Mustikkapasta

Koti koristeltu pikkujouluun - vain vieraat puuttuvat. Koska eilen ja muutaman kerran muulloinkin olen täällä blogissa tuonut esiin koronapandemian myönteisiä puolia ja sen tarjoamia mahdollisuuksia kasvuun ja terveeseen muutokseen, on tasapainon vuoksi välillä myös vähän valitettava. Sillä on koronassa myös huonoja puolia! Paitsi tietenkin inhimillinen hätä, kärsimys ja kuolemat, myös paljon näennäisesti pieniä mutta näinä aikoina suuren tuntuisia hankaluuksia ja harmeja. Kuten meillä tänään. Varmaan monta muutakin teistä lukijoista on koronan takia kohdannut seuraavantyyppinen tapahtumakulku: Pizzataikina on jääkaapissa kohoamassa jo neljättä päivää, piparit on leivottu, glögit ja joulukarkit ostettu, vieraat kutsuttu ja viinit valittu. Tänä iltana juuri näihin aikoihin piti alkaa kodissamme pikkujoulut ystäväperheen kanssa, kauan odotettu ja suunniteltu sydänsyksyn piriste. Mutta mitä kävikään? Päälle iskivät kovat koronarajoitukset, jotka suosittelevat välttämään kaikkia lähikont

Marraskuinen Töölönlahti. Matkustin tänä aamuna bussilla keskustaan. Toisen kerran tänä vuonna. Kyllä, toisen kerran. Edellinen kerta tapahtui Runeberginpäivänä, jolloin vein hampaansa täräyttäneen kuopuksen hammasklinikalle Meilahteen. (Tapahtumasta voi muuten lukea täältä blogistakin, tekistä nimeltä Huuli auki, hampaat irti - väärä valinta risteyksessä ja suunta kohti tapaturmaa ).  Sen jälkeen tuli korona ja kaikki sen tuomat muutokset. Kotiin käpertyminen, etäisyydet, väkijoukkojen välttäminen. Kevät meni kokonaan kotona ja luontopoluilla, kesän harvat keskustareissut teimme pyörällä ja ellen aivan väärin muista, niin vain kaksi tai kolme kertaa junalla. (Lue aiheesta esimerkiksi tekstit  Pyörällä Oodiin ja muita asioita, jotka korona on opettanut tekemään toisin  tai  Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa ) Kauppakeskuksissa en ole käynyt maaliskuun jälkeen muuta kuin 3-4 kertaa pyörällä lähikauppakeskuksessa Kaaressa tai Sellossa, ja näi

Tietokoneen ja somen ääressä - taas. Somessa on niin hyvät kuin varjoisat puolensa. Se mitä aion tänään aamucappuccinon äärellä kirjoittaa, ei varmasti miellytä kaikkia. Aihe on pyörinyt mielessäni jo pitkän aikaa, mutta on tuntunut liian uuvuttavalta tarttua siihen. Nyt tartun. Huomattuani eilen vilkuilevani kännykkääni aivan liian usein, päätin että nyt on aika kritisoida omaa käyttäytymistä eli kirjoittaa kriittisesti somemaailmasta.   Aiheena on siis some, tuo kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on tuonut ihmisiä virtuaalisesti lähemmäs toisiaan. On mahdollista jakaa ideoita, ajatuksia ja omaa elämäänsä toisten, tuntemattomienkin kanssa, ja solmia uusia kiintoisia ja kiehtovia tuttavuuksia somessa. Monet hyötyvät somesta työelämässään, kun voivat mainostaa brändiään tai yritystään sosiaalisen median kanavissa. Etenkin kun oma some kaupallistuu, tykkäyksiä, seuraajia ja kommentteja toivotaan ja halutaan,  ja niitä myös haalitaan monin tavoin, joista osa täyttää jopa kyseenalaisten ke

Kampaajan jälkeen kotielämä glögin äärellä jatkui. Mutta  ainakin hiukset ovat nyt hyvin! Tiedäthän sanonnan: hiukset hyvin, kaikki hyvin . Kävin toissapäivänä kampaajalla ja huomasin miten totta tuo sanonta onkaan. Perjantai-ilta, työ- ja arkiviikko ja hyvän matkaa pimeää koronasyksyä takana, istuin kampaajan tuolilla lähikauppakeskuksessa maski kasvoilla ja luin ehkä maailman mielenkiintoisinta ja koronavuoden varmasti yhtä merkittävintä ja toisaalta alitunnetuinta kirjaa, Maria Joutsenvirran ja Arto O. Salosen Sivistys vaurautena. Radikaalisti, mutta lempeästi kohti kestävää yhteiskuntaa (Basam Books 2020)  Kaksi ja puoli tuntia aikaa pelkästään olla vain, istua kampaamontuolilla ja olla ajattelematta sen kummempia, lukea ajattelua mullistavaa, uuden ajan myönteisten muutosten tuulia huokuvaa tekstiä ja tuntea kuinka kuivien latvojen myötä lattialle tippui paljon muutakin kuivaa ja painavaa.  Olin istahtanut tuolille väsähtäneenä, hiuksistani kuivalatvaisena ja tyvestä epäsiisti

Kuravaatteita kotona rivissä - kunhan muistaisi vielä ottaa eskariin mukaan. Tämä syksy on tuonut elämäämme taas pienen tauon jälkeen uuden ulottuvuuden: päiväkotimaailman. Keskimmäinen aloitti eskarin, ja sen myötä arkirutiineihin on tullut viemiset ja hakemiset - ja päiväkotivarusteiden muistamiset.  Huomaa että emme todellakaan ole tottuneita vanhempia sellaiseen, sillä lapsemme ovat olleet kotihoidossa eskariin asti. Tuntuu että aina on joku varuste väärä tai unohtunut , kun mieheni aamulla vie lapsen päiväkodin eteiseen. Näin etätyön aikakautena tavaksi on muodostunut, että mies vie pojan ja minä haen hänet neljän tunnin eskaripäivän jälkeen - mies työpäivänsä aluksi ja minä omani päätteeksi - ja niinpä onkin mieheni osaksi langennut kuunnella päiväkotihenkilökunnan moitteita varusteiden puuttumisesta.   Yritämme kovasti katsella säätiedotuksia ja ulkona vallitsevaa säätä sekä lukea eskarin viikko-ohjelmakirjettä, mutta silti monta kertaa jotain on mennyt pieleen. Tänään olisi pi

Hätäkeisarileikkauksen jälkeen. Hyvää keskosten päivää! Sellaista vietetään tänään, ja sain äidiltäni äsken hyvän keskostenpäiväntoivotukset. Muuten en olisi koko päivää muistanutkaan. En tiedä vietettiinkö keskostenpäivää vielä niihin aikoihin kun minä synnyin keskosena kohta neljäkymmentä vuotta sitten.  Olen kuullut tarinan lukemattomia kertoja, lapsena jopa kyllästymiseen asti. Vasta kun olen kasvanut isoksi ja varsinkin kun olen saanut omia lapsia, tajuan tarinan kaikki vivahteet. Kuinka paljon pelkoa ja huolta syntymääni täytyi vanhemmilleni liittyä.  Synnyin kuusi viikkoa etuajassa, nykymittapuun mukaan ei kai millään kovin kummoisilla riskiviikoilla edes, mutta noihin aikoihin se oli kunnon keskosuutta. Koko raskaus oli riskiraskaus kohdunlaskeuman takia, ja kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa äitini joutui osastolle ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi.  Onneksi joutuikin, sillä ilman sitä en todennäköisesti istuisi nyt tässä kirjoittamassa enkä olisi voinut antaa elämää k

Esikoisen imetystä. Äiti, sulla on niin ihanan isot tissit! Näin on monet kerrat huudahtanut kuopukseni, pieni tissitakiainen. Tämä lausahdus huvittaa joka kerta, ja vastaan siihen lapselleni lempeästi nauraen. Mitäpä muuta voisi tuollaiseen lapsen kommenttiin reagoida. Tekisi mieli kyllä lisätä, että voi poikaa, etpä sinä elämästä vielä paljon tiedä, odotahan vain kun kasvat niin saat vähän perspektiiviä.  Omat rintani kun ovat erittäin pienet, sellaista niukkaa A32-liivikokoa. Niitä ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa isoiksi. Hyvä puoli asiassa on, että ne ovat täysin identtiset verrattuna kahdenkymmenen vuoden takaisen aikaan, jolloin ne varhain alkaneen puberteetin seurauksena kasvoivat pieneen mittaansa.  Vuosien jälkeenkin, imetyksistä, vanhenevista kudoksista ja maan vetovoimasta huolimatta ne eivät roiku eivätkä riipu. Se on todellakin se asian hyvä puoli, jos nyt ulkoisia seikkoja haluaa tarkastella.  Niin, jos haluaa. Yleensä nimittäin en halua. Kuten niin usein, näen tässä

Kaksi marraskuun päivää mökillä keskellä itäsuomalaista metsää on nopeasti opettanut, että on pimeyttä ja pimeyttä. Ennen kuin ajattelet että eih, taas hän kirjoittaa pimeydestä, tähdennän etten aio valittaa, en pimeästä ikkunan takana, en pohjoisista leveysasteistamme tai mistään muustakaan. Enhän tarkalleen ottaen ole niin tehnyt aikaisemmissakaan pimeyspostauksissa (kuten tekstissä  Pimeyden ja kaaoksen keskellä koronakaranteenissa. Aurinkoni, missä olet? ,  Olet olkapääni kaamoksessa ja minä olen sinun tai Väriterapia, talviuinti ja 7 muuta keinoa selättää syksyn pimeys ).  Jos pimeystekstejäni nimittäin lukee tarkoin, niissä on punaisena lankana ihmisen ja luonnon "suhde "*.  Se että ihminen kyllä sopeutuu siihen mihin hänellä on vuosituhansien aikana kehittynyt kykyjä sopeutua. Vuodenaikojen vaihtelu on yksi luonnollisimmista asioista joita ihmiselämässä on ja sen mukana valon määrän ja lämpötilan vaihtelu.  (*Kertoo ajastamme paljon että joudumme ja haluamme erikseen

Sumua päin. Oli sysipimeää kun lähdimme ajamaan kotipihasta aikaisin aamulla. Onko nyt yö , lapset kysyivät kuten monesti muinakin aamuina näinä aikoina; ei ole ihme että heidän sisäinen kellonsa menee sekaisin tässä kasvavan pimeyden keskellä.  Ei, nyt on aamu ja me lähdemme mökille , vastasin ja sitten he jo sen heti muistivatkin. Mökille, jippijaijee! He ovat vielä siinä ihanassa iässä ettei heitä tarvitse mökille houkutella, päin vastoin. Muiden vanhempien varoituksista tiedän, että ne ajat jolloin perheen teinejä ei saa mökille kuin kiristyksen, uhkailun tai rajattoman peliajan lupauksen voimalla, odottavat meitäkin jossain tulevaisuuden hämärässä.  Mutta vielä ne eivät onneksi ole täällä. Lähdimme kolme iloista ja aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta pirteää lasta takapenkillä ja yksi autoonpääsemisestä innostunut koiravanhus takakontissa ajamaan kohti mökkiä.  Lahdentiellä liikenne oli laiskaa ja pimeys yhä vallitsi, kunnes sitä alkoivat pilkuttaa hälytysneuvojen siniset valo

Päivät ovat juuri nyt lyhyitä ja lehtien väriloisto häviämässä. On tyypillistä, että se iän myötä pahenee. Oireita ovat unentarpeen ja ruokahalun kasvu, surullisuus, ärtyneisyys, väsymys, aikaansaamattomuus ja toivottomuuden tunteet. Oireet alkavat ilmetä lokakuussa ja jatkuvat kevääseen ja valon lisääntymiseen asti ja toisin kuin muissa masennustyypeissä, oireet ovat pahimmillaan iltapäivisin.  Nämä ovat kaamosmasennuksen tyypillisiä määritelmiä ja kuvailuja. Kaikki paitsi ruokahalun lisääntyminen ovat kuin suoraan omasta elämästäni viime viikkojen aikana. Sillä kellonlyömällä kun palasimme Italian auringosta lokakuun viidentenä päivänä, sisäinen ja ulkoinen elämäni on noudatellut yllä olevien määritelmien kaltaista kulkua.  Talven pimeydestä taas olen kärsinyt jo vuosia ja miettinyt miten tuntuukin, että pimeyden käy vuosi vuodelta raskaammaksi.  Oma iso osansa tällä on tietenkin lumettomuudella, ja erityisesti viime talven täydellinen lumen puuttuminen oli jotakin joka imi voimat ja