Ihastusta ilmassa - Joponi ja minä

Minulla on uusi polkupyörä, italianpunainen Jopo, jonka kanssa olen juuri tehnyt neitsytmatkan. Ajoin sillä kolmen kilometrin matkan kaupasta kotiin, ja suureksi yllätyksekseni nautin joka hetkestä. Loppukesän kirpeä ilma hyväili kasvojani, hiekkatie rahisi renkaiden alla ilta-auringon valaisemassa metsässä ja käteni lepäsivät rennosti Joponi leveällä ohjaustangolla polkiessani kiireettömän rauhallisesti kohti kotia. Oloni oli yhtäkkiä järisyttävän nostalginen; kuin olisin yhtä aikaa ollut keskellä vanhaa Suomi-filmiä, uneliasta suomalaista kylänraittia ja lapsuuteni pyöräretkiä.

Tänään oli ensimmäinen kerta noin kahteenkymmeneen vuoteen, kun ajoin pyörää - ellei lukuun oteta kahta tai kolmea satunnaista pyrähdystä lainapyörällä. Pitkään ajattelin, etten koskaan tule ajamaankaan.

Pyöräileminen pelottaa minua, sillä satulan selässä minulla on jatkuvasti epämiellyttävä tunne siitä, että saatan hetkenä minä hyvänsä kaatua. Tai törmätä vastaantulijaan. Tai ajaa punaisia päin, koska olen niin keskittynyt pysymään pystyssä. Pyörät eivät ole minua varten, olen tuuminut aina.

Mieheni pitää pyöräilystä, polkee usein työmatkatkin ja on nyt tyttäremme kasvettua alkanut tehdä pyörälenkkejä hänen kanssaan, tyttö iki-innostuneena turvaistuimessa. Minä olen seurannut sivusta ja korkeintaan joskus lähtenyt juosten mukaan, ja sitten harmistuneen hikisenä odotellut ulkona, jos he ovat saaneet päähänsä pysähtyä johonkin kivaan kahvilaan jätskille. Mukaan en ole kehdannut märkänä ja haisevana mennä.

Omaa pyörää en kyllä ikinä osta, ajattelin. Hyvä jos totun autolla koskaan ajamaan, siinä minulle tarpeeksi haastetta. Sama epämiellyttävä hallinnan menettämisen pelko nimittäin vaivaa minua autollakin ajaessa, ja siitä syystä lykkäsin autokouluun menoakin lähes kolmekymppiseksi saakka - ja kaduin sitä karvaasti siinä vaiheessa, kun makselin lystistä yhteensä lähes 2500 euroa ja vielä 270 euroa lisää ajettuani ensimmäisessä inssissä päin punaisia. Ajokortti-ikään tullessani isäni nimittäin ystävällisesti tarjoutui kustantamaan ajokortin ja patisteli minua tunneille, turhaan. Tyhmästä ja pelokkaasta päästä kärsii koko talous.

En minä tahallani ole pelkuri. En vain pidä siitä, että vauhtia on liikaa ja minulla on siitä vastuu, pelissä ovat pahimmillaan ihmishenget ja sekunnin murto-osan virhe voi tulla äärimmäisen kalliiksi. Pyörän kohdalla liemeen lisätään myös omituinen kaatumisen pelkoni, jolle en ole löytänyt järjellistä selitystä. En ole kaatunut pahasti lapsena tai kohdannut muutakaan traumatisoivaa tapahtuvaa, joka voisi olla pelon takana. Muistan vain sen, että jo hyvin pienenä pohdiskelin sitä, miten kummassa kapea pyörä voi pysyä pystyssä, ja jännitin hiukan koko ajan istuessani äidin pyörän tarakalla.

Kun lähdin tänään ajamaan Jopollani Prisman parkkipaikalta humalaisen etenemistä muistuttavalla siksak-tyylillä ohjaustanko väpättäen, sain luultavaksi osakseni kummastuneita katseita. Olin kuitenkin päättänyt voittaa pelkoni. Olin päättänyt osata taas pyöräillä, sillä olinhan maailman kauneimman pyörän omistaja. Ensimmäiset sadat metrin menivät jännittyneissä tunnelmissa, mutta jo ensimmäisessä alamäessä olkapääni alkoivat rentoutua. Ylämäkeä polkiessa tunsin jo riemua: tiesin sen, että Jopo olisi minun pyöräni. Enhän pidä pyöräilystä, enkä varsinkaan vauhdikkaasta kuntopyöräilystä, mutta Jopolla ajaessani kukaan ei erehdy luulemaan, että olisin pyöräilyn kanssa tosissani. Saan edetä omaa hidasta fiilistelyvauhtiani, istua rennossa asennossa pyörän satulassa ja tuntea eläväni Suomi-filmiä.

Ja voin liittyä mieheni ja tyttäreni seuraan jäätelönsyöntilenkeille.

Loppumatkasta ohjaustanko ei enää tutissut edes tiukoissa käännöksissä. Pääsin kotiin asti kaatumatta, ja olisin heti halunnut lähteä uudelle pyöräilylle. Nyt Joponi komeilee kotipihalla, ja minusta se näyttää aivan ylisympaattiselta, juuri minun pyörältäni, leppoisten sunnuntailenkkien ja kiireettömän elämän kulkuneuvolta.

Saattaa olla, että tässä on syntymässä pitkän ajan rakkaussuhde. Ihastusta ainakin on ilmassa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa