Mustikkapasta

Ahtaat eivät ole helvetin portit, senhän me kristityt olemme oppineet jo äidinmaidossa.  Nyt huomaan sen konkreettisesti todeksi, sillä se kohoaa suoraan edessäni, Helvetin portti. Näin lukee käkkyrämäisistä oksista ja jykevistä puunrungoista koostuvassa portissa selvin kirjaimin. Portti kaartuu ylleni korkeana, leveyttä riittää. Tästä portista mahtuu helposti sisään isompikin ihminen, sisään solahtaa ilman vaikeuksia. Portinpielen kylteissä varoitetaan ilveksistä ja muista suurpedoista, joita näillä seuduilla asustaa. Ohitamme esikartanon (pieni punainen mökki), jonka jälkeen alkaa pitkä taival kohti tuntematonta. Alku tosin on helppoa, vaikka Helvetissä ollaan. Leveää hiekkatietä alamäkeä jolkotellen mennään ensimmäiset tovit. Senkin jälkeen alusta on helppokulkuista sorapolkua, pitkospuuta ja portaita pahimmissa nousuissa. Ainoa mikä vaivaa jos sellaisen vaivaksi kokee, on hien nouseminen pintaan raskasta rinkkaa kantaessa.  Maisemat hivelevät sielua: satumaista, unenomaist...

  Viime kerralla kirjoitin metsästä. Se postaus  syntyi surusta ja lohdutuksen tarpeesta, kirjoitin sen yhtä lailla lohduksi itselleni kuin kaikille muille, jotka kärsivät siitä, etteivät ymmärrä eivätkä tiedä, miksi asiat elämässä menevät niin kuin menevät tai ovat menneet.  Se oli pitkäperjantain postaus. Tänään, pääsiäisenä, kirjoitan uudestaan metsästä. Siitä kuinka lähdimme lasten ja koiran kanssa Sorlammen luontopolulle Nuuksion laitamille, pakkasimme eväät reppuun ja sopivan lämmintä päälle, katsahdimme ennen lähtöä taivaalle ja tiesimme meitä odottavan aurinkoisen ulkoilusään.  Tämä metsäkirjoitus on omalla tavallaan lohdullinen sekin, sillä se on täynnä elämää ja sähläystä lasten kanssa, jälkimmäistä vähän liiankin. Mutta ainakin se on elämää. Olemme kaikki elossa ja enimmäkseen myös terveitä ja meillä on toisemme, mitä muuta voisimme pyytää. Mutta aloitetaan siitä kuinka parkkeerasimme auton luontopolun kupeeseen parkkipaikalle ja aloitimme eväsretkemme, ta...

Äiti en jaksa kävellä enää yhtään askelta , valittaa neljävuotias kuopus kun lähdemme kävelemään metsätietä pitkin kohti marja-apajia. Ota syliin, en jaksa. Minähän kannan kipeä selkä väärällä, mutta ihan vain siksi että lapsella on vielä flunssan rippeet päällä ja kuumeettomia päiviä takana vasta yksi.  Ehkä tuo on vielä taudista voimaton, ajattelen ja yritän unohtaa heikon kohtani eli alaselkäni vihlonnan joka askeleella. Mitäpä sitä ei äiti lapsensa eteen tekisi! Olo on muutenkin vähän nahju. Saavuimme mökille myöhään edellisenä iltana ja yöuni jäi lyhyeksi, kun nukkunut kuopus herätteli rytminsä mukaisesti aamutuimaan.  Aamulla lapset eivät muuta tehneetkään kuin nahistelivat, heilläkin vähäinen yöuni ehkä purkautui ärsytyksenä jokaista sisaruksen tekemistä kohtaan. Ei kai vain joku saanut muroja enemmän kuin minä? Tuo tönäisi tahallaan! Olet ihan tyhmä, inhoan sinua!   Riitaa tuli milloin mistäkin (mitättömästä) syystä. Miehen oli saatava etätyönsä rauhassa tehtyä, ...

PÄIVÄ 1: Varvikko hehkuu ruskan ensi värejä: viininpunaista, kirkkaan punaista ja aavistuksen oranssia. Askel toisensa jälkeen on johdattanut eteenpäin. Suomättäiden kohdalla polku on vaihtunut välillä pitkospuihin, vetisimpien virtojen kohdalla yli on johdattanut laudoista kyhätty silta.  Aurinko on hehkunut taivaalla kaiken aikaa, taivaankansi kaartuu korkealle ja silmä kantaa kauas tunturien tuolle puolen. Hiki kohoaa otsalle ja merivillapaidan sisään; on kesäisen lämmintä. Sään jumalat ovat tehneet kolmen yön vaellusreissumme alusta paitsi hikisen, myös häikäisevän valoisan.  Olemme lähteneet liikkeelle iltakuuden kieppeillä Hietajärveltä , parkkipaikalta johon jätimme automme. Retkijännitys kuplii vatsassa, rinkka on nostettu selkään, jalat ja selkälihakset ovat vielä tietämättömiä rääkistä joka niitä odottaa.  Kartasta olemme katsoneet kävelymatkaa yöpymistuvalle eli Pahakuruun olevan seitsemisen kilometriä. Karttataitomme ovat kuitenkin huterat, sen huomaamme maas...