Mustikkapasta

Seikkailuni koronan parissa on ollut välillä kuin kuohuisa koski... Toissa yönä heräsin siihen taas, vaikka luulin että se olisi jo ohi. Koko maailman pyörimiseen, tunteeseen että minäkin pyörin ja kaikki ympärilläni. Avasin silmät, korvissa soi, ponnahdin istumaan, ja pyöriminen jatkui yhä. Huonekalut kaatuivat, seinät kaatuivat, kaikki pyöri kuin nopeutetussa kellotaulussa. Taasko sinä tulit, ajattelin mielessäni, suljin silmäni ja annoin maailman pyöriä. Olenhan jo oppinut, että se menee ohi. En oikeasti lähde pyörimään enkä pyörry, eikä mikään ympärillä pyöri, vaikka illuusio siitä on erittäin vahva. Pyörryttämiskohtaukset olivat vielä noin kuukausi sitten jokaöisiä. Päivällä niitä tuli vähän väliä, jopa usean kerran tunnissa. Huimaus iski missä asennossa vain, seistessä, istuessa, kävellessä, makuulla. Toisin kuin joskus kärsimässäni asentohuimauksessa, makuulta noustessa tai makuulle käydessä pyörrytystä ei useinkaan tuntunut. Pyörrytys on korvien soimisen ohella ollu

Kolmasluokkalaiseni lähti juuri koululle hakemaan todistusta. Vanhemmilla ei ollut asiaa mukaan luokkaan, eikä heitä Wilma-viestissä toivottu edes pihalle saattamaan. Kevätjuhlasta puhumattakaan - sitä kun ei tänä keväänä edes järjestetty. Kuten niin moni muukin asia, myös koulujen loppuminen on nyt erilaista kuin tavallisesti.  Nyt kun juhlia ei ole eikä niihin pääse, tuntuu kaipuu niitä kohtaan yhtäkkiä äärimmäisen suurelta. Miten mukavaa olisikaan istua juhlasalissa kuuntelemassa pirteitä, jännityksen (tai isompien oppilaiden ollessa kyseessä joskus myös välinpitämättömyyten) värittämiä lauluesityksiä, rimakauhun kangistamien nuorten näyttelijöiden esiintymistä näytelmissä, rehtorin aina niin kannustavaa juhlapuhetta, jota tuskin kukaan oppilaista jaksaa kuunnella. Suvivirttä, sitäkin ja ennen kaikkea sitä, vaikka siihen nykyään yhä harvempi juhlavieras koulun salissa yhtyy. Salin penkeillä vääntelehtiviä yläasteen oppilaita sen sijaan ei tule ikävä, ei etenkään heitä jotka

Toivottavasti jääkaappimme kahva kestää. Varaosia ei välttämättä löydy. Olen viime viikkoina tuskaillut puhelimeni kanssa. Se on ostettu viime syksynä eli minun näkökulmastani katsottuna juuri äsken. Ostin uuden puhelimen, koska entisen akku alkoi sammuilla kolmen käyttövuoden jälkeen vähän väliä. Lisäksi olin tyytymätön kameran kuvien laatuun. Siispä hankin Huawein P20 Pron (minun oli katsottava malli puhelimestani, en nimittäin muista sitä enää) hienolla Leica -linssin puhelimella. Kamera on osoittautunut juuri niin hyväksi kuin toivoinkin, ja puhelin muutenkin toimii juuri niin kuin pitää: sillä voi soittaa, lähettää viestejä ja käyttää internetiä, tässä tärkeysjärjestyksessä.  Mikä sitten mättää? Se että puhelimeni akun kesto on ruvennut lyhenemään. Siinä missä se ennen kesti kovallakin käytöllä kolme päivää, joudun nyt latailemaan sitä jopa päivittäin. Olen yrittänyt ladata akkua juuri niin kuin nykypuhelimien akkuja neuvotaan lataamaan: pitämään sen varauksen 20 - 95 %:ssa

Jumalten intohimoinen rakkaus. Max Klinger: Triton and Nereids 1895. Villa Romana, Firenze. Rakkaus on tarttuva tauti, on yksi pääajatuksista Gabriel García Márquesin romaanissa Rakkautta koleran aikaan . Se ei säästä ketään vaan tarttuu taudin tavoin niin nuorukaiseen kuin vanhukseen, ja jos vakavimman muodon sattuu saamaan, voi vaikka henki mennä. Kenen tahansa puolustus mekanismit voivat pettää, sydämestä tai muualta kehosta paljastua heikkoja kohtia, joista ei aikaisemmin ollut tietoinen. Niihin tarttuvan taudin on helppo iskeä, ja se on menoa sitten. Kaikki eivät saa tartuntaa. Joku ei tiedä pelkääkö vai toivooko enemmän sen saavansa, ehkä immuniteetin toivossa, mutta ei kuitenkaan saa. Joku saa, vaikka ei halua tai ainakin on elänyt siinä luulossa että ei haluaisi.   Tartunta vaatii kuitenkin aina sopivan maaperän, valmiiksi muokatun tai muokkaantuneen. Solun johon tarttua piikeillään, tai kaipuun. Kuka on immuuni? Hänkö joka on jo kerran sairastanut? Muodostuuko vasta

Myllykoski kuohuu Nurmijärvellä. Pääkaupunkiseudun luontopolkujen kiertämisemme jatkuu, kiitos koronan. Monien muiden suomalaisten tavoin olemme innostuneet menemään metsään ja meidän tapauksessamme laajentamaan metsäpolkujamme kotikonnuilta ja Nuuksion Haukkalammen ympäristöstä uusille luontopoluille.  Viime lauantaina vuorossa oli Nurmijärven Myllykoski . Vaikka meillä on sukulaisia Nurmijärvellä ja olemme kuulleet kosken hienoudesta, koronapandemia näköjään vaadittiin, että sinne saimme aikaiseksi mennä. Kunpa olisimme saaneet aikaiseksi jo aikaisemmin! Myllykosken kuohujen eteen astuessa jäimme kaikki viisi paikoilleen tuijottamaan, kuten upeiden luonnonvoimien edessