Unelma (vaaleanpunaisesta) jalkapalloperheestä

Tyttöjen jalkapallo.
Sen kunniaksi että antennimme on saatu kuntoon ja voin vihdoin katsella olympialaisia ilman kuvaruudun häiritsevää säröilyä, ajattelin kirjoittaa hieman urheilusta, tarkemmin sanottuna jalkapallosta. Oi, miten rakastankaan italialaista jalkapallokulttuuria! (Paitsi en calciopolia, huliganismia ja miehiä / isiä, jotka laiminlyövät perhettään serie-A:n tai minkä hyvänsä jalkapalloturnauksen ollessa käynnissä - eli käytännössä koko ajan.) Sen sijaan rakastan sitä intohimoa, jolla ihmiset jalkapalloon suhtautuvat ja sitä tapaa, että yhdessä kokoonnutaan koko ystäväpiirin tai suvun voimin kannattamaan omaa joukkuetta. Kun voitetaan, seotaan aidosti ilosta (eikä vain siksi, että saadaan hyvä syy juopua kollektiivisesti, kuten suomalaiset tuntuvat tekevän), kun hävitään, tulee maansuru. Kun avioiduin mieheni kanssa, olin varma ja iloinen siitä, että perheestäni tulisi puoli-italialainen jalkapalloperhe.



Olin mielissäni ajatuksesta, että voisimme vanhentua yhdessä matseja katsellen, kasvattaisimme lapsemmekin töllöttämään niitä tv:stä ja kannustaimme Italiaa, Suomea ja AS Romaa sulassa sovussa. Olin jopa salaa mielissäni siitäkin mahdollisuudesta, että joutuisin kilpailemaan mieheni suosiosta tärkeiden turnausten aikana. Siinä vaan olisi jotain niiiin ihanan italialaista!

Jostakin kumman syystä istun nykyään yksin sohvalla matseja katselemassa, ja sipsipussin kanssa saan maannitella, että katsottaisiin tämä nyt yhdessä.

Olen huomannut, että etukäteisolettamukseni italialaisesta miehestä itsestään selvänä jalkapallofanina teki minulle alkuaikoina tepposet. Oletin ja päätin, että omakin mieheni on hulluna jalkapalloon, katsoihan hän niitä matseja ainakin yleensä, omisti AS Roman pelipaidan ja veti hihasta tärkeitä vuosilukuja, joina Italia oli voittanut tai pelannut milloin minkäkin ottelun.

Minä olen oppinut urheiluhulluuden kolmen urheiluhullun veljeni ja rakkaan edesmenneen isäni kautta eli siis lähes äidinmaidosta. Niinpä istun aina jo valmiina sohvalla, kun ottelu tai turnaus alkaa, ja mieheni liittyy jossakin vaiheessa seuraani. Siinäpä ehkä syy, että harhaanjohtava mielikuva jalkapallohullu-Alesta pääsi syntymään.

Totuus paljastui oikeastaan vasta, kun tyttäremme syntyi. Silloin syntyi käsite "oma aika", joka tietenkin tarkoitti sitä, että lapsi määritteli täysin, minkä verran muuta kuin lapsenhoitoa ehdimme päivän aikana tehdä, vai ehdimmeko mitään. Kun "omaa aikaa" eli hetkiä jolloin saattoi häiriintymättä tehdä sitä mitä halusi, oli rajoitetusti, täytyi  tarkkaan miettiä, miten ne hetket käytti. Näin on yhä edelleen, vaikka lapsen kasvaessa "omaa aikaa" on tietysti koko ajan enemmän.

