Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2013.

Makea, pimeä joulu

Kuva
Tästä viime joulun säästä voi nyt vain unelmoida... Heräät aamulla tunteeseen, että kellon täytyy käydä korkeintaan puoli viittä aamulla. Verhojen raosta häämöttää tuskin havaittava valo, ja pääsi humisee raskaana kuin pitkäksi venyneen juhlaillan jälkeen herätessä. Nostat verhoja, ja ymmärrät ainakin osan pään huminasta selittyvän tutulla sääilmiöllä, tihkusateen ropinalla kattoon ja ikkunalautaan. Raskaat tummat pilvet roikkuvat lähes sähkötolppien korkeudella, ja vilkaisu kelloon järkyttää sisäistä kelloasi juuria myöten: 9.04. Missä päin maailmaa ollaan ja mihin vuodenaikaan? Ei suinkaan kaamosajan Lapissa (jossa toki masentavan vesisateen tilalla olisi ihana lumisade) tai keskellä marraskuuta, vaan uudenvuoden tienoilla Helsingissä. Marraskuuta tätä vielä jaksaisi, mutta per favore, ei enää joulukuun lopussa. Tähän aikaan tilastojen mukaan pakkasta pitäisi olla keskimäärin 1,5 astetta ja lunta 10-20 senttimetriä. Kävin aamulla ohimennen vaa`alla, ja sen enempää lukemia esi

Jouluperinteitä

Kuva
Italialaista joulua! Kuva Helsingin Kolmen Sepän aukiolta. Huomenna Suomen Turku julistaa joulurauhan, minä julistan blogissani muutaman viikon vallinneen hiljaisuuden päättyneeksi. Eli jatketaan siitä, mihin jäätiin. Mihin jäinkään? Marraskuun loskaisiin sadekeleihin ja kuumeiseen lumen odotukseen. Eipä ole siitä juuri mihinkään päästy, sama vesisade piiskaa ikkunoita ja lumen tuloon alkaa usko melkein jo loppua. Mutta onneksi on joulu! Kun puunaa kotia, askartelee lumihiutaleita ikkunoihin, paistaa sahramipullia ja keskittyy oikein ahkerasti kaikkien jouluperinteiden noudattamiseen, musta maa ulkona melkein unohtuu. Ainakin voi vetää verhot ikkunoiden eteen ja kuvitella ankean lumettoman maiseman pois. Tämä joulu olisi ollut parasta viettää Roomassa, jos olisi etukäteen tiennyt vallitsevat sääolosuhteet, tuumi mieheni eilen illalla. Hetken ajan nyökyttelin samanmielisyyden merkiksi, mutta annapas, kun ajattelin toisen kerran:

Vanhemmat minilomalla

Kuva
Hemmottelua hyvällä ruualla Haikossa. Viime aikoina on eri yhteyksissä puhuttu paljon vanhemmuuden ja erityisesti äitiyden raskaudesta. Tuntuu melkein olevan muotia valittaa, miten lapsen kanssa kotona on rankkaa, miten vauva-aika rasittaa ja lapsiperhe-elämä ahdistaa. Eihän siinä mitään. Jokainen kokee asiat eri tavalla, ja naisiakin on joka lähtöön. Toisille koti tarkoittaa päälle kaatuvia seiniä, toisille mahdollisuutta irrottautua hetkeksi oravanpyörästä. Toisille elämän sisällöksi riittää perhe ja ura tulee siinä sivussa, toiset kaipaavat jatkuvasti haasteita ja aikuiskontakteja. Kaikille äideille (toivottavasti) omat mussukat ovat kuitenkin niitä maailman rakkaimpia eikä heistä luovuttaisi, mutta toiset näköjään viihtyvät heidän kanssaan paremmin arjessa kuin toiset. Itse kuulun niihin äiteihin, joille koti lapsen kanssa on välillä liiankin viihtyisä paikka. Jos minusta olisi kiinni, viettäisin suurimman osan ajastani mieluusti kotosalla, pihalla ja lähimetsissä, enkä väl

Kärsivällisyyttä ja lämmintä leipää

Kuva
Leipätaikina paksuimmillaan. Meillä kasvaa nykyisin lähes joka viikonloppu varsin mielenkiintoinen olio keittiönpöydän nurkassa. Se muuttaa sinne yleensä perjantai-iltana pienenä ja mitättömänä. Lauantaina se saa olemukseensa hieman lisää materiaalia ja siirtyy taikinakulhosta lasikuvun alle. Päivän se viettää siellä, ja illalla näky on komea: iso lasikupu on täyttynyt ääriään myöten. Kyse on tietenkin leipätaikinasta. Eikä mistä tahansa taikinasta, vaan hitaasti nostatetusta, juureen valmistetusta, kiireettömästä taikinasta. Kodissamme on siis viikonloppuisin tarjolla maailman rapeinta, pehmeintä ja maistuvinta tuoretta, itse tehtyä leipää. Eikä minun tarvitse liikuttaa sormeanikaan, riittää että leikkaan valmiista leivästä viipaleen, voitelen sen tuoksuvaan lämpimään pintaan voita ja nautiskelen komeuden maitolasin kera. Mistä moinen ylellisyys on peräisin?

Terveellistä pikaruokaa ja pieni sipsipettymys

Kuva
Lehtikaalia uuninpellillä. Kaikesta epäterveellistä pikaruuasta on mahdollista valmistaa kirkkaasti parempi, maistuvampi ja terveellisempi vaihtoehto, sanoi äskettäin tapaamani ravintoasiantuntija. Ja kun on kerran maistanut laadukkaista, ravitsevista raaka-aineista rakkaudella tehtyä raakasuklaata, kaupan maitosuklaat eivät enää ole mitään. Kun tietää, että saatavilla on jotain parempaa, miksi tyytyä hampurilaiseen? Nämä sanat pistivät minut toden teolla ajattelemaan - ajattelen niitä vieläkin, vaikka haastattelusta on kulunut jo parisen viikkoa. Yleensä unohdan melkein heti jutun valmistumisen jälkeen, mitä tarkkaan ottaen haastateltava sanoikaan. Hänen sanansa muistuvat mieleeni monta kertaa päivässä - joka kerta kun napsaisen palan maitosuklaalevystä, syön valmislohipullan tai puputan valkoista leipää. Pahin morkkis koettiin viime viikolla, kun hotkin Mäkkärissä kokonaisen hampurilaisaterian. Sen jälkeen oli koko päivän tukala ja hiukova olo yhtä aikaa - ja taas muistus sii

Tyyliä vai käytännöllisyyttä?

Kuva
Italialaista "käytännöllisyyttä":söpöt mutta vuotavat kumisaappaat. Mistä kumpuaa italialaisten sisäsyntyinen kyky tyylikkyyteen? Sitä pohdimme eilen leikkipuistossa tyttäreni leikkikaverin äidin kanssa. Keskustelu lähti käyntiin siitä, että sää on kylmennyt ja on taas aika kaivaa esiin talvivaatteet lapselle. Ne ihanat kokohaalarit, henkselitoppahousut, talvihanskat, kypärähatut ja muut suomalaiset ihmeellisyydet, jotka italialaisessa lastenhoitokulttuurissa ovat tuntemattomia käsitteitä. Siellähän lapset eivät ulkoile, kun on oikein kylmä tai jos sataa vettä. "Huonolla" ilmalla ollaan sisällä. Keskustelukumppanini kertoi käyneensä Espanjassa viime talvena lapsensa kanssa, ja siellä kaikki olivat katsoneet hitaasti hänen lapsensa kokohaalaria. Ei ihme, jos meininki on yhtään samaa kuin Italiassa. Varmaan useimpien italialaisten vanhempien mielestä haalari on paitsi kummallinen myös niin ruma vaate, ettei sitä voisi lapselle laittaa. Näitä asioita pohdimme v

Kotiinpalueuforiaa

Kuva
Italialaista kaaosta. Kuva kaatopaikan vastaisesta mielenosoituksesta. Helposti voisi kuvitella, että kylmenevä ja pimenevä lokakuu ei ole otollisin aika palata Italian lämmöstä Helsingin leveysasteille. Vaan kuinka on käynyt? Päiväni ovat kuluneet ehkä suloisimmissa kotiinpaluutunnelmissa ikinä, ja meno sen kun jatkuu. Tämä paluueuforia ei tunnu päättyvän koskaan, toisin kuin kaikki muut kotiinpaluukuherruskuukaudet. Olen alkanut yhä vähemmän ymmärtää kaikkia heitä lukuisia suomalaisia, jotka tilaisuuden tullen muuttavat ulkomaille suin päin, lähtökohtaisesti olettaen että missä tahansa muualla parempi kuin tylsimys-kylmyys -Suomessa. Varsinkin jos voi muuttaa Italiaan, Espanjaan tai johonkin lämpimään maahan, lähtöhalut ovat taatut. No, käy se sateinen Englantikin vallan mainiosti tai ah, niin ihana Amerikka. Kunhan vain pääsee pois Suomesta, isompiin ympyröihin, isompiin kaupunkeihin, suureen maailmaan. Mutta mitä vikaa on pienissä ympyröissä, paikalleen jämähtäneissä maal

Hulluna herkkutatteihin

Kuva
Sienirisottoa. Italialaiset ovat hulluina herkkutatteihin. Pitkään ihmettelin, mikä kumman sieniä ovat nämä funghi porcini, joita löytyi lähes jokaisen ravintolan listoilta Italiassa. Sientä sisältävän ruokalajin tunnistaa menussa yleensä siitä, että hinta on muutaman euron perusannoksia kalliimpi, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa tartufoa, tryffeliä sisältävät ruuat. Täytyy olla kyseessä jokin erikoisen arvokas sieni, arvelin Ja hyvänmakuinen! Ruoka kuin ruoka maistuu hyvältä funghi porcinilla maustettuna. Ihan parasta ovat pasta-annokset ja pizzat, ja niitä etäisesti kaipaan jopa nyt, edelleen jatkuvan pasta-pizzayliannostuksen kourissa. Jossakin vaiheessa minulle valkeni, että funghi porcinithan ovat kotoisia herkkutatteja, joita ovat suomalaiset tuoreet kangasmetsät pullollaan joka syksy. Asioilla on tietysti yhteys:

Matkataudissa

Kuva
Pitkän matkan kohokohta voi olla vaikkapa saippuakuplia puhaltava nalle. Matkakuume on jännä juttu. Se kutkuttelee usein kotona, varsinkin kun on pimeää, kylmää ja vähän ankeaa. Miten kiva olisi lähteä, nähdä uusia paikkoja, avata hotellihuoneen ovi ensimmäistä kertaa. Miten hankalaa on pakata, odotella lentokentillä tai liikenneruuhkissa, raahata matkalaukkuja, unohtaa aina uudelleen mihin sivutaskuun olikaan minkäkin matkatavaran pakannut, sitä ei matkakuumeessa ajattele. Oikein pitkällä matkalla matkakuume voi kääntyä matkakuumeen jälkitaudiksi, matkaväsymykseksi. Niin taisi käydä meille tällä(kin) Rooman-matkallamme autoillen. Jo ennen kuin auto starttasi Rooman-mummolan pihalta, ilmassa oli lievää uupumusta:

Italialaisten kansantauti ja kiireetön kanakeitto

Kuva
Kanalientä ja tortellineja. Costa Concordia on sitten saatu nostettua. Nostamisoperaatiopäivänä silmiini osui suomalaisella nettisivulla hauska otsikko: Concordian nostamisoperaatio on jo ainakin kaksi tuntia myöhässä. Kaksi tuntia! Hirvittävää aikataulujen ylenkatsomista, välinpitämättömyyttä ajan kulusta ja kaikin puolin moittittavaa epätäsmällisyyttä. Jotenkin minua ei yllättänyt, että italialainen laivannosto-operaatio ei ala ihan aikataulussaan. Yllättävämpää oli, että siitä tehtiin otsikko, mutta kyseessä olikin suomalainen sivusto. Kaikkein yllättävintä olisi ollut, jos operaatio olisi alkanut ajallaan, Italiassa kun ollaan. En varmaan liioittele yhtään jos sanon, että en ole Italiassa nähnyt vielä yhdenkään asian alkavan ajallaan:

Suomi-tuliaisia

Kuva
Suomi-ruokaa. Aamupalaksi ruisleipää ja raejuustoa, päivälliseksi pannulla paistettua makkaraa ketsupilla, jälkiruuaksi Fazerin sinistä, Porvoon lakua ja Halvan salmiakkia. Ja kyllä maistuu hyvälle! Olemmeko Suomessa vai Italiassa? Makkaran huomioon ottaen on selvää, että Italiassa. Suomessa en syö grillimakkaraa kuin kerran kesässä, mutta kun on kohta kaksi kuukautta putkeen syönyt päivittäin pastaa, pastaa ja pastaa, tapahtuu ihme:

Juhlien jälkeen

Kuva
Toiset juhlivat viinalla, toiset pähkinöillä. Nyt kun korttelijuhlat ovat onnellisesti ohi, on aika tarkastella sen hyviä puolia. Sillä olihan niitä. Kaikki ei sittenkään peittynyt metelin alle vaikka välillä siltä tuntuikin. Otetaan esimerkiksi juhlaväen ikäjakauma, josta on jo ollut aiemmissa kirjoituksissa puhetta. Pikkulapsia ulkona puolenyön aikaan, perheitä, vanhuksia, nuoria ja aikuisia. Kaikenikäisiä, siis. Lapsia niin paljon, ettei uskoisi syntyvyyden olevan Italiassa Euroopan alhaisimpia. Musiikkia, ruokaa, huvipuistolaitteita, meteliä toki paljon mutta myös hauskanpitoa. Miksei Suomessa koskaan missään yleisissä juhlissa näe mitään samanlaista?

Hiljaisuuden kaipuu ja kello yhden bileet

Kuva
Ihan vain siksi, että tätä on niin ikävä! Ovatko italialaiset niin eläväisiä siksi, että heidän elämänsä (niin juhla kuin arki) on niin hektistä ja nopeatempoista, vai tekevätkö he juhlansa ja arkensa niin hektiseksi siksi, että ovat niin eläväisiä? Kumpi oli ensin, muna vai kana? Muun muuassa sitä tässä pohdiskelen, istuessani kello puoli yksi yöllä tietokoneen ääressä. Taustalla pauhaa kaikkien aikojen älämölykonsertti, joka ei näytä laantumisen merkkejä. Santa Maria delle Molen korttelijuhla on parhaimmillaan. Edellisessä blogitekstissäni kuvailemani minihuvipuistometeli oli vielä pientä - voi kun olisikin enää pelkkä mikrofoniin huutava tunnelmannostattaja ja karusellijytä ongelmana. Ongelmat ovat peräti moninkertaistuneet:

Melukyläjuhlaviikko

Kuva
Melua huvipuistossa. Kuvitelkaa tilanne, jossa keskellä suomalaista tiheään asuttua kaupunginosaa pidettäisiin diskojytäkonsertti volyymit kaakkoon -voimakkuudella joka ilta kello 21-23.30? Voisin kuvitella, että lakipykäliin, yleiseen järjestykseen ja iltahiljaisuuteen vedoten konsertit laitettaisiin melko pian loppumaan. Taitaahan joku laki Suomessa jo ollakin, joka rajoittaa konserttien pituutta ja äänenvoimakkuutta. Täällä roomalaisessa asumislähiössä syyskuun ensimmäiset 10 päivää sen sijaan kuluvat jokailtaista diskojytäkonserttia pakkokuunnellen. Meteli alkaa tasaisen varmasti iltayhdeksän maissa, juuri kun olisi aika alkaa rauhoittua ja hiljentyä kohti nukkumaanmenoa:

Kasvispropagandaa

Kuva
Munakoisoannos pannulla. Laskin juuri, että lapseni on kohta kuukauden kestävän Italiassa oleskelun aikana syönyt noin 15 sisäfilepihviä. 4-5 kertaa viikossa punaista lihaa, emmekä edes ole karppaajaperhe. Ja joka ikinen päivä, kun pihviä ei ole lapsen eteen tarjottu, ukki muistaa valittaa, että eikö sille lapsiraukalle anneta mitään kunnon syötävää. Pastalautanen ja pala parmesan-juustoa eivät siis riittäisi ateriaksi. Kuten eivät myöskään makrillitölkki ja porkkaraaste, jauheliha-kasvisrisotto tai kalapuikot ja lohkoperunat. Joka ikinen päivä pitäisi olla sitä pihviä, ja aina parempi jos kaksi kertaa päivässä. Kotioloissa lapsi syö pihviä noin kaksi kertaa kuukaudessa, punaista lihaa jauhelihan muodossa pari kertaa viikossa. Mummolassa jääkaappin vain ilmaantuu päivittäin uusi pihviannos, ja koska emme raaski olla käyttämättäkään ukin varta vasten lapsenlapselle ostamia lihoja, paistamme ne tytölle. Pihviyliannostus on itsellänikin lähellä. Riittää, että syö pihvin kahtena

Eläköön isovanhemmat!

Kuva
Vanhempien laatuaikaa. Meillä on mieheni kanssa ollut viime viikkoina lähes runsaudenpula kahdenkeskisestä ajasta. Siitä lievästi hämmentyneinä olemme kahdestaan istuneet jäätelöbaareissa, lenkillä, terassilla tai sohvalla tv:n ääressä sillä välin, kun tyttäremme viihtyy isovanhempiensa kanssa. Asiat ovat menneet jopa siihen pisteeseen, että tytär pyytämällä pyytää meitä "lähtemään jonnekin", jotta hän voi jäädä ukin ja mummon kanssa kotiin. Ormai sono grande, olenhan iso jo, hän perustelee pyyntöään. Voin kuvitella, että isovanhempien kanssa on hauskaa. Saa tehdä mitä haluaa, syödä herkkuja, katsoa piirrettyjä niin paljon kuin silmät kestävät ja käyttäytyäkin melkein miten tahtoo, eikä ole äitiä ja isiä määräilemässä.  Onneksi sentään vielä palatessamme kotiin hän ottaa meidän avosylin vastaan, vaikka olisi kuinka mielenkiintoinen piirretty meneillään. Jos haluaisimme tai raaskisimme, olisimme voineet käytännössä jättää lapsemme kokopäiväisesti isovanhempien hoidetta

Ukkosmyrskyn jälkeen

Kuva
Hetki ennen myrskyä. Viime päivinä Roomassa on saatu vettä. Sopivina rankkasadeannoksina, joita on edeltänyt pilvetön paahtava aamupäivä uima-altaalla. Tai yöllisinä kuuroina, jolloin katon ropina ja ukkosen jyrinä on herättänyt kauan ennen roskisautoa, kadunlakaisijakonetta, kirkonkelloja tai nousevien lentokoneiden aamuruuhkaa Ciampinon lentokentältä. Pilvet ilmestyvät kuin tyhjästä. Aluksi taivaanrannasta nousee ohutta nöyhtää, mutta mikään ei anna ymmärtää, että niistä olisi uhkaa auringonpaisteelle. Sitten ilmestyvät paksummat pilvet, jotka kuitenkin näyttävät pelkästään kiertävän taivaanrantaa. Hämäystä - pilvien takaa nousee kuin varkain tumma, uhkaava pilvilautta, joka lähestyy aurinkoa kovan tuulen nopeudella. Vain noin tunnin kuluttua ensimmäisten pilvihöyhtyvien ilmestymisen jälkeen aurinko on tiiviisti pilvessä, eikä siitä mene enää kauan ensimmäisten pisaroiden putoamiseen. Silloin onkin jo syytä olla suojassa:

Luomusupermarketissa

Kuva
Cuorebio-luomukaupan ovella. Italiassa on meneillään luomuruokabuumi. Talouskriisin vaivaamassa maassa kaikki muu kulutus on miinuksella, mutta luomun kysyntä kasvaa. Syy? Yleisen tietoisuuden kasvaminen varmaan ainakin, mutta myös se, että luomua on yhä enemmän tarjolla, mikä lisää entisestään kysyntää. Vaan ei liene helppoa olla Italiassa luomuyrittäjä. En tunne tarkemmin maan byrokratian kiemuroita asiaan liittyen, mutta yleisten asenteiden kanssa saa ainakin taatusti taistella. Monet lähtökohtaisesti ajattelevat, että luomualalla huijataan. Pyydetään tuplahinta tavallisista tuotteista vain sen varjolla, että kyljessä loistaa luomumerkki, ehkä luomutarkastajan taskuun sujahtaneella rahalla ostettu. Suomalaisena tällainen epäluuloisuus tuntuu liioitellulta. Vaikea kuitenkin mennä sanomaan, miten korruptoitunutta tai muuten mielivaltaista luomutuotanto täällä on. Sitä paitsi monet luomutuotteista tulevat ulkomailta, mutta sama epäluuloisuus ulottuu niihinkin. Tänään otimme o

Kulttuuriero lautasella

Kuva
Hyvää muovilautasella. Keskustelu sai alkunsa aamiaismunakkaasta. Tai vielä tarkemmin, siitä mistä sitä tarjoillaan. Anoppini huomautti aamulla, että minun olisi syytä tarjoilla munakas tyttärelleni kertakäyttölautaselta posliinilautasen sijaan. Lautanenhan kun voisi vaikka pudota lattialle ja särkyä. Kerroin vastaukseksi, mikä on minun mielipiteeni kertakäyttölautasista ja kas, taas oltiin keskellä kertakäyttöastiakeskustelua. Aihe on ollut sitkeästi pinnalla viime päivät. Paitsi että kaatopaikka-asia myllertää edelleen paikallisten ihmisten mielissä, myös muussa yhteydessä kertakäyttöastiajäte on pulpahdellut pinnalle kuin sattuman oikusta tämän tästä. Muun muuassa anopin päiviteltyä, miten monta kertaa päivässä on vietävä roskat ulos, kun jäteastia täyttyy sellaista vauhtia (kertakäyttöastioista huom.). Uimarannalla alkuviikosta taas ihmettelimme, miten roskikset pursuilivat ylitäysinä hiekalla, vaikka juuri vastaamme oli tullut ääriään myöten lastattu jäteauto. Mitäpäs muuta

Uimanautintoja ja Ferragoston herkkuja

Kuva
Friggitelli. Elämän kauneimpia ja seesteisimpiä hetkiä on pulahtaa uimaan peilityyneen järviveteen. Hyvien löylyjen jälkeen, parhaimmillaan kesäisen hellepäivän päätteeksi. Tuntea veden viileä hyväily iholla ja katsella, kuinka vedenpinnan peilityyneys vaihtuu verkkaisiksi edelläsi pakeneviksi renkaiksi. Heittää sopivan pituinen lenkki (riippuen siitä onko vesi viileää, kylmää vai kangistavaa), nousta vedestä ja nähdä, kuinka pinta palaa taas rikkoutumattomaksi. Palata iho pistellen saunan lämpöön, heittää kunnon löylyt ja tuntea, kuinka suloinen lämpö leviää ympärille. Jos herää aikaisin ja onnistuu olemaan ensimmäinen roomalaisella ulkouima-altaalla, voi hetkellisesti kokea suomalaista järviuinti-idylliä muistuttavaa nautintoa ja kauneutta. Kello yhdeksän, kun uima-altaan ovet avautuvat, allas loistaa tyhjyyttään - tai oikeammin hehkuu turkoosin kaikissa väreissä. Ne ihmiset, jotka ovat jo paikalla, sulattelevat vielä aurinkotuolissa aamiaiscroisanttejaan, eivätkä siksi uskalta

Chiuso per ferie - Italia lomalla

Kuva
Lomatunnelmia. Nyt se on alkanut, oikea kesä - ainakin italialaisille. Kirkonkellot kalkattavat ja kajahtelevat kello kuuden ja huomisen keskikesän juhlan, Ferragoston kunniaksi. Kauppa toisensa jälkeen sulkee ovensa ja liimaa luukulle lapun: chiuso per ferie. Ne jotka eivät vielä ole lähteneet, tekevät lähtöä lomille. Kauppojen ja ravintoloiden lomillelähtö on ollut käynnissä jo jokusen päivän. Jotkut pysyvät kiinni juuri ja juuri Ferragoston eli elokuun 15.päivän, toiset puoli elokuuta tai jopa enemmän. On harmillista löytää oman suosikkikaupan tai -ravintolan ovelta kyltti, joka kertoo pitkistä lomista. Toisaalta, rahaa säästyy ja hyvää ruokaa voi laittaa kotonakin. Lomatunnelmaan päästiin kiinni lopullisesti eilen, kun vietimme ensimmäisen päivänpuolikkaan rannalla Lido dei Pinissä. Vaikka kyseessä on Ferragosto-viikko, rannalta löytyi pyyhkeenpaikka meillekin ja jopa autolle parkkipaikka kohtuullisen kävelymatkan päästä. Linnunmaitoisessa meressä riitti tilaa ja suolan tuo

Turhaa jätettä ja eläimellistä menoa

Kuva
Tulevaa turhaa jätettä. Melkein joka kerta, kun käyn pöytään Rooman anoppilassa, mietin samaa asiaa. Kun näen kertakäyttölautasen edessäni, en voi olla pohtimatta, mihin se lopulta päätyy - ja ennen kaikkea mihin kaikki ne miljoonat kertakäyttölautaset, joita roomalaisissa kodeissa päivittäin käytetään. En käsitä, mikä järki piilee italialaisessa tavassa käyttää niin paljon kertakäyttölautasia. Ensin alkuun luulin, että tapa on pelkästään mieheni perheen erikoisuus, mutta pian huomasin, että näin ei suinkaan ole. Mihin tahansa kylään menenkin, eteen lätkäistään pöydässä hyvin usein kertakäyttölautanen. Juhlapäivinäkin. Silloin vain väri saattaa vaihtua juhlan luonteen mukaan - jouluna punainen, pääsiäisenä keltainen, syntymäpäivillä monivärinen. Yhden naisen sotani kertakäyttölautasia vastaan kesti jokusen vuoden, mutta nyt olen alistunut asian edessä enkä enää itsepintaisesti käytä tavallista lautasta. Ehkä pitäisi vaan sitkeästi jatkaa. Napolin jätekaaos on nimittäin pikku hi

Maassa maan tavalla, Italiassa ilman aamiaista

Kuva
Uima-allasbaarin valikoimaa. Kun on pulikoinut pari tuntia uima-altaassa 40 asteen helteessä, mitä alkaa tehdä mieli? Aivan varmasti ainakin perunalastuja, etenkin kun niitä on sijoitettu pussikaupalla aivan nenäsi eteen. Vedessä oleilun aiheuttaman nesteiden poistuminen yhdistyminen hikoiluun takaa sen, että mikä tahansa suolainen houkuttaa, kun keho kaipaa menettämiään suoloja mineraaleja. Roomalaisella uima-altaalla perunalastut tekevät kauppaansa. Ne muodostavat allasbaarin valikoimista ison osan, joten ei ihme että joka toinen lapsi ja aikuinen puputtaa omaa pussiansa. Myös minun olisi tehnyt mieli. En kuitenkaan ostanut, vaan tyydyin kivennäisveteen. Terveellisempi, parempi ja kevyempi vaihtoehto perunalastuille, mutta myös osa suunnitelmaani. Tältä Italian-matkalta aion nimittäin palata normipainossani, enkä tavanomaista 2-5 kiloa painavampana. Olen viimein ymmärtänyt, mikä on edellisillä kerroilla mennyt pahasti vikaan:

Voihan noidannuoli ja roomalainen elokuu!

Kuva
Helteisen elokuun paras paikka. Vehreillä alppiniityillä käyskentelyt ovat vaihtuneet roomalaisessa 39 asteen helteessä paikoillaan hautumiseen. Kirjaimellisesti. Siemailen anoppilan parvekkeella aurinkotuolissa koivunmahlajuomaani enkä voi kävellä, vaikka kuinka haluttaisi. Tosin on niin kuuma, etten tiedä haluaisinko edes liikkua ympäriinsä, mutta sitä on turha pohtia, kun ei ole vaihtoehtoja. Kaikkea voi sattua ja tapahtua, sen olen viimeisen vajaan vuorokauden aikana oppinut. Silti tämä viimeisin melkein jo ylittää mielikuvitukseni rajat, enkä oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Muilla ainakin on hauskaa, kun he katselevat vaivalloista etenemistäni. Tuoliin istahtaminen on hidasliikkeinen voimanponnistus, puhumattakaan kun on aika taas nousta ylös. Kaikki sai alkunsa siitä, että kuten sanottua, Roomassa vallitsee lähes 40 asteen helle. Se tarkoittaa, että yläkerrassa, jossa nukumme, lämpötila kieppuu öisinkin reippaasti 30 asteen yläpuolella. Hikihän siinä valuu nukku

Hengitä syvään ja herää aikaisin, olet Alpeilla!

Kuva
Puhdasta vuori-ilmaa. Kaikki jotka tuntevat minut tai lukevat blogiani, tietävät että olen ääniherkkä nukkuja. Aiemmin olenkin jo kirjoittanut roomalaisista yöllisistä sulosävelistä (lue niistä täältä ). Viime yö Roomassa meni ilman ääniherätyksiä, mikä saattoi osaltaan johtua kuuden päivän matkanteon aiheuttamasta väsymyksestä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut katkeamattomia yöunia, sillä yöherätyksistä piti huolen yläkerran makuuhuoneessa vallitseva 30 asteen lämpötila. Lapsi herätti viisi kertaa pyytämällä vettä, ja yön aikana sitä kuluikin kokonainen puolen litran pullo. Lomalla kuitenkin ihmeesti jaksaa vähemmilläkin unilla. Ei tee edes tiukkaa, vaikka takana on kolmen alppikyläyön aiheuttama aikainen aamuherätys. Kuten kaikissa alppikylissä, niin Nova Levantessakin keskeisellä paikalla sijaitsee kirkko komeine kelloineen. Osasin varautua siihen etukäteen, sillä onhan minulla jo entuudestaan kokemusta vuoristokylissä nukkumisesta. Silti Nova Levanten kirkonkellojen pauhu osas

Pelkotiloja ja pizzaelämyksiä Dolomiiteilla

Kuva
Maisemia pelottavalta vuoristotieltä. Terveisiä Autostrada del Solelta! Nimensä mukaisesti tie on tällä hetkellä erittäin aurinkoinen. Lämpömittari näyttää 41,5 astetta. Teemme matkaa kohti Roomaa kiitettävällä vauhdilla ottaen huomioon, että tänään starttaa italialainen lomakausi ja noin viisi miljoonaa italialaista ja saksalaista kesäturistia on tien päällä. Dolomiittien jylhät maisemat ovat jo aikaa sitten jääneet taa ja muuttuneet toscanalaiseksi ja umbrialaiseksi kumpuilevaksi (auringonkukka)pelto-lehtipuumetsämaisemaksi. Vielä aamulla harjoitimme ylä- ja alamäkitreeniä kävelemällä viimeisen parin kilometrin patikointipolkureitin miellyttävän viileässä vuoristometsässä, mutta tässä kuumuudessa ajatuskin moisesta hikoiluttaa.  Kolmen päivän oleskelu vuoristomaisemissa oli sykähdyttävä kokemus, jonka varmasti haluan kokea vielä uudelleen. Se   opetti myös erään kiintoisan ja ennen piilommassa pysyneen luonteenpiirteen itsestäni:

Haikaranpesiä, maalaisidylliä ja villinlännen ohituksia Via Balticalla

Kuva
Perusmaisema auton ikkunasta Via Balticalla. Edessäni avautuu ehkä rauhoittavin maisema ikinä: jylhät kuusimetsän peittämät vuorenrinteet, ja kauempana häämöttää vielä jylhempiä lumihuippuisia vuoria. Ollaan Pohjois-Italiassa, Dolomiiteilla, Trentino-Alto Adigen maakunnassa lähellä Itävallan rajaa. Enemmän Itävallalta kuin Italialta täällä tuntuukin. Kaikki tarjoilijat ravintoloissa eivät edes puhu italiaa kunnolla, vaan takeltelevat alkeissa, kuten ruokalajien kuvailussa asiakkaalle. Lehtihyllyt pursuavat pääasiassa saksankielisiä lehtiä. Katukyltit ovat kahdella kielellä, mutta katukuvassa kuulee enemmän saksaa. Italian puolella kuitenkin ollaan. Jos sitä ei muusta huomaa, niin ainakin hyvästä ruuasta tietää, mikä on maan nimi. Toinen erehtymätön vihje on lämpötila, joka tällä hetkellä hipoo 31 astetta. Roomassa kuulemma odottaa 40 asteen helle. Sitä on parempi vielä olla ajattelematta ja keskittyä sen sijaan nauttimaan puhtaasta vuori-ilmasta ja illalla saapuvasta virkistävä

22 tuntia tauotonta menoa ja pitkän matkan hyvät eväät

Kuva
Pimpan kanssa Roomaan. Mitä yhteistä on Vasco Rossilla, Pimpalla ja Marimekon isolla laukulla? Kaikkia näitä eli italialaista laulajaa, piirroshahmoa ja tarpeeksi isoa eväskassia tarvitaan, kun lähdetään matkustamaan autolla Helsingistä Roomaan. Ilman niitä matkasta tulisi paljon vaikeampi, ellei suorastaan mahdoton. Sen voin todeta kahdeksan Euroopan-ylityksen kokemuksella, jos oikein lasken. Tällä kertaa teemme poikkeuksen eli jätämme suosiolla väliin Itämeren ylityksen Saksan-laivalla (edellisestä, vähemmän onnistuneesta ylityksestä voit lukea täältä ), ja valitsemme lyhyemmän laivareitin. Automatka alkaa huomenaamulla siis Tallinnasta. Se toki tarkoittaa kolmea autolla-ajopäivää kahden päivän sijasta. On siis entistä tärkeämpää, että kuski voi kuunnella lempimusiikkiaan Vasco Rossia, lapsi viihtyä Pimpa-piirrettyjensä parissa ja koko perhe tyhjentää eväskassia pitkinä ajotunteina ja -päivinä. Kun takana on 400 kilometriä ja takana lähes yhtä pitkä matka, kello käy neljää il

Valkosipulikoukussa roomalaisten jalanjäljissä

Kuva
Valkosipuli on italialaisessa keittiössä perusainesosa. Mitäpä olisi kunnon tomaattikastike, bruschetta- leipä tai basilikapesto ilman valkosipulitujausta, puhumattakaan klassikosta aglio, olio e peperoncino!  Minäkin tutustuin valkosipuliin perusteellisemmin vasta italialaisen keittiön myötä. Sitä ennen valkosipulinsyöntini oli rajoittunut muutamiin maistelukertoihin ja tallinnalaisten ravintoloiden valkosipuliruisleipään. Vieraillessani aikoinaan erään erityisen valkosipulihullun kaveripariskunnan luona katsoin hitaasti, kun he silppusivat raakaa valkosipulia leivän päälle ja kilvan kehuivat, kuinka hyvää on. Taisin uskaltaa maistaakin, mutta ei se valkosipulirakkaus siitä vielä roihahtanut. Vasta kun tajusin, miltä maistuu tomaattikastikkeessa pitkään ja huolella hautunut valkosipulinkynsi, ymmärsin olevani valkosipulikoukussa. Toinen makuhermoja hivelevä elämys on paahdettu maalaisleivän viipale ja sen pintaan hierottu valkosipulikynsi, loraus hyvää oliiviöljyä ja pilkottua ky

Ups, I did it again!

Kuva
Karrageenijäätelöä. Hyvistä puheista huolimatta monet aikomukset jäävät torsoiksi. Niin minunkin yritykseni pysytellä kaukana hyvästä jäätelöstä. Pakkasessani komeilee jälleen kerran Ben&Jerry`sin puolen litran taikinapalavaniljajäätelöpakkaus, eilen ostettu, puoliksi syöty. Ehdin jo iloita, että kyseisen jäätelön kulutus tulee pienenemään, kun suosikkimakuni poistui lähikaupan valikoimista, mutta eikö mitä - eilen huomasin sen saapuneen toisen lähikaupan pakastealtaaseen. Jotenkin minusta tuntuu, että lähikauppareissuni tulee yhä useammin suuntautumaan M-markettiin Valintatalon sijaan. Ellen sitten onnistu tekemään jotakin taikinapalajäätelöhimolleni. On aika paljastaa julkisesti toinenkin tein sen taas -erehdys, jota olen piilotellut jo jonkin viikon ajan:

Jäätelökesää ja lisäaineongelmia

Kuva
Jäätelöä vai lisäainemössöä? Koska ajatus ruokien sisältämistä lisäaineista on alkanut ärsyttää minua koko ajan enemmän, päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtyä tekemään jäätelöä itse. Olenhan kiusallisen tietoinen siitä, että lempiherkkuni jäätelö on aikamoinen lisäainerypäs. Näin kesällä asia on tietysti entistäkin ajankohtaisempi, sillä jäätelöä kuluu litrakaupalla ja harva se päivä. Pian edessä on vielä kesälomareissu Italiaan, eikä jäätelölisäaineongelma siellä ainakaan helpotu. Mielessä siintävänä haaveena on, että jonain päivänä pyöräyttelen jäätelömaun jos toisenkin kotikeittiössä. Tuoreista, hyvistä raaka-aineista, jotka eivät ole nähneetkään E-koodeja tai glukoosisiirappeja. Ensikosketus jäätelöntekoon ei ollut kovin rohkaiseva:

Espresso tiskiltä vai munkkikahvit - normaali- vai ylipaino?

Kuva
Pakko saada kahvin kanssa. Ystäväni palasi juuri Venetsiasta. Hän ihmetteli, mistä mahtaa johtua italialainen ristiriita: maassa syödään kaksin käsin pastaa, valkoista leipää, voisarvia ja muuta hyvää, mutta kadulla kävelee vastaan enimmäkseen hoikkaa ja hyväkuntoista väkeä. Tottahan se on. Italialaiset ovat keskimäärin hyvin solakoita ja tyylikkäitä, niin miehet kuin naiset. Omassa italialaisessa ystäväpiirissäni on vain yksi hiukan normaalipainon yläpuolella oleva nainen, joka oikeastaan lähentelee keskivertosuomalaista naista. Seura vain tekee hänestä lihavamman tuntuisen. Muut ovat niin pieniä ja laihoja, ettei uskoisi heidän syövän juuri mitään. Mutta kyllä he syövät. Olen todistanut asiaa lukemattomat kerrat omin silmin. Ja vain eräs heistä, kaikkein pienin ja hoikin, selvästi säännöstelee syömistään (syö vain alkupaloja ja pastaa ja jättää secondo piaton ja jälkiruuan syömättä). Muut syövät pastaa, pihviä, pizzaa, friteerattuja ruokia ja jäätelöitä sellaisella innolla, e

Maailman paras karkki

Kuva
Makeaa mansikkaa. Tällä hetkellä varmasti hyvin monessa suomalaisessa perheessä harrastetaan erästä kesäistä toimintaa: pakastetaan mansikoita. Ostetaan tai kerätään niitä isot laatikolliset, ja sitten lapset katsovat kieli valuen, kun äiti soseuttaa, hillottaa tai muulla tavoin käsittelee mansikat ja pakkaa ne siisteihin astioihin pakastimen uumeniin. Osasta syntyy piirakoita, marjarahkoja, kiisseliä tai muuta syömistä. Ihanat marjat menevät sinne pakkaseen tai piirakkaan, eikä tuoreena saa muuta kuin vähän maistella. Lapsena tämä tuntui aina suurelta vääryydeltä, ja niinhän se onkin. Tuore mansikka on maailman parasta karkkia, mutta se työnnetäänkin vain kylmästi pakkaseen. Nyt aikuisena, kun minulla on mahdollisuus valita, syön mansikkani juuri niin kuin aina lapsena halusin:

Nutellalla kasvaneet

Kuva
Aamupalan kingi. Suomella on Fazerin sininen, Italialla on... tietenkin Nutella! Tuo suussa sulava ja syntisen samettinen, kitalakeen tarttuva suklainen tahmatahna. Sokeria, kasvirasvaa, hasselpähkinää ja vähärasvaista kaakaota sellaisessa muodossa, että siihen on hullaantunut koko Italia - ja puoli muuta maailmaa. Nutellaa levitetään leiville ja fette biscottateille, käytetään kakkuihin ja sulatetaan vohveleiden päälle, lusikoidaan suoraan purkista ja lisätään lämpimään maitoon eräänlaiseksi kaakaojuomaksi. Tuhdimpaa, makeampaa ja tahmaisepaa suklaalevitettä - tai mitään muutakaan suuhunpantavaa - saa hakea. Sen jälkeen kun sen resepti vuonna 1944 kehiteltiin, Nutella on onnistunut hankkimaan Italiassa erittäin vankan aseman keittiön vakioruokatuotteena. Toisin kuin Fazerin sininen Suomessa, Nutella ei kuitenkaan edes yritä olla mikään herkutteluhetkien tuote, vaan tekee itseään tunnetuksi ennen kaikkea terveellisen (!) aamiaisen osana eli leivän päällä. Käy vaikka vierailulla

Sammakonkutua lasissa ja ruuansulatuksen (italialainen) murha

Kuva
Chia-siemenmössöä. On hetkiä, jolloin yhtäkkiä tajuaa tai saa tietää jotakin, joka laajentaa tietoisuutta ja muuttaa ajattelutapoja. Tai sitten ymmärtää jonkin puuttuvan palasen, jonka ansiosta moni vanha asia tai tieto saa selityksensä ja asettuu laajempaan yhteyteen. Opiskeluaikoina nämä hetket olivat ihan arkipäivää ja aihekirjo vaihteli, mutta sittemmin niitä on tullut lähinnä ravitsemusaiheisiin liittyen ja vain satunnaisesti. Aina ne kuitenkin ovat yhtä tervetulleita. Tosin ravitsemukseen liittyen tajuamisilla on yleensä ikävä sivumaku, sillä melkein aina kyseessä on jokin tieto, joka kertoo, että syömistapasi ovat tavalla tai toiselle pielessä ja että ennenaikainen hauta kutsuu, jollet muuta tapojasi. Viime päivien ahaa-elämyksellä on ollut välitön vaikutuksensa ruokailuuni varsin jännittävän näköisessä muodossa. Mutta ellei sammakonkutua muistuttavaa ulkonäköä oteta huomioon, uusi ruokatuttavuuteni chia-siemen (kutumainen ulkomuoto tulee, kun niitä asianmukaisesti liott

Parmesaanipahis roskiksessa ja rikkaruoho lautasella

Kuva
Ekologista salaattia,  vuohenputkea. Jokainen suomalainen heittää noin 25 kiloa ruokaa roskiin vuodessa. Liikaa ostettua, huonoksi mennyttä, homeen pilkuttamaa tai muuten vain syömättä jäänyttä ruokaa. Kalliilla rahalla ostettua, kalliisti ja ympäristöä kuluttaen tuotettua. Italialaisen keskimääräinen roskiin päätyvä ruokamäärä on 42 kiloa vuodessa. Aika paljon enemmän kuin suomalaisella! Silti 25 kiloakin on liikaa, eikä auta pröystäillä. On meillä syytäkin tuottaa vähemmän ruokajätettä, kun asumme täällä ankaran ilmaston alueella, jossa mikään ei kasva kunnolla tai ainakaan samalla vauhdilla kuin vaikkapa Välimeren lämmössä. Kauhea määrä ruokaa pitää tuoda ulkomailta tai kasvattaa kasvihuoneissa - erittäin epäekologista molemmat. Mistähän syystä italialaiset tuhlaavat ruokaa noinkin paljon enemmän? Tieteellisellä tasolla asialle on varmasti järkevät selityksensä, mutta noin maallikkona tulee heti mieleen pari syytä:

Huh hellettä, sanoo suomalainen

Kuva
Trooppinen viilentäjä trooppisiin öihin. Aamulla lehteä lukiessa minulle valkeni lopullisesti, miksi Rooman helteet niin suuresti poikkeavat Suomen helteistä. Parhaillaanhan Suomessa kohkataan helteestä ja siitä, kuinka jopa sadat riskiryhmään kuuluvat ihmiset ovat kuumuuden takia hengenvaarassa. Mittari näytti eilen Helsingissä +28, ja tänään ukkosrintaman lähestyessä ja kesäsateen viilentäessä ilmaa + 23. Mikä tekee tästä meneillään olevasta suomalaisesta helteestä tavallista hellettä ehkä vielä herkullisemman uutisaiheen, on tavanomaista suurempi ilman kosteusprosentti. "Trooppiset yöt saapuvat", julistavat iltapäivälehdet. Lehdessä luki myös, että kun kosteusprosentti on sata,  20 asteen lämpötila tuntuu 26 asteelta, 24 34:ltä ja 27 astetta 40 asteelta. Kun Italiassa on helle, ei puhuta 28 vaan 38 asteesta, ja ilman kosteusprosentti lähentelee sataa. Eilen Helsingissä, 28 asteen lämmössä, mitattiin 80 % kosteutta, ja tänään oma kotimittari näyttää 58 %. Siinä siis

Muodonmuutoksia

Kuva
Ruusu hiuksiin ja menoksi. Muodonmuutos kaupunkilaisesta mökkiläiseksi menee näin: Menomatkalla iholla vielä komeilee BB-voide ja ripset on asianmukaisesti taivutettu "pirteämmän yleisvaikutelman" aikaansaamiseksi, kuten naistenlehdissä neuvotaan. Huoltoaseman vessassa vilkaisu peiliin ja varmistus, että hiukset ovat varmasti hyvin. Mökkisaunassa voiteet ja rasvat huuhtoutuvat rantasaunan viemäristä alas ja loput juhannuskylmään järviveteen. Saunan jälkeen kosteusvoide iholle ja dödö kainaloon, muutama harjanveto hiuksiin ja mökkilook alkaa olla valmis. Seuraavana aamuna kasvovoiteen levitys, mutta jo sitä seuraavana aamuna sekin unohtuu. Ainoa kosmetiikka, joka mökkioloissa on välttämätön, on hampaanpuhdistusvälineet sekä aurinkovoide, ja viimeisinkin vain siinä tapauksessa ellei halua käristää ihoaan punaiseksi. Ja jos haluaa vähän kaunistautua, riittää että hakee pihalta juhannusruusun korvan taakse. Kolmantena mökkipäivänä havahdun siihen, että en ole katsonut i

Suomalainen hiljainen juhannus

Kuva
Lisää kuvateksti Joskus olen miettinyt, onko se jopa epänormaalia. Kuitenkin fakta on se, että olen viettänyt kaikki elämäni juhannukset yhtä lukuunottamatta samassa paikassa (Ja sinä yhtenäkin olin niin pieni, etten muista siitä mitään): Oravissa Haukiveden rannalla. Silloinkin, kun nuori tavallisesti tulee siihen ikään, että kavereiden seura ja kaiken maailman festarit alkavat houkuttaa enemmän kuin perhejuhannus keskellä ei mitään, asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä: juhannuksena Oraviin, tietenkin. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua vaihtamaan koivuntuoksuista juhannussaunaa maailman kauneimmassa paikassa häliseviin nuorisojuhliin, pussikaljoitteluun kaupungissa tai mihinkään muuhuunkaan. Sama tahti jatkui silloinkin, kun elämääni tuli italialainen mies ja juhannuksen aikana olisi joskus jopa ollut riskinä, että löydän itseni Rooman kaaoksesta kesäkuun 21.päivän tienoilla. Onneksi olen aina saanut asiat järjestettyä siten, että Italian-loma ei ole päässyt sijo

Papaija ja muut kesän energiaeliksiirit

Kuva
Fermentoitua papaijaa annospusseissa. Neljä päivää Roomasta paluun jälkeen tilanne on tämä: levottomien aamujen ( lue niistä täältä ) aiheuttamat univelat on vihdoin saatu nukuttua takaisin (tänä aamuna heräsin klo 12.25), aiottu puhdistuskuuri on kutistunut puoli päivää kestäneeseen hedelmäpaastoon, ja päivälliseksi söin jälleen kerran pastaa (tällä kertaa superraskasta lasagnea). Vaikka arvelin, että pasta ei maistuisi ainakaan viikkoon, jo perjantaina söin sitä jälleen ja vielä aitoitalialaiseen tyyliin lähes kaksi tuntia pastakastiketta hauduttaen. Pöytä sattui vielä olemaan täynnä vieraita, ja kauhoin pastaa kattilasta lautasille kuin Rooman-anoppini ikään. Pihveistä olen sentään pysytellyt erossa. Pastansyönnin ja jopa jäätelönsyönnin jatkumisesta huolimatta olo on ihmeteltävän energinen, vaikka univelkoja olenkin nukkunut takaisin aina viime yöhön asti. Energisyyden takana on ainakin paluu omille tutuille lenkkipoluille Suomen suloisessa kesäluonnossa. Mikään ei ole pare

Sukka keittiönpöydällä ja muita kotiinpaluun tähtihetkiä

Kuva
Suomalaista ylellisyyttä. Kotiinpaluussa on monta hyvää asiaa. Niistäkin voisi melkein tehdä listan, samaan tapaan kuten reissun alla listasin toukokuun parhaita puolia. Aloitetaan pienimmästä, mutta tärkeästä ylellisyydestä, joka Roomassa oleskellessa puuttuu: ensiluokkaisesta kraanavedestä. Anoppilan vesijohtoverkoissa kiertää sinänsä juomakelpoista, mutta maualtaan erittäin ikävän ruosteista ja sivumakuista vettä. Seutu on kuulu maan alta purkautuvista luonnonkaasuista, jotka haisevat nenässä lähinnä mädältä kananmunalta ja siltä suuhun pyrkivältä röyhtäykseltä, joka edeltää oksentamista. Nämä kaasut ilmeisesti sekoittuvat jollakin tavalla pohjaveteenkin. Pullovesien kanssa läträämisen jälkeen on ihanaa ylellisyyttä avata vesihana ja juoda raikasta, ensiluokkaisen makuista Helsingin vesijohtovettä, josta jopa arabimaailman raharikkaat ovat kiinnostuneita eli kelpuuttaisivat sen juomavedekseen. Seuraavakin kotiinpaluun tähtihetki liittyy veteen, mutta hiukan toisella tavall

Lentokoneruokaa ja -tunnelmia

Kuva
Tänä aamuna Roomassa saattoi herätä tuttuun kesäiseen tunteeseen: siihen, että lakana oli kietoutunut hikisten jalkojen ympärille ja olo oli kauttaaltaan tukala. Verhojen raosta paistoi aurinko siniseltä taivaalta, eikä koko kaksiviikkoisen loman vaivanneista pilvistä näkynyt hattaraakaan. Aamiainen anoppilan terassilla piti ensimmäistä kertaa nauttia aurinkoverhon suojissa, sillä muuten olisi tullut aivan liian kuuma. Täydellinen uima-allaspäivä, mutta ei auttanut muu kuin viimeistellä matkalaukut ja lähteä kohti lentokenttää. Lentokoneen näytöltä voi lukea karun todellisuuden:

La nuvola di Fantozzi

Kuva
Vihdoin uima-allaskelit! Italialainen vastine Uuno Turhapurolle on Ugo Fantozzi-niminen epäonninen, onnettomuusaltis ja muiden päällepäsmäröimäksi joutuva toimistotyöntekijä. Kaikki mitä Fantozzi yrittää, menee jollain tavalla pieleen, ja yleensä vielä pahimman kautta. Työelämässäänkin Ugo on mitä ahkerin, mutta yleensä ilman minkäänlaista tulosta ja kollegoiden - etenkin suuren ihastuksensa - hyväksikäyttämä ja ylenkatseen kohde. Kotona Fantozzia odottaa ylihuolehtiva hiirulaisvaimo ja maailman rumin tytär, jonka ulkonäköä säikähtävät gorillatkin. Ikäkriisikin vaivaa, ja etenkin eläkkeelle joutuessa. Rikastuminen, kauniit naiset, maine ja kunnia houkuttelisivat, mutta tietenkin niiden tavoittelu päättyy aina huonosti. Ugo Fantozzi -elokuvia (näyttelijänä Paolo Villaggio) on tehty pitkä liuta. Niitä katsoessa on parasta laittaa aivot hyllylle ja valmistautua nauramaan - sillä nauru tulee ihan varmasti ennen pitkää, vaikka kuinka yrittäisi pysyä vakavana ja suhtautua Fantozzi-k

Säkeittäin kirsikoita (ja muuta hyvää) vieraille

Kuva
Vieraiden herkkua ja kevyt iltapala. Vieraiden lähdön jälkeen tuntuu aina hetken aikaa talo tyhjältä. Niin nytkin, kun sukulaistyttöni ovat vieneet vaateröykkiönsä ja ylitsepursuavat matkalaukkunsa yläkerrasta ja jättäneet minut illastamaan parvekkeelle ilman huolehtimista siitä, tulevatko he iltarimpsalta takaisin sovittuun kotiituloaikaan. Kälynkään viihtymisestä vilkkaassa ja eläväisessä ja ennen kaikkea vieraanvaraisuuttaan lähes tungettelevasti ja vaivaannuttavasti osoittavassa anoppilassani ei enää tarvitse huolehtia. (Koko perhe mm. lakkasi käyttämästä kokonaan vessaa, jonka vieressä käly nukkui, anoppi petasi hotellihuonemaisella perusteellisuudella hänen vuoteensa joka päivä, ruokaa, junalippuja ja jopa uima-altaan pääsymaksuja tarjottiin niin paljon kuin vatsa vain veti tai kehtasi ottaa vastaan). Ellei veljentyttöjen jättämää tyhjiöntunnetta oteta huomioon, illalliseni sujuu melko mukavissa merkeissä:

Päättömän pronssipatsaan lumo

Kuva
Pantheonin kupoli - aikansa taidonnäyte. Muistan, kuinka aikoinani listasin elämäni suurimpia haaveita päiväkirjan sivuille. Yksi niistä oli päästä kerran käymään Roomassa ja Ateenassa, länsimaisen kulttuurin kehdoissa. Olin haaveillessani noin kymmenvuotias, ja Ateenan-unelma toteutui kahdeksan vuotta myöhemmin. Haave sai lopullisen täyttymyksen, kun kaksi vuotta myöhemmin näin omin silmin myös Rooman. Ateenaa ja reissun mahtavaa matkaseuraa mitenkään väheksymättä, Rooma vei näistä kahdesta kaupungista heti kärkeen kirkkaan voiton. Osasyy oli varmasti paikallisella oppaalla ja autokyydillä, joka vei minut paikasta toiseen ja museosta museoon ilman, että täytyi seistä ruuhkabusseissa tai tihrustella karttoja. Vatikaanin museoiden kilometristen jonojenkin ohi taitava oppaani meidät jollain ihme konstilla järjesti. Tuntui, että ei tällaista paikkaa voi olla olemassakaan. Pää meni pyörälle raunioiden, nähtävyyksien ja monumenttien paljoudesta. Jälkikäteen olen monesti ajatellut, e

Matkamuistoja Roomasta, mutta mihin hintaan?

Kuva
Matkamuistoja Roomasta. Unohtakaa Colosseum! Se olisi ensimmäinen neuvo, jos voisin neuvoa Roomaan tulevia turisteja. Totta kai Flaviuksen amfiteatteri ja kaupungin symboli on käytännössä jokaisen turistin nähtävä ja se heille suotakoon, mutta kun sen kerran on nähnyt, sen voi unohtaa. Unohtakaa myös Piazza Venetsia, Fontana di Trevi, Pietarinkirkko, Pantheon, Espanjalaiset portaat ja Piazza Navona (ainakin kun ne on kerran nähnyt).  Sen sijaan suunnatkaa Trastevereen, Lungoteverelle, Villa Borgheseen, Aventinukselle, Campo dei Fiorin kulmille tai oikeastaan mille tahansa pienen ja rauhallisen näköiselle sivukadulle, jotka poikkeavat valtaturismin väyliltä. Ainakin, jos et satu pitämään tukkoisista jalkakäytävistä, hälisevistä turistilaumoista, kyynärpäätaktiikalla etenenemisestä jäätelöbaarin tiskillä ja kaikin tavoin rahoistasi kiinnostuneista sekalaisista kaupustelijoista, neuvo kannattaa laittaa korvan taakse. Varsinkin viimeksi mainittu haitta on turistirysissä todelline

Affaareja al mercato

Kuva
Salaattibaaritiskillä. Al Kaksiviikkoisen Roomassa oleskelun yksi odotetuimmista päivistä koitti tänään, kun vuorossa oli markkinakeskiviikko. (Muita odotetuimpia asioita ovat aurinkoiset iltapäivät anoppilan terasilla, ja vihdoin viimein niitäkin on alkanut siunaantua.) Ei riitä, että Italiassa on on meneillään pahin talouskriisi pitkään aikaan, mutta sään jumalatkin näyttävät kääntyneen italialaisia kauppiaita vastaan. Muutenkin on talous jäissä ja ihmisten ostoshalut vähissä, ja sen lisäksi pitkään jatkunut epätavallisen kylmä alkukesän sää jarruttaa kulutusta entisestään. Kukapa haluaisi kesävaatteita ostaa, kun vähän väliä saa pelätä, että milloin se aurinko taas menee pilveen ja kylmä tuuli alkaa puhaltaa. Markkinoilla huomasi toisen kylmän sään aiheuttaman ja ostoshaluja hillitsevän ilmiön:

Mamma a Roma - opettavainen lomaviikko äidin kanssa

Kuva
Äidin perusaamiainen Roomassa. Enpä olisi teini-ikäisenä uskonut, että tämänkin päivä koittaisi. Takana on viikko lomailua Roomassa oman äidin kanssa, ja koko ajan oli hauskaa. Kauaksi on siis tultu niistä ajoista (ja jokaiselle teini-ikäiselle tutusta ajattelutavasta) jolloin mikä tahansa matkaseura oli mukavampaa kuin matkustaminen omien kalkkisvanhempien kanssa. Muutoksen taustalla lienee ainakin ikävuosien karttuminen, henkinen kypsyminen (toivottavasti), välien yleinen paraneminen ja oman tyttären saaminen. Kuulemma viimeistään sitten tajuaa - jos on tajutakseen -  omien vanhempien arvon, kun itse tulee äidiksi (tai isäksi). Aamupäivällä saattelimme äidin Fiumicinon lentokentälle ja nyt hän lienee jo saapunut Suomen kamaralle tuskailemaan hellelukemien keskelle. Terveisiä vaan äiti, täällä parvekkeella ei ole tietoakaan tuskastuttavasta kuumuudesta, vaan on oikein miellyttävän lämmin auringonpaiste ja virkistävä tuuli käy viereisiltä sypressien laikuttamilta unikkopelloilt

Herkkäunisen painajainen ja aamuisten sulosointujen miellyttävä lopputulos

Kuva
Aikainen herätys - erinomainen lounas. Normisunnuntaiaamu roomalaisella pienkerrostaloalueella yksinkertaisten, joka äänen läpi päästävien ikkunalasien maassa: Kello seitsemän alkaa kirkonkellojen iloinen kalkatus, joka jatkuu yhtä soittoa sadanviidentoista lyönnin ajan (olen laskenut tarkkaan). Kellonsoiton rytmi on noin kolme lyöntiä sekunnissa, eli ei puhuta mistään rauhallisista ehtookelloista. Varsinainen herkkäunisen painajainen, joka ikävä kyllä osoittautuu totiseksi todeksi. Vähän kellonsoittojen päättymisen jälkeen katon yli jyriseen muutama lentokone parin kivenheiton päässä sijaitsevalta Ciampinon lentokentältä. Viimeisen koneen jyrinän jälkijunassa äänimaisemaan ilmaantuu uusi ja tähänastisista äänistä itsepintaisin tulokas:

Kylmiä tunnelmia Roomassa - kuin tilauksesta

Kuva
Kaloja jäässä roomalaisessa ruokakaupassa - aiheeseen sopiva kuva jostain syystä! Jotain nurinkurista tässä on. Italialainen mieheni pukeutuu Helsingissä t-paitaan ja shortseihin, grillaa pihviä ja nahkaansa pihaterassilla ja viilentää oloaan kylmällä oluella. Minä sitä vastoin istun Roomassa anoppilan terassilla villatakki ja villabolero (kyllä, molemmat) ylläni, katselen ohikulkevia sadekuuroja ja lämmittelen itseäni punaviinillä ja teekupposella. Toivon todella, että mieheni osaa arvostaa harvinaista suomalaista herkkua eli touko-kesäkuun vaihteen helteitä, ja tosiaan myös grillaa sitä nahkaansa eikä pelkästään pihviä, eikä vietä koko aikaa sisällä pelikoneen ääressä. Toisin sanoen, toivon että hän nauttii ihanasta lämpöisyydestä minunkin puolestani. Nyt yöpuulle käydessä jalkaan on vedettävä villasukat, ylle puettava yöpuvun lisäksi se samainen villabolero ja pujahdettava kahden peiton alle (anoppini nukkuu peräti neljän peiton alla). Päivät ovat toki sujuneet muuten hyvin,