Mustikkapasta

Ostoskeskus Sello Eilen tein jotakin poikkeuksellista - nykyään poikkeuksellista. Kävin ostoskeskus Sellossa ostoksilla. Ensimmäisen kerran tänä vuonna, kolmannen kerran vuoden sisään. Viime kerta menee niinkin kauas kuin toukokuulle, jolloin piti käydä ottamassa passikuvat lapselle.  Korona on muuttanut kulutuskäyttäytymistäni radikaalisti, ja ostoskeskuksissa käyntien tiheys on siitä hyvä mittari. Eilen olo ihmisvilinässä kauppojen valojen keskellä oli outo ja vieras: mitä oikein täällä teen, miten olen joskus voinut viihtyä tällaisissa paikoissa?   Hoidin välttämättömät ostokseni nopeasti eli ostin uudet kumilenksut kuopuksen talvihaalarin lahkeisiin sekä muutaman vaatteen esikoiselle, jonka jalat ja kädet ovat kasvaneet ulos kaikista hänen vaatteistaan nopeammin kuin ehdin kierrätysvaatteita löytää. Aikaa ostoksiin meni reilun vartin verran, eli en todellakaan jäänyt jahkailemaan ostoksieni kanssa.  Toivottavasti ei tarvitse pitkiin aikoihin palata. Mitä oikein on tapahtunut minu

Kipeä hammas koko komeudessaan. Viime postauksessa kirjoitin kivusta. Tarkemmin sanoen hammassärystä , joka on vaivannut minua viikkokausia. Ensimmäiset vihlonnat ilmaantuivat jo kesällä, ja siitä syksyn ja talven mittaan tilanne on pahentunut. (Tässä linkki edelliseen postaukseen:  Hammassärky, pahin särky? Keskusteluja kivun kanssa ) Lopulta olen kärvistellyt kuin suoraan hermoon menevän kivun kourissa, menettänyt sen takia yöuniani ja viimein purentakykyni kyseisen hampaan puolella. Särkylääkkeet eivät ole auttaneet kuin korkeintaan aavistuksen.  Kahden hammaslääkärikäynnin jälkeen (joista toinen päivystyskäynti) olen alistunut uskomaan, että heidän arvelunsa ovat totta. Röngenkuvat olivat puhtaat, kariesta ei ollut, ei reiän reikää eikä halkeamia hampaissa.  Vain epäilyttävät, kovasta voimasta kertovat epätasaisuudet kipeän hampaan pinnassa sekä purentatestin karut todisteet sen kertovat: mitä todennäköisimmin narskuttelen yöllä ja pahasti .  Kukapa tällaista olisi uskonut! Kaikki

Hampaidenhoitovälineitä. Siinä se rivissä paikallaan jurrottaa, yläleuassa oikealla keskimmäisenä. Neljäntenä taka-, neljäntenä etuhampaista päin laskettuna. Vailla päävastuuta purennasta tai pilkkomisesta, ikuisena toisen varjossa eläjänä. Mitättömään rooliinsako lie kyllästynyt, mutta joka tapauksessa nyt sitä en enää voi olla huomaamatta. Oikeastaan koko huomioni on kiinnittynyt siihen. Sitä särkee. Ja kovaa. Mistä oikein sinne hampaaseen olet ilmaantunut, kipu? Olen hoitanut hampaitani hyvin, olen lakannut lähes vuosi sitten syömästä makeaa, puhdistan hammasvälit, käyn tarkastuksissa, viimeksi vuosi sitten jolloin kariesta eikä muitakaan ongelmia todettu. (Lue makeanhimon häviämisestä mm. tekstistä  Korona auttoi minut eroon makeanhimosta - mutta mitä se teki kropalleni ja mikä on saanut ihoni hehkumaan?  ) Miksi olet sinne pesiytynyt, oi kipu? Tunnen sinut koko ajan. Ja milloin en tunne, ajattelen sitä että nyt en tunne. Ajatukseni ovat siis sinussa, tavalla tai toisella, lakkaama

Helsingissä riittää nyt lunta jossa peuhata! On hetkiä, jolloin lapsen kasvu konkretisoituu edessäsi niin, että tuntuu kuin sen ääriviivat voisi silmillä nähdä. Enkä nyt puhu neuvolan kasvumittauksista ja lyhyiksi jääneistä housunlahkeista.  Puhun henkisestä, sisäisestä kasvusta, jolla ei ole selkeitä mittareita eikä vaakoja. Tällaisia hetkiä ovat vaikkapa tilanteet, joissa pieni lapsi tavallisesti reagoi alkukantaisesti itkupotkuraivareilla - eikä hän yhtäkkiä sitten enää raivostukaan, vaikka pikkuveli söi keksipaketin viimeisen keksin. Tai se, kun sanot lapselle että nyt täytyy odottaa vähän aikaa (ruuan valmistumista, karkkipäivää, kaverin näkemistä yms.), eikä lapsi alakaan kiljua eikun haluan just nyt heti vaan toteaa, ehkä alistuneesti huokaisten mutta toteaa kumminkin:  okei .  Aina nämä kasvun konkreettiset hetket eivät ole vanhemman näkökulmasta selkeän myönteisiä - tai ainkaan niiden takana piilevää myönteisyyttä ei ilman vähän syvällisempää ajattelua huomaa. Ne voivat olla

Koronarokote on täällä. Suomessa rokottamisvauhti ei taivaita hipoile, mutta alkuun on kumminkin päästy.  Moni pohtii vielä sitä, uskaltaako nopeasti kehitellyn ja vähän tutkitun rokotteen ottaa vai ei. Pelätään mahdollisia sivuvaikutuksia ja mietitään rokotteen hyöty-haitasuhdetta. Korona-aika on kestänyt niin kauan, että puhutaan jo pandemiaväsymyksestä . Rokote tuntuu sen keskellä ihmeelliseltä pelastukselta, oljenkorjelta johon tartutaan. (Tästä kirjoitin edellisessä postauksessa otsikolla Koronarokote on itsekkyydenpaljastustesti )  Ja on rokotteella toki mahdollisuus tehdäkin ihmeitä. Toimia hyvin, antaa laumaimmuniteettia sitten kun tarpeeksi moni ihminen maailmassa on saanut kaksi rokoteannosta ja jos taudin tartuttavuus niillä tarpeeksi vähenee.  Koronanhan voi saada rokotteesta huolimatta; uusien rokotteiden luvataan vain lieventävän tautia ja estävän vakavia tautimuotoja. Tutkimuksia asiasta tehdään parhaillaan eikä varmaa tietoa vielä ole - miten voisi ollakaan, kun kyseess

Aurinko pilkottaa pilviverhon takaa kuin toivo - onko korona pian ohi? Vuosi koronaa takana - ja millainen vuosi! Moni laittaa juuri nyt toivonsa koronarokotteeseen , joka johdattaisi meidät pois parhaillaan vallitsevasta kurimuksesta. Koko ihmiskunnan rokottaminen on valtava ja varmasti myös utopistinen urakka, kun ottaa huomioon rokotevastaiset ja -kriittiset henkilöt sekä sen seikan, ettei kaikissa maailman maissa voida hyväksyä pakkorokottamista.  Mutta jos kaikki menee hyvin ja niin kuin on suunniteltu, rokote varmasti voi auttaa kurimuksesta pois pääsemisessä. Jos se toimii odotetusti. Jos virus ei mutatoidu liikaa. Jos rokote osoittautuu yhtä turvalliseksi kuin terveysviranomiset vakuuttelevat. Mutta jos yksikin näistä lenkeistä pettää, asia on aivan toinen. Niin pitkälle tuskinpa kukaan uskaltaa vielä edes ajatella, ainakaan tavallinen talliainen. Mielummin laitetaan silmät kiinni, sormet ristiin ja toivotaan, että piikin saaminen muuttaa kaiken paremmaksi. Mitäpä muuta toivoa

Ulkoilua 20 asteen pakkasessa. Silmät rävähtävät auki kello 6.58, vain kaksi minuuttia ennen kuin herätyskellon on määrä soida. Unenlämpöinen kuopus vieressä havahtuu, kun nostan peittoa pois hänen päältään. Herätys, on aamu. Lause joka on yhtä nurinkurisen tuntuista sanoa täydellisen pimeässä makuuhuoneessa.  Tavallisesti emme joudu aivan näin aikaisin heräämään, mutta tänä aamuna kuopuksella on hammaslääkäriaika kello kahdeksan. Huikean aikaisin meille. Köpöttelemme pimeään keittiöön, ja iholle lehahtaa kylmiä, kovasta pakkasesta ulkona kertovia ilmavirtauksia. 80-luvun talomme ilmanvaihto perustuu vuotavista ikkunoista ja ovista tulevaan korvausilmaan, ja talvipakkasilla sen huomaa. Katson mittaria: - 21,5 astetta. Vaikka se tietääkin järkyttäviä lämmityslaskuja, riemastun sydämeni pohjasta. Vihdoinkin tällaisia lukemia, vihdoinkin talvi! Olen odottanut näitä päiviä ja tätä kylmyyttä niin kauan, että jokainen uusi pakkaspäivä on suloinen lämmön läikähdys sisälläni.  Nopea aamupala

Kuopukseni täyttää tänään neljä. Kun olin yhdeksäntoista, näin eräänä yönä oudon unen. Unessa vedestä kohosi luokseni lapsi, ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli. Hänen takaansa väreili voimallinen valo, se tuli jostakin veden pohjasta ja sieltä hän ui luokseni, saattajanaan mies joka oli ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli hänkin; heidän tummat hiuksensa leijuivat vedessä vesikasvien lailla. Sitten lapsi laski irti saattajansa kädestä ja molskahti pintaan. Otin hänen käsivarsilleni ja ajattelin, että miten ihanan lapsen olenkaan saanut. Seitsemäntoista vuotta sen unen jälkeen, tasan neljä vuotta sitten elän toisenlaista hetkeä. Avaan silmäni ja näen, että verhojen takaa pilkottaa outoa valoa. Lumen valoa. Onko satanut lunta? En ehdi ajatella sitä, sillä se mikä minut on herättänyt, ei anna rauhaa. Kipu. Heikko ja varovainen, mutta kipu kuitenkin. Se on merkki. Tiedän sen heti.  Potkaiset kerran, toisenkin. Muljahtelu mahassa tuntuu siltä kuin melonin kokoinen ilmakupla vaihtaisi p