Mustikkapasta

Kolinaa, kolketta, ääntä joka syntyy kun teräs raapii maata, ja mikä pahinta, poraamista. Eikä mitä tahansa poraamista, vaan kallionporaamista, kaikista ihmisen luomista äänistä ehkä eniten aivoihin ja mielenrauhaan asti porautuvaa. Sitä kaikkea on äänimaailma kodissamme ollut viime viikkoina ja ehkä jopa kuukausina, en ole jaksanut pysyä enää laskuissa mukana.  Helsingin kaupunki tekee kotikorttelissamme putkisaneerausta. Se tarkoittaa, että kaikki yleiset kadut revitään auki, kaivetaan ja myllätään, vanhat putket vaihdetaan uusiin ja sitten pahimmassa tapauksessa myllätään taas, kun uusissa putkissa onkin ilmennyt jotain vikaa (kuten saneerausurakassa on tähän mennessä valitettavasti tapahtunut). Mylläys ylettyy myös pihoille, sillä saneerauksen yhteydessä kotitaloudet velvoitetaan uusimaan tonttiensa alla sijaitsevat putket. Meidän putkien kaivaus on onneksi jo ohi kuukausia sitten, mutta naapureissa on viime aikoina tapahtunut senkin edestä. Koko talven, koko viime kesän ja syksyn,

  Viime kerralla kirjoitin metsästä. Se postaus  syntyi surusta ja lohdutuksen tarpeesta, kirjoitin sen yhtä lailla lohduksi itselleni kuin kaikille muille, jotka kärsivät siitä, etteivät ymmärrä eivätkä tiedä, miksi asiat elämässä menevät niin kuin menevät tai ovat menneet.  Se oli pitkäperjantain postaus. Tänään, pääsiäisenä, kirjoitan uudestaan metsästä. Siitä kuinka lähdimme lasten ja koiran kanssa Sorlammen luontopolulle Nuuksion laitamille, pakkasimme eväät reppuun ja sopivan lämmintä päälle, katsahdimme ennen lähtöä taivaalle ja tiesimme meitä odottavan aurinkoisen ulkoilusään.  Tämä metsäkirjoitus on omalla tavallaan lohdullinen sekin, sillä se on täynnä elämää ja sähläystä lasten kanssa, jälkimmäistä vähän liiankin. Mutta ainakin se on elämää. Olemme kaikki elossa ja enimmäkseen myös terveitä ja meillä on toisemme, mitä muuta voisimme pyytää. Mutta aloitetaan siitä kuinka parkkeerasimme auton luontopolun kupeeseen parkkipaikalle ja aloitimme eväsretkemme, tavoitteena löytää jo

Pitkäperjantai on tänä vuonna ollut kylmä, vuodenaikaan nähden lunta on paljon, enemmän kuin koskaan muistan tähän aikaan olleen. Pellolla kävellessä jalka upposi polvea myöten hankeen. Metsässä enin lumi on jo sulanut, enää satunnaiset lumilaikut täplittävät metsänpohjaa, sulamisvettä ja puroja on kaikkialla.  On ollut myös aurinkoista. Auringon lämpö on lohdullista ja sulattaa lunta ja maata kylmän vallasta. Valo ja lämpö voittavat, myös tänä pääsiäisenä. Sitä ennen on käytävä läpi kylmyys ja kärsimys. Ja suru, vaikkei se poistukaan koskaan. Kirkkain valo tulee vasta mustimman yön jälkeen. Se on pitkäperjantain taakka ja opetus ihmiskunnalle. Tänään kirjoitan metsästä, joka lohduttaa. Metsästä jossa ihmisen on mahdollisuus löytää rauha. Tämä on kirjoitus askelista, hengityksestä ja pihkan tuoksusta, linnuista ja hämähäkeistä ja metsän sylistä.  Kirjoitan suruani pois. Älköön minua siitä tuomittako, sillä kuten aina, kirjoitan pelkästään jakaakseni sielustani hyvää, koskettaakseni toi

 Viime viikolla koettiin meidän perheessä historiallinen hetki: 12 vuoden jälkeen esikoisen syntymästä ja kahden pikkusisaruksen syntymän jälkeen otin ensimmäistä kertaa yhteyttä päiväkotiin jättääkseni kuopuksen hoitohakemuksen.  Eskarivuoden kaksi vanhinta ovat päiväkotiympäristössä toki käyneet, mutta muuten päiväkotimaailma on pysynyt meille täysin tuntemattomana.  Tässä postauksessa kerron, miksi kotihoito on ollut meille paras vaihtoehto, kuinka lapset ja äiti ovat kotona viihtyneet, onko kotihoito näkynyt jotenkin kouluputken alkaessa ja miksi nyt viisivuotias kuopus viimein menee viskarivuodeksi päiväkotiin. Kotipäivien viihdykkeitä: Ryhmä Hau -lehti. Tavoite kotihoitaa lapset niin pitkään kuin mahdollista on pitänyt tähän asti, mutta nyt, kuopuksen täytettyä viisi vuotta alkoi tulla mahdoton vastaan. Veljekset eivät ole ilvekset, eli siinä missä keskimmäinen ei ikinä koskaan halunnut mihinkään päiväkotiin vaan olla aina aina aina vaan äidin kanssa kotona, kuopus on eri maata.

  K-tauti on nyt kaikilla, siltä ainakin tuntuu uutisten ja tuttavapiirin kuulumisten perusteella. Meillekin se lopulta iski, kolme viikkoa sitten. Miten tauti kullakin perheenjäsenellä meni, siitä kerron tässä postauksessa. Eniten yllätti pienempien lasten pitkä taudinkuva. Mutta onko pitkäkestoinen tauti sama kuin vaikeaoireinen? Myös siihen löytyy pohdintaa ja vastauksia tästä postauksesta.  Sairauspäivinä kirjojen lukeminen sohvan tai sängyn pohjalla on ylivertainen viihdyke. Kukapa olisi tätä uskonut, kun kahden vuoden ajan on jotakin aivan muuta on annettu ymmärtää. On sanottu, että lapsilla k-tauti on pikku juttu, lyhyt tauti, lievillä oireilla. Kun asiantuntijat alkoivat sanoa o-muunnoksen tarttumisen kaikkiin kansalaisiin olevan vain ajan kysymys, aloimme mekin valmistautua viruksen tuloon. En ole koskaan elämässäni syönyt ja syöttänyt perheelleni niin paljon vitamiineja, ravintolisiä ja terveellistä ruokaa kuin tänä talvena.  D3-vitamiinia niin että suomalaiset suositusrajat

Joskus ei tarvitse lähteä pitkälle päästäkseen kauas. Voi riittää että tarpoo huhtikuisessa räntäsateessa katuja yhä vallassaan pitäviä liukkaita jäälaikkuja väistellen lähikampaamoon. Väistää vesilätäköt, yrittää olla välittämättä siitä että on tosiaan huhtikuu mutta yhä tarvitsee talvitakkia ja sataa märkää lunta. Kuten minä eilen tein, syntymäpäivänäni. Mitäänsanomaton, lisääntyvää ikää alleviivaava arkimaanantaihin osunut syntymäpäivä oli täydellinen ajankohta hiustenhoidolle, pientä piristystä ja hemmottelua ja aikaa itselle.  Ainoa turhamaisuus joka minulla yhä on jäljellä tästä elämästä ja nuoruudesta, se josta pidän kynsin hampain kiinni vaikka muuten olen antanut ikääntymiselle ja lähestyvälle lopulle jo periksi: hiukset.  Joka kerta kun astun kampaamoon ja alamme tutun kampaajan kanssa kerrata hiusteni historiaa ja käydä läpi nykyistä tilannetta, joko pitäisi leikata enemmän, mikä sävy olisi tyveen tällä kertaa hyvä, olisiko latvaakin syytä nyt värjätä, vieläkö hiusten kunto