Joka tapauksessa äimistykseni oli suuri vuoden 2010 MM-kisojen alkaessa. Ottelut tulivat yleensä silloin, kun vauva oli unilla, joten niitä saattoi katsoa melko rauhassa. Mutta niin vain istuin yksikseni sohvalla, ja vasta Italian pelatessa herra juuri ja juuri vaivautui tulemaan paikalle, ehkä. Oli niin kiire pelata tietokonepelejä, kun vauva kerrankin nukkui. Siis hetkinen, tietokonepelit menivät jalkapallon edelle! Siinä minulle valkeni koko totuus. Intohimoinen fani ei koskaan laittaisi asioita sellaiseen tärkeysjärjestykseen. Mieheni tosin puolustautui sanomalla, että puoliteholla suosikkijoukkueen edesottamuksia seuraamalla hän minimoi pettymyksiä. AS Roma oli jo pitkään pelannut niin huonosti, että hän kyllästyi pettymään joka kausi, ja Italiakin pelasi aina nin arvaamattomasti. MM-turnauksen kohdalla hän sai hyvän syyn olla oikeassa, Azzurrien pelithän päättyivät ällistyttävästi alkulohkoon.

Tunsin aluksi pettymystä siitä, että unelma jalkapalloperheestä oli haihtunut, mutta loppujen lopuksi totuin asiaan nopeasti. Hyvin pian ymmärsin myös, että ehkä olinkin onnekas. Olihan minulla vertailupohjana erään ystäväni (nyt jo päättynyt) suhde pohjois-italialaiseen mieheen, jonka sai vaivautumaan kahden viikon Suomen-vierailulle vasta, kun tyttöystävä oli hankkinut lautasantennin Juventuksen pelien katselemista varten. Puolet lomasta menikin häneltä sitten niitä pelejä katsellessa.

Meillä ei myöskään kuluisi rahaa kausikortteihin, vieraspelimatkoihin ja kotisohvalla katsottujen pelien kosteisiin eväisiin. Tajusin senkin, ettei ehkä sittenkään olisi mukavaa tapella miehen huomiosta, kun tämä tapittaa pallon perässä pinkovia poikia ja itse haluaisi hieman laatuaikaa tai muuten vain täyspäistä juttuseuraa.

Viime kuussa päättyneiden EM-kisojen aikana me sentään katselimme otteluita yhdessä, kannustimme Italiaa niin mahtavasti, että tyttäremmekin oppi Italia, Italia! -huudot ja päästelee niitä vieläkin ilmoille vaikkapa kesken bussimatkan. Näin mieheni silmissä aitoa innostusta, ja tajusin hänen fanittavan ihan aidosti siitä, että hän hommasi kisaeväät ja istui tv:n ääreen hyvissä ajoin ennen matsin alkua - ja minua.

Italia selvisi finaaliin, mutta finaalin lopputulos olikin sitten kaikin puolin harmittava. Harmittava Italialle, mutta harmittavaa myös minulle, sillä todennäköisesti saan taas katsella Mestareiden liigaa ja arvoturnauksia yksikseni, ainakin niin kauan että lapsestamme kasvaa minulle kaveri. Tappion mieheni otti sen verran raskaasti, että taitaa hänessä sittenkin piillä aitoa faniutta: finaalin jälkeisenä yönä nousi kuume, kurkkukipu ja yskä, joka kesti seuraavat 2 viikkoa. Surusta sairastuminen, siis.

Muuten: onko jalkapallolla väriä? Kun lapsemme syntyi, mieheni iloitsi kyllä täysillä tytöstä, mutta sivulauseessa mainitsi, että jalkapallokaveri jäi sitten tällä kertaa saamatta. Siitä lähtien olen hänelle tolkuttanut, että meidän tyttö laitetaan jalkapallokouluun heti kun vain löydän hänelle tarpeeksi pienet nappulakengät. Pallo hänellä jo on (tosin mieheni tahdosta se on vaaleanpunainen), ja taitavasti hän sitä jo potkiikin. Eivätkö muka tytöt voi pelata jalkapalloa? Mitä jos meidän tytöstämme tuleekin Suomen tai Italian naismaajoukkueen uusi tähti? Mieheni mielestä se olisi kauhistus ja aivan liian epänaisellista. Lentopallo vielä menisi, mutta kaikkein parasta olisi vaikka baletti tai telinevoimistelu.

En malta odottaa, että jalkapallokoulu alkaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa