Mustikkapasta

Kuopukseni täyttää tänään neljä. Kun olin yhdeksäntoista, näin eräänä yönä oudon unen. Unessa vedestä kohosi luokseni lapsi, ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli. Hänen takaansa väreili voimallinen valo, se tuli jostakin veden pohjasta ja sieltä hän ui luokseni, saattajanaan mies joka oli ruskeasilmäinen ja kaunis kuin enkeli hänkin; heidän tummat hiuksensa leijuivat vedessä vesikasvien lailla. Sitten lapsi laski irti saattajansa kädestä ja molskahti pintaan. Otin hänen käsivarsilleni ja ajattelin, että miten ihanan lapsen olenkaan saanut. Seitsemäntoista vuotta sen unen jälkeen, tasan neljä vuotta sitten elän toisenlaista hetkeä. Avaan silmäni ja näen, että verhojen takaa pilkottaa outoa valoa. Lumen valoa. Onko satanut lunta? En ehdi ajatella sitä, sillä se mikä minut on herättänyt, ei anna rauhaa. Kipu. Heikko ja varovainen, mutta kipu kuitenkin. Se on merkki. Tiedän sen heti.  Potkaiset kerran, toisenkin. Muljahtelu mahassa tuntuu siltä kuin melonin kokoinen ilmakupla va...

Lasten isänpäiväkortteja. Auguri a papà! Tänään isänpäivän aamuna olohuoneessamme kävi sipinä. Viimeisteltiin isänpäiväkortteja, paketoitiin lahja, luettiin kirjoja - ja kaikki tämä yritettiin tehdä oikein hiljaa, että isi saisi nukkua pitkään, kuten isänpäivänä isän oikeus on.  Yhdeksänvuotias ja viisivuotias tajusivat tämän hyvin ja pitivät äänensä ihailtavalla sinnikkyydellä matalana, vaikka ponnistus se varmastikin oli etenkin viisivuotiaalle. Shh, isi nukkuu! He komensivat molemmat pikkuveljeään, kaksivuotiasta, joka myös yritti ihailtavalla innolla olla metelöimättä. Mutta eihän se häneltä onnistunut. Tarkemmin sanoen kuopus on kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, uhkaavan lähellä uhmaikänä pidettyä kolmen vuoden rajapyykkiä, tosin asiantuntijoiden mukaan uhmaikä saattaa alkaa heti kohta kaksivuotispäivän jälkeenkin. Meillä se on alkanut kuin taikaiskusta kolmivuotispäivän lähestyessä, "kiukuttelu" nimittäin, vahvasti lainausmerkeissä. Oikeaoppisesti ajateltunah...

Siellä se siintää pusikon takana, savusaunamme. Tämä postaus on hyvin pitkä, mutta niin on sen sisältämä tarinakin. Se kertoo savusaunasta ja raskaudesta ja siitä, mitä pelkoja näiden kahden yhdistelmä voi pahimmillaan saada aikaan. Jos olet raskaana ja haluat nauttia seesteisestä, huolettomasta raskausajasta, ei ehkä ole hyvä idea lukea tätä postausta. Mutta jos olet raskaana ja haluat vertaistukea omille peloillesi, tämä tarina voi auttaa sinua. Ja vaikka et olisi raskaana, voit lukea tämän kurkistuksena raskaana olevan naisen pään sisään, siellä velloviin monimutkaisiin ajatuksiin, jotka syntyvät kun tietää olevansa vastuussa jostakin niin ainutlaatuisesta kuin oman kehon sisällä kasvavasta ihmiselämästä. Tarina alkaa siis savusaunasta. Hienosta, 1900-luvun alusta peräisin olevasta tummahirsisestä rakennuksesta, jollainen meillä on mökillä. Sen seinät ovat sisältä sysimustuneet, lauteet patinoituneet ja kiuas nököttää nurkassa ikiaikaisen näköisenä kutkuttaen mielikuvitusta ...

Esikoinen vielä vatsassa - kuvassa synnytys oli jo käynnissä. Viime aikoina ovat olleet tapetilla negatiiviset synnytyskokemukset, kun #metoosynnyttäjänä -kampanja syntyi huonoja synnytyskokemuksia läpi käyneiden naisten tarpeesta tuoda esiin kokemaansa ja suomalaisen synnytyskulttuurin epäkohtia. Olen seurannut kampanjaa syvällä myötätunnolla heitä kohtaan, jotka ovat kokeneet joutuneensa synnytysväkivallan kohteeksi ja ovat jopa traumatisoituneet siitä. Voin vain kuvitella, miten alistavalta, tylyltä ja kaikin tavoin ohitetuksi tulleeksi tuntuu, kun synnytyksessä joutuu kokemaan sellaista minkä voi määritellä väkivallaksi. On hyvä että aiheesta puhutaan ja herätellään korjaamaan mahdollisia epäkohtia (ja onhan niitä, jokainen huono kohtelu synnytyksessä on liikaa), joita suomalaisessa synnytyskulttuurissa sairaaloissa on. Kun luen näitä kampanjan tarinoita, en voi olla miettimättä omia synnytyksiäni. Niitä jotka ovat kaikki kolme menneet niin hyvin että voimaannutt...

Jättivesilätäkkö - lapsen toteutunut unelma! Keskimmäisemme, vappuna 5 vuotta täyttävä veijari, sai eilen, keskellä mitä tavallisinta tiistaiaamua valtavan ahaa-elämyksen. Hän oli pomppimassa naapurin kuralätäkössä - taas ne pojat sinne olivat karanneet - kun sai tietää naapurin rouva A:lta, että se lumi on oikeastaan vettä, vain jäätyneessä muodossa. Onko lumi vettä? hän hihkaisi innoissaan. On se, on on! Kun esikoinen tuli koulusta, kuulin kuinka pikkuveli ensimmäisenä asianaan toimitti uutisen isosiskolleen. Lumi on jäätynyttä vettä! Olemmehan me asiasta monta kertaa puhuneet, olen selittänyt lapsille veden eri olomuodoista ja olemme muun muuassa tarkkailleet terassilla, kuinka kevätaurinko sulattaa lunta vedeksi. Mutta näköjään tässä asiassa pätee sama kuin taannoin appelsiinien maun kohdalla ( joista kerroin viime kuussa täällä ): naapurin sana painaa paljon enemmän kuin äidin jokapäiväiset jorinat. Vain ensin mainittuja uskotaan. Vesi onkin mitä monipuolisin elementti. ...