Hitaasti mutta varmasti perillä

Hidasta matkantekoa. Kuva Italian Alpeilta.
Istun terassilla +28 asteen lämmössä, hikoilen ja katselen kattoon liimautunutta pientä vihreää gekkoa. On kuumaa ja pimeää, ilmassa tuoksuu etelän yö ja horisontissa välkehtivät Rooman valot. Kolmen ja puolen päivän matkustamisen jälkeen olen perillä lähtöpisteestäni Helsingistä, jossa ilmassa tuntui jo ensimmäinen syksyn aavistus. Tämä ei suinkaan ole suurin ilmastollinen kontrasti, jonka olen kohdannut matkatessani Suomen ja Italian välillä, mutta koville se silti ottaa, ainakin noin lämmönsäätelyn kannalta. Hyppäys kuudestatoista asteesta kolmeenkymmeneenkuuteen tuntuu jostain syystä suuremmalta kuin miinus kahdestakymmenestäviidestä plus viiteentoista, kuten joskus on käynyt.

Ilmastolliset seikat ovat silti vain yksi syy, miksi hidas matkanteko mielestäni kannattaa.

Olen kohdannut kohoavia kulmakarvoja useamman kerran, kun puhetta on tullut monta kertaa vuodessa tekemistämme reissuista Roomaan - autolla. Jotkut sentään toteavat, että kuulostaa kivalta, mutta yleisempi reaktio tuntuu olevan, että miksi ihmeessä. Viralliseksi syyksi sanomme koirarakkauden, joka estää meitä sekä jättämästä koiraamme hoitoon matkan ajaksi että sysäämästä sitä julmasti lentokoneen ruumaan, josta sen saa takaisin ties miten pahasti traumatisoituneena, jos ei kokonaan säikähdyksestä hengettömänä. Siksi me alun perin automatkoja aloimmekin tehdä. Mutta mukaan on vuosien myötä tullut muutakin.

Koiraa emme edelleenkään raaski jättää sen pahemmin kotiin kuin ruumaankaan, lisäksi olemme huomanneet, että autolla matkustaminen on hurjan hauskaa. On se välillä myös väsyttävääkin, ja joka kerta jossakin vaiheessa tulee hetki, jolloin ajattelen itsekin, että on tämä hullun hommaa. Koneella olisimme jo perillä siinä ajassa minkä vietämme odotellessa laivaan pääsyä Vuosaaren satamassa tai lounaspysähdyksellä täpötäydellä saksalaisella huoltoasemalla. Varsinkin sen jälkeen kun tyttäremme syntyi, epäröintiä oli ilmassa. Ehkä tämä saattaa meistä vanhemmista olla hauskaa, mutta mitähän pieni lapsi on siitä mieltä? Nyt tehty matka on hänelle kolmas Helsinki-Rooma-Helsinki -autoreissu, ja hyvin tuo tuntui taas sujuvan. Enemmän hermostusta oli ilmassa saksalaisen moottoritien ruuhkiin tympiintyneellä isällä ja paperiseinäisessä hotellissa naapurihuoneiden vessankorinoita yön kuunnelleella äidillä, kuin takapenkillä istuneella pikku auringonpaisteella. Hän jaksoi hihkaista iloisesti joka kerta, kun ohi pärähti moottoripyörä, ikkunasta näkyi alppikylän kirkontorni (kling klong!)tai radiosta tuli kiva kappale.

Myös jokainen pysähdys oli kuin pieni seikkailu ja ilonaihe, samoin huoltamoilta mukaan tarttuneet mitättömän pienet viihdykkeet, kuten värikäs nenäliinapaketti tai jäätelöpuikko. Sanottava on sekin, että suurena apuna iloisen ilmapiirin ylläpitämisessä toimi matka-tv Pimpa-piirrettyineen.

Lapsi on kirkastanut hitaasta matkanteosta juuri sen puolen, miksi alun perin siihen ihastuin: jokainen osa matkaa on pieni ja jännittävä seikkailu. Ennen kaikkea nautin matkanteon kiireettömyydestä. Kun maisemat vaihtuvat auton vauhtia, jää mielellekin enemmän aikaa sopeutua. On rentouttavaa ajatella kerrankin perusteellisesti useita asioita, myös sellaisia joille ei milloinkaan muuten jää aikaa. Myös lukemiselle on ihanteellisen paljon aikaa, ainakin silloin kun ei istu ratissa tai viihdytä matkanteon väsyttämää lasta. Tällä matkalla luin taskukokoisen elintarvikkeiden lisäainevaroituskirjan, jonka jäljiltä olen vieläkin peloissani kun katsonkin light-kokiksen suuntaan. Näen terveystietoisilla silmilläni sen sisältämän aspartaamin vain odottavan, että pääsee jonkun suuhun aiheuttamaan dementiaa, suun kuivuutta, ärtymystä, vatsavaivoja, olkapääsärkyä, ylivilkkautta, levottomien jalkojen oireyhtymää, migreeniä, univaikeuksia ja yleistä typeryyden lisääntymistä. Aliarvioimatta mitenkään aspartaamin vaarallisuutta, kirjan varoituslista oli pituudessaan niin vaikuttava, että olisi ollut helpompi listata vaivat, jotka eivät aiheudu aspartaamista.

Normaalioloissa en olisi tätäkään oirelistaa saanut ikinä kahlattua läpi, mutta hitaasti matkatessa sekin onnistuu.

Lentokoneella matkustaminen on niin yhtäkkistä. Menet lentokentälle ja pim - ties missä maailmankolkassa. Itse ainakin pidän siitä, että minulla on aikaa sopeutua muutokseen. Mieheni tosin on sitä mieltä, että tarvitsen sopeutumisaikaa ennen kaikkea anopin kohtaamiseen, mutta koska sanat ovat peräisin hänen suustaan eivätkä minun, ne ilmiselvästi kuvastavat hänen omia ajatuksiaan äitiään kohtaan.

Anoppi on muuten nyt saanut salmiakkinsa. Hämmästyttävästi edellisiäkin oli jäljellä, mutta vain siitä syystä että hän oli aluksi unohtanut minne oli viimeisen pussin piilottanut. Jälleennäkemisen ilo oli jälleen iso ja aito (olisi ollut ilman salmiakkiakin), puolin ja toisin. Pitkän ja hikisen matkan jälkeen saapuminen Italian-kotiin ja valmiin ruokapöydän ääreen (pakollisen pastan ja pihvin lisäksi oli tarjolla muun muuassa voissa haudutettua fenkolia ja uunissa paahdettua paprikaa, nam!) on vielä mukavampaa kuin lentokoneella paikalle pyrähtäminen. Voin hyvin sanoa saapuneeni (kakkos)kotiin.

Gekko katossa on kadonnut ja tie terassin alla alkaa hiljetä. On aika vetäytyä yläkertaan lakanoiden väliin (hikoilemaan)ja kerätä voimia huomista Ferragosto-juhlaa varten.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?