Mustikkapasta

 On hetkiä jolloin aika pysähtyy. Hetkiä, jolloin maailman osaset, yksilön maailman tai koko maailman tai kuten usein tapahtuu, molemmat lomittain, liikahtavat ja siirtyvät uuteen asentoon. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen, sillä kerran liikahtaneita osia ei entiseen asentoon enää saa. Sellainen hetki koitti perjantaina 9. elokuuta meidän pienelle perheelle. Ajoimme keskellä puolalaista maaseutua, kolmatta päivää matkalla Rooman-mummolasta kotiin. Olimme pari tuntia sitten pysähtyneet lounaalle hampurilaisbaariin, haukanneet lounaamme ja oikoneet autossa istumisesta jäykistyneitä jalkojamme pysähdyspaikan kävelyteillä. Varsova lähestyi, vielä oli neljä tuntia sen päivän yöpymispaikkaan Suwalkiin. Viimeinen auringonlasku Roomassa ennen lähtöä. Navigaattori hävisi puhelimen näytöltä sen merkiksi, että tulossa oli puhelu. Taasko joku puhelinmyyjä siellä häiritsee, ehdimme ajatella, ennen kuin näimme että puhelu oli tulossa Italian-sukulaiselta. Ah, sielläkö se serkku nyt oli tapaa...

Campo dei Fiori, Rooma Siitä on niin käsittämättömän pitkä aika kun olemme mieheni kanssa viimeksi olleet ilman lapsia yhtään missään, että varmaan siitä syystä alan pyöritellä mielessäni niitä harvoja aikaisempia kertoja, kun näin on tapahtunut.  Emme muutenkaan käy usein kahdestaan missään, mutta näin korona-aikana ne vähätkin käynnit ovat jääneet. Otamme asiaan kuitenkin rennon asenteen: aikaansa kutakin ja nyt on näin, joskus myöhemmin meillä varmasti tulee olemaan kahdenkeskistä aikaa niin paljon että olemme hukkua siihen ja valmiit tarrautumaan mihin tahansa, joka katkaisee ainaisen kahdestaanolomme!  Joka tapauksessa menneitä on mukava miettiä (minä ainakin rakastan sitä ja harrastan varmaan liikaakin...). Tänään mieleeni pulpahti muisto neljän vuoden takaa Roomasta, helteisen päivän lämpimänpimeästä illasta, kuuman asfaltin tuoksusta ja äänistä joita kantautui viereiseltä kadulta kulkevasta loppumattomasta autojen virrasta, hetkestä jolloin sain eteeni lautasellisen e...

Tänään en juo aamucappuccinoani ulkona. Puutarhakalusteet ovat märkiä eikä auringon valo osu puutarhakeinuun, kuten sen aurinkoisina aamuina osuu. Tänä aamuna heräsin sateen ropinaan katossa. Oikeastaan heräsin siihen jo viideltä, jolloin sade kai alkoi. Peltikaton alla herkkäuninen ei voi olla huomaamatta, että sataa. Kun avasin ulko-oven, auringon ja helleilman sijaan vastaan löi viileä kostea ilma. Toki raikas ja puhdas, mutta niin kylmä että iho, viime aikoina lämpöön jo niin tottunut, meni heti kananlihalle. Vetäydyin cappuccinokupin kanssa suosiolla sisälle. Sateen tuoksu ja siinä vivahtava muistutus tulevista sateisista syysaamuista osui jonnekin syvälle, kuin varoituksena: sieltä se taas tulee, syksy ja pimeys. Eikö olisikin juuri nyt ihana matkustaa jonnekin missä olisi varmasti lämmintä ja aurinkoista? Nyt kun luvataan että Suomen elokuusta tulee juuri niin epävakainen ja sateenuhkainen kuin se kenkuimmillaan osaa olla, kun illat jo pimenevät ja niissä lymyilee jo syksy...

Pussinperällä tai ei, mutta luonto meillä on kaunis! Valkovuokkoja Keskuspuistossa. Tein eilen lasten kanssa pyöräretken Keskuspuistoon. Ilma oli upean keväinen, aurinko paistoi ja polkiessa tuli hiki. Emme kuitenkaan päässeet kuin muutaman sadan metrin päähän kotoa, kun huomio kiinnittyi jalkakäytävällä seisoskeleviin ihmisiin, suositusten mukaisesti ja varsin supisuomalaisesti reilun turvavälin päässä toisistaan oleviin. Pelaavatko he jotain virtuaalipeliä, pokemonia vai mitä niitä nyt onkaan? Ei, ei sittenkään, jono jatkui kulman taakse asti ja siitä silmänkantamattomiin hiekkatielle ja siitä läheiselle parkkipaikalle asti ja sen ylikin. Ja kun tarkemmin katsoi, ei suuri osa jonottajista oikein virtuaalipelien harrastajilta näyttänytkään, varsinkaan niiltä kauluspaitaan ja merkkikenkiin pukeutuneilta  pelaajilta joita lähileikkipuistoomme lounastauollaan ajaa kiiltävillä autoillaan. Tässä jonossa oli paljon vanhuksia, verkkarihousuisia keski-ikäisiä miehiä, tavallisen ...

Lasten pääsiäisaskarteluja Pääsiäisaamu on valjennut harmaana ja sateisena. Pitkän aurinkoisen jakson jälkeen sade kuitenkin tuntuu raikkaalta ja tervetulleelta. Kevät jatkuu, jos mahdollista, vieläkin voimallisempana nyt kun välillä vähän sataa. Jos kaikki olisi mennyt kuten normaalissa elämässä menee, saattaisimme hyvinkin olla nyt Roomassa, Italian auringon alla. Pääsiäinen on ajankohta, jolloin mielellämme matkustamme Rooman-mummolaan. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olemme viettäneet suunnilleen puolet pääsiäisistä Italiassa. Nyt pääsiäinen kuluu visusti kotona. En ole varmasti ainoa tässä maailmassa, joka toteaa elävänsä elämänsä kummallisinta pääsiäistä. Kaikki entinen normaali on poissa, ja siihen vähään mikä on jäljellä, takerrumme kaikella voimalla. Koetamme tehdä ainakin niitä tuttuja asioita, joita on näissä olosuhteissa mahdollista tehdä. Meillä se tarkoittaa esimerkiksi pääsiäisaamun jättikindermunia . Koska tänä vuonna emme päässeet Italiaan pääsiäiseksi,...

Pietarinkirkon aukio Vatikaanissa on juuri nyt typötyhjä. Eilen illalla soitimme pitkän Skype-puhelun lastemme isovanhemmille Roomaan. He kertoivat meille elämästään kaupungissa, jossa kadut ovat tyhjentyneet ja kaupat, kahvilat ja ravintolat sulkeutuneet.  Vain ruokakaupat ja alakerran ja lähipiazzan apteekki ovat auki. Kaikkialla muualla ovisermit on vedetty liikkeiden, kampaamoiden ja kuntosalien eteen, kukaan ei kulje kaduilla. Vain satunnaisesti joku harppoo jonnekin, jos tapaa tutun, niin vaihdetaan ehkä pari sanaa, kaukana toisistaan. Hoidetaan se välttämätön asia jota oli kotoa poistuttu hoitamaan, palataan kiireen vilkkaa kotiin. Koirat ulkoilutetaan nopeasti ja tehokkaasti. Kun lähtee kotoa, täytyy pitää huolta että mukana on kotoapoistumiseen oikeuttava asiakirja, autocertificazione . Sitä poliisit ja sotilaat kyselevät kaikilta, jotka tapaavat liikkumasta ulkona. Edes lapsia ei voi viedä puistoon , puhumattakaan että he pääsisivät leikkimään kavereidensa luok...