilääkkeeni, johon varhaisina aikuisvuosina minua  vaivannut ajoittainen unettomuus tyssäsi täysin. Sen jälkeen kun sain esikoiseni, unettomuuteni loppui kuin seinään. Heräisin toki imettämään häntä aika ajoin samoin kuin neljän ja seitsemän vuoden jälkeen syntyneitä seuraavia vauvoja,...

 Vilkutan ja huiskutan, kunnes auto häviää näkyvistä pihatien vihreyden sekaan. En näe hyvin tummien lasien taakse (enkä äkillisesti "roskia" täynnä olevilta silmiltäni), mutta tiedän että sieltä vilkutetaan takaisin. Sinne he menevät, lapseni, mieheni ja koirani, kaikkeni!  Ja minä jään. Käännyn kannoillani, en tiedä sulkeako ulko-ovi vai ei, en tiedä yhtään mitä tehdä. Tavallisesti näinä lämpiminä kesäaamuina ovi on auki, ulosmenijät, aamupalan syöjät, aamuaurinkoon kiiruhtavat, ötöiköidenetsijät tai aamukasteisen pihakallion lammikoissa leikkijät menevät ja tulevat siitä miten haluavat. Mutta nyt ei ole tavallinen lämmin kesäaamu. Piha ja talo on niin hiljainen, että korviini sattuu. Suljen oven, laitan sen lukkoon. Olen yksin nyt. Tyhjä ja hiljainen piha ja trampoliini. Olemme heränneet tänään puoli viiden, viiden aikaan koko perhe. Koira teki aamulenkin, lapset ja reissuun lähtijät söivät tukevan aamupalan. Auto on pakattu jo edellisenä iltana, enää puuttuvat hammasharja...

 Kävin eilen pitkästä aikaa taas kampaajalla. Oikein odotin sen jälkeistä freesiä olotilaa, tunnetta että hiukset ovat hetken ajan hyvin ja huolettomat. Sellaiset ne kampaajan käsittelyn jälkeen aina ovat, seuraavaan pesuun saakka. Sen jälkeen on taas oiottava, suoristettava, harjattava, kyllästettävä hiukset kosteuttavilla hoitotuotteilla, jokaisen pesun jälkeen, jos haluaa hiusten näyttävän edes suurin piirtein siisteiltä. Jos niiden antaa kuivua käsittelemättä, ne kihartuvat villiksi kiharoiksi, jotka näyttävät siltä kuin olisin juuri saanut mojovan sähköiskun. Kiharalookiksi niistä on ehkä yhden illan ajan, jos kunnolla levittää hiusöljyä pahinta pörröisyyttä tasoittamaan. Viimeistään kun ne harjaa, muistuttaa lopputulos vuoristolampaan villaa. Nykyisin suoristan hiukseni joka pesun jälkeen eli noin kerran viikossa. Pesuväli on hiuspohjan hyvinvoinnin asiantuntijoiden mukaan aivan liian harva: vähintään 3-4 kertaa viikossa olisi parempi.  Tällaiset hiukseni ovat nykyään pi...

 Vanhoillislestadiolaisten suurimmat vuotuiset kesäjuhlat, suviseurat, järjestetään tänä viikonloppuna Kauhavalla. Sinne odotetaan tuttuun tapaan noin 80 000 kävijää, mikä tekee tapahtumasta Suomen suurimman kesäjuhlan. Tämän vuoden suviseurojen seuratunnus on valittu Psalmia 119 mukaillen: "Sinun sanasi on valo minun matkallani". Tänään perjantaina suuri osa seuravieraista on jo matkustanut paikalle, välimatkasta, kustannuksista ja muista matkan esteistä huolimatta.  25 vuotta sitten olin minäkin paikalla uskollisesti kuten joka vuosi, kun suviseurat alkoivat. Matkustimme perheeni kanssa sinne minne milloinkin piti, tiettymättömien taipaleiden taa tai lähemmäs pääkaupunkiseutua, milloin minnekin. Suviseurat joskus kauan sitten lapsuudessani, isän ja äidin kanssa. Vanhempani halusivat matkustaa suviseuroihin joka vuosi, se oli itse asiassa kesän ja koko vuoden tärkein tapahtuma. Pakkasimme teltan mukaan, äiti valmisti eväät pitkälle matkalle, ja niine hyvinemme matkustimme lä...

 Lempilauluni on ollut, niin kauan kuin muistan,  Alphavillen Forever young . Pidin laulusta jo silloin, kun olin vielä hyvin nuori eli toisin sanoen en tiennyt elämästä enkä vanhenemisesta vielä mitään.  Samoihin aikoihin eli kaksikymppisenä ja huomattavasti aiemminkin ajattelin, että parhaat lähtevät ensin - minkä isäni joitakin vuosia myöhemmin vahvisti todeksi kuollessaan äkillisesti vain 64-vuotiaana. Ajattelin myös (ennen isäni kuolemaa), että usein lähtevät myös ne onnekkaimmat. Jollakin tasolla ajattelen niin edelleen. Ellei olisi mahdollista lähteä varhain, toinen vaihtoehto olisi elää ikuisesti nuorena, forever young. Kaikki siltä väliltä olisi elämän pilkkaa, ajattelin.  Nyt oma elämäni on tilastojen mukaan suurin piirtein keskivaiheillaan, toisin sanoen nuoruuteni on aikaa sitten jäänyt taakse ja elän tukevasti keski-ikää, sitä hämmentävää vaihetta jonka sanotaan olevan ihmisen toinen nuoruus, toinen mahdollisuus, uusi elämä, elämän parempi puolisko, mitä...