Mustikkapasta

Juoksuharrastukseni alkoi varhaisteini-iässä, jolloin huomasin pienen juoksulenkin tekevän hyvää naapuruston kavereiden kanssa hötsäiltyjen pihasählypelien päälle. Murrosiän mielenkuohuvuosina juoksin jo säännöllisesti, parikymppisenä 4-5 kertaa viikossa. Ilman tavoitteita, vain sen hyvän olon perässä, jonka vain juokseminen raittiissa ilmassa voi antaa.  Ensimmäisen juoksutapahtumapuolimaratonin juoksin vasta kymmenisen vuotta sitten, vuosi sen jälkeen kun olin saanut toisen lapseni. Omin päin juostuja puolimaratoneja takana oli kyllä useampia, alle kahden tunnin ajoilla.  Tähän mennessä viimeisen puolimaratonin juoksin Helsinki City Run -tapahtumassa vuonna 2016. Sen piti olla kisa, jossa rikkoisin entiset ennätykseni – olin ensimmäistä kertaa harjoitellut kovaa ja tavoitteellisesti.  Ennätysaika syntyikin, muistaakseni 1.56 ja risat, mutta matkaan oli ilmaantunut pieni hidaste: kannoin kohdussani kuopusta raskausviikolla kuusi. Juoksun puolivälissä iskenyt mahakipu ja huoli sen alku

Haluaisin kuvailla tätä hetkeä, joka avautuu ympärillä juuri nyt. Maaliskuu on juuri alkanut, vuoden parhaimmat kolme kuukautta ovat alkamaisillaan ja vaikkei niistä vielä tiedäkään mitä ne tällä kertaa tuovat, edellisten vuosien kokemuksella paras on edessä. Haluaisin kuvailla hiljaista lumen alla makaavaa maailmaa, tummia lehdettömiä puita ja sulamisvesiä, jotka tänä vuonna ovat muovanneet jäähän ja hiekkaan uomiaan tavallista aikaisemmin. Ensimmäisiä linnunlauluja – mustarastaan haikea huilu aamulla aikaisin tai iltapäivän viime valossa, talitintit tietysti, varpusten tirskunta orapihlajapensaissa, kanahaukan huuto lähimetsässä – jotka rikkovat talven äänettömyyttä, murtavat jäätä keväälle. Sitä miten hiljaisuuden vähetessä kaikki kasvaa, se kasvaa jo, vaikka me ihmiset emme sitä kiireiltämme ja keskittymiskyvyttömyydeltämme sitä huomaa. Jossakin matkaavat tälläkin hetkellä muuttolintuparvet kohti pohjoista, ensimmäisistä pesimäpaikoista kiistellään jo. Valo kasvaa ja kutsuu lintuja

 Hetki on jäänyt mieleeni: Istun lentoaseman tuloaulassa matkalaukkuhihnan ääressä. Hihna ei ole liikkunut puoleen tuntiin, ihmisiä kerääntyy yhä uusilta lennoilta odottamaan laukkujaan. Kova pakkanen hidastaa laukkujen kuljettamista, lukee punaisella aulan näyttötauluissa. Odottaminen täpötäydellä lentokentällä on aina ikävää, mutta erityisen ikävää se on juuri nyt. Olen iloinen, että olen poikien kanssa löytänyt penkit, joilla istua. Tavallisesti en penkeistä ja istumisesta välitä, mutta nyt en pärjäisi ilman. Takana on kolmen tunnin lento Roomasta koti-Suomeen, sitä ennen kävelyä ja hikoilua lentokentällä – kaikki olotilassa, jossa mieluummin viettäisi kaiken ajan vaakatasossa. Kuumetta ei sentään enää ole, mutta raajat ovat kuin ultrajuoksun jäljiltä, pää täynnä räkää ja lennon jäljiltä tukkoisilla korvilla en ole kuulla sanaakaan virkailijan puheesta, kun hetkeä myöhemmin selvitän kadonneen laukkuni kohtaloa tulopalvelun tiskillä. Männynuutehunajaa, vitamiineja, immuniteetinvahvis