Mustikkapasta

Kortti kotiovelle toimitetussa vappukassissa. Kun palasimme toissapäivänä luontoretkeltämme eli  Hanikan luontopolulta Espoon Suvisaaristosta , ulko-oven takana odotti valkoinen paperikassi. Lapset rynnistivät tutkimaan sitä, ja yllätys oli iloinen: Ilmapalloja! Munkkeja! Serpentiiniä! Tippaleipiä! Ja juomaa isille! Kassissa oli edellä mainittujen asioiden lisäksi postikortti, jossa toivotettiin hyvää vappua ja pahoiteltiin sitä, ettei firma tänä vuonna pysty järjestämään perinteisiä, koko perheen vappujuhlia toimistolla. Toivottavasti kassista on apua vapputunnelman kotiin luomisessa , toivottiin lopuksi. Mahtavat vappujuhlat ne viime vuonna olivatkin, muistelemme sitä välillä vieläkin lasten kanssa ja aikuistenkin kesken. Naamiaiset, vappudisko, karkkibuffet, ongintaa, aarteenetsintää ja muuta ohjelmaa lapsille, seisova pöytä herkkuineen, kaapit täynnä kylmää juotavaa joka makuun. (Viime vapusta ja myös työpaikan juhlista olen kirjoittanut tekstissä  Virkistävä vappu keskusta

Esi-isiemme hauta. Sundsbergetin hiidenkiuas eli pronssikautinen kiviröykkiöhauta Hanikan luontopolun varrella Espoossa.  Löytöretkemme lähiluontoon jatkuvat. Osittain olosuhteiden pakosta, osittain jo viime vuosina syntyneen metsäretki- ja vaellusinnostuksen seurauksena olemme alkaneet tutustua pääkaupunkiseudun ulkoilureitteihin. Eilen kohteena oli Hanikan luontopolku Espoossa.  Mikä voisikaan olla parempi ajankohta lähiluontoon tutustumiselle kuin koronakevät, jolloin oikein muutakaan ei voi kuin olla kotona tai lähteä luontoon? Ajanjakso jolloin esikoinen käy etäkoulua ja mies tekee etätöitä, jotka kumpikin sallivat joustavat ulkoiluretket myös keskellä viikkoa. Eilen esikoinen sai kouluhommat aamupäivän aikana tehtyä ja jäljelle jäi vielä liikuntatunti, jonka ohjeeksi annettiin tällä kertaa poikkeuksellisti vapaata ulkoilua (tavallisesti liikuntatunneille on selkeät ohjeet, kuten pyöräretki, vähintään puolen tunnin kävely/hölkkä tai jokin liikuntahaaste classroom-ohjeine

Kaupassa. Eilen oli merkittävä päivä. Heräsin aamukahdeksalta yhdeksän tunnin yöunien jälkeen (nukun edelleen enemmän sitten aikojen joihin muistini yltää, sitten kaukaisten aikojen jossakin lapsuuteni ja nuoruuteni välimaastossa) ja aloin valmistautua päivän kohokohtaan: kaupassa käyntiin . Olin jo aikaa sitten päättänyt, että tänään se tapahtuisi. Edellisestä kaupassakäynnistäni on kulunut jo kohta kaksi kuukautta. Tarkemmin sanottuna se tapahtui lauantaina 7. maaliskuuta jolloin pistäydyin tyttäreni kanssa Sellon kauppakeskuksen Prismassa ostamassa perunalastupussin illan Avaran luonnon katseluhetkeä varten. Sen jälkeen en ole kaupoissa tai missään muuallakaan ihmisten ilmoilla käynyt, lukuun ottamatta koronaoireilun aikaisia lääkärikäyntejä mm. Laakson terveysasemalla, sillä 36 tunnin kuluttua sipsipussin ostosta alkoivat hengitystieoireeni. Lähes kuukauden sairastamisen jälkeen meni vielä melkein toinen kuukausi toipuessa ja varmuuden vuoksi eristyksenomaisissa olosuhtei

Kurkijärven maisemia. Kun eilen aamulla luin Helsingin Sanomien artikkelin otsikon  Osa ihmisistä ei halua enää palata samanlaiseen arkeen, jota eli ennen epidemiaa – Lukijat kertovat, miten eristys mullisti elämänarvot , sisälläni läikähti. Artikkelin lukemisen jälkeen lämmin olo jatkui. Ehkä tässä kaikessa sittenkin on toivoa! Viime päivinä on tuntunut, ettei sittenkään ole, ettei ihmiskunta sittenkään näe koronaviruspandemian pohjalla kimaltelevaa toivontäyteistä viestiä: tämä on mahdollisuus uuteen alkuun, paremmaksi ihmiseksi, parempaan maailmaan. On pelottavasti tuntunut, että koronavirus ei riitäkään havahduttamaan ihmisiä keinotekoisesta ja ennen kaikkea kiireen läpitunkemasta todellisuudesta, jonka ympäröivä yhteiskunta arvoineen ja vaatimuksineen on elämämme kulisseiksi rakentanut. Että rakkaus ei kasvakaan tarpeeksi, vaan jää ihmisten ilkeydenhalun, katkeruuden, kielteisyyden, erinpuranlietsonnan ja kaiken muun sonnan jalkoihin, joita tämä(kin) kriisi ihmisissä her

Pitkospuita pitkin Tremanskärrissä. Ennen kuin ryhdyn kertomaan eilisestä retkestämme Espoon Tremanskärrin luontopolulle , seuraa hiukan tunnelmointia aamucappuccinon äärestä. Syytä nimittäin on. Onhan kevään ensimmäinen aamucappuccino ulkona terassilla: yönviileä ilma tuoksuu lämpenevälle, kun aurinko siihen tarpeeksi paistaa. Yönkosteuden pikku hiljaa haihtuessa kylmyys entisestään väistyy, vastustamaton lämpö voittaa. Vaahterassa kurnuttaa sepelkyyhky, tuomessa tirskuttaa varpunen. Eivätkä äänet siihen lopu. Sepelkyyhkyn siirryttyä naapurinpihan vaahteraan oman pihan puuhun lentää punarinta lurittelemaan lauluaan. Kauempana koivussa laulaa mustarastas, tiaisia ja lisää varpusia sirkuttaa vähän joka puolella. Räkättirastas säksättää lentäessään yläpuolelta ohi. Sitten kuuluu nykyään harvinaisempi ääni: lentokoneen hurina. Se ei kuitenkaan peitä lintujen konserttia, missä lie kaukana menee. Taivas on sininen ja pelkkien satunnaisten pilvenriekalaiden pilkuttama, totuttuja suih