Mustikkapasta

Uusi kahvila Etelä-Haagassa, Cafè Elèna (Tunnelitie 2) Onko mitään ihanampaa kuin toteutunut unelma? Ei varmaankaan, mutta melkein yhtä ihanaa on kuunnella ja katsella ihmistä, jonka unelma on toteutunut. Oman elämäni kestounelma, oma romaani, odottaa vielä toteutumistaan, mutta tällä viikolla minulla oli tilaisuus katsella toisen ihmisen unelman toteutumista. Kävimme poikien kanssa katsastamassa lähistöllemme avatun uuden kahvilan, Cafè Elènan , ja sitä ennen luin paikan  nettisivuilta  mukavan tarinan. Kahvila on ollut omistajalleen unelma, kauan sitten syttynyt, Lapissa ja Italiassa muotoja ja vaikutteita saanut, pikku hiljaa muotoutunut ja nyt vihdoin toteutunut. Omistajan mukaan kahvilassa on pala Italiaa ja ripaus Lappia, mikä näkyy tarjoiluissa vuoroviikoin Lappi- ja Italia -herkkuina. Ei ollenkaan hullumpi yhdistelmä, kaksi ääripäätä toisistaan katsottuna maailman laidoilta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun törmään ihmiseen, jolle kahvilan perustaminen on ollut suuri unel

Italialaisessa leikkipuistossa muistutetaan väkivallan olevan kyvyttömien viimeinen piilopaikka. "Eivätkö lapset vieläkään ole päiväkodissa?" Tämän kysymyksen olen kuullut monta kertaa, kaikkein useimmin erään läheisen ihmisen suusta (kerron myöhemmin, kenestä on kyse). Olen myös oppinut vastaamaan siihen ilman puolustusasennetta. Eivät ole. Olen oppinut hyvin, tuleehan minulle aivan kohta peräti kymmenes kotiäitivuosi täyteen. Kyllä, olen ollut lasten kanssa kotona kohta kymmenen vuotta - yhden neljäsosan elämästäni. Tämä monen mielestä kotonaolon pituudeksi ikuisuusaika ei ole minusta itsestäni tuntunut koskaan kuluvan hitaasti, päinvastoin. Ajallahan on toki kyky kulua sekä hitaasti että nopeasti yhtä aikaa, esimerkiksi pimeinä talvipäivinä lasten sairastaessa uuvuttavan hitaasti, mutta samalla koko talvi vilahtaa ohi hujauksessa. Suomessa pitkä kotiäitiys on sen verran harvinainen ilmiö ja koko ajan harvinaistumassa, että olen useammankin kerran ajatellut, että

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija.  Tänään maanantaina 27. tammikuuta on Holokaustin uhrien muistopäivä , jota Suomessa vietetään vainojen uhrien muistopäivän nimellä. Liioittelematta voisi sanoa, että se on jollekin asialle omistetuista päivistä tärkeimpiä, ellei tärkein. On hyvä että omistamme päiviä suomen kielelle, kirjoille, naisille, äideille ja lemmikkieläimille, mutta mikään niistä ei merkitse mitään, jos unohdamme ihmisyyden, kuten vainoissa ja kansanmurhissa käy. Natsien hirmutöissä eivät merkinneet mitään kielet, kirjat, sukupuolet, äidit tai edes pienet viattomat lapset. Kun ihmisyys riisutaan ja ihminen kadottaa sielunsa, ei jää jäljelle mitään. On vain pahuutta jolle ei löydy pohjaa, ei reunoja. Siinä ei auta mikään kirjaviisaus, ei humanismi, eivät edes korkeammat voimat. Kirjaroviot paloivat natsi-Saksassakin, kirkko oli pelkkä kuollut kirjain ja osa natsismin koneistoa, humanismin ihmiskäsitys poljettiin maahan ja poltettiin krematorioissa kuuden miljoonan u

Rakkaus on kuin punainen avautuva kukka - mistä tuleekaan tämä vertaus? Nyt tulee sisältövaroitus: aion kirjoittaa hyvin henkilökohtaisen postauksen. Eli kaikki jotka eivät halua tietää seksielämästäni ja -haluistani, voivat lopettaa lukemisen. Tämä postaus ei siis ehkä ole lähipiirille tarkoitettu - paitsi uteliaille läheisille. Myönnetään, otsikko on vähän provosoiva ja kärjistetty. Mutta tottakin se on - olen viime aikoina pohtinut otsikon kysymystä. Tänä seksin ylikorostamisen aikakautena - lähes kaikki, kenen kanssa vain, milloin vain, miksi vain, mahdollisimman usein ja mielellään jatkuvasti on seksin suhteen sallittua ja jopa kannustettavaa - en voi joskus välttyä suoranaiselta vastareaktiolta: seksihän on suvun jatkamista varten, miksi ihmeessä siitä niin paljon vaahdotaan joka käänteessä, kaikkein eniten he joilla ei ole mitään aikomusta tai kykyä lisääntyä. Tietenkin myös tämä on voimakasta provosointia, enkä tietenkään oikeasti ajattele, että seksiä pitäisi harrastaa

Flunssalääkkeet muun sotkun seassa. Tarina menee joka kerta näin: ensimmäisen päivän tai parin aikana merkkejä alkaa vaivihkaa kasaantua. Kolmantena päivänä merkit voimistuvat, ja neljäntenä väistämätöntä ei voi enää välttää, vaan koti on kaaoksessa. Tavarat ovat levinneet, vaihtaneet paikkaa ja kaukana sieltä missä niiden pitäisi olla. Kupit ja lautaset ovat kaukana tiskikoneesta ja vallaneet tiskipöydän, leivänmurut kaukana roskiksest ja vallanneet ruokapöydän, sekalaiset leipäpussit, paperikasat, askartelutarvikkeet, käytetyt patterit, pehmentyneet päärynät, päiviä sitten Ikeasta ostetut säilytysrasiat eivät nekään ole paikoillaan vaan kansoittamassa keittiön muita pöytätasoja. Puhumattakaan olohuoneesta ja takkahuoneesta. Molempien lattiat täynnä leluja yötä päivää, lisäksi kirjoja, tusseja, piirrustuspapereita, tyhjiä ja ääriään myöten taiteiltuja. Vaatemyttyjä voi löytyä ihan mistä vain, samoin likaisia vaippoja. Mitä on tapahtunut? Ei sen kummempaa, kuin että äiti on s

Elena Ferrante: La vita bugiarda degli adulti Tässä postauksessa aion kirjoittaa "arvostelun" Elena Ferranten  vielä suomentamattomasta uutuusromaanista La vita bugiarda degli adulti. Jotta ymmärtäisit, miksi laitan arvostelun lainausmerkkeihin, palaan ensin hieman ajassa taaksepäin. Helteinen päivä kaksi ja puoli vuotta sitten. Albano-järven yllä ilma väreilee kuumuudesta, helle makaa kaiken yllä eikä tuulenvirekään liiku. Lapset leikkivät aurinkohattujensa alla rantahiekassa, kohta heidät täytyy komentaa varjoon, paahtuvat muuten, mokomat. Mutta ei ihan vielä, ensin luen vielä yhden luvun, ja vielä yhden. Vauva on herännyt päiväunilta jo ajat sitten, pidän häntä toisella kädelläni sylissäni, toisessa on kirja, onneksi hän on tyytyväinen ja helppo vauva jonka hoitaminen onnistuu välillä vaikka toisella kädellä. Istumme ison puun alla rantakahvilan vieressä enkä tiedä, mitä minulle on tapahtunut. En vain voi jättää kirjaa käsistäni! Sellaista ei ole tapahtunut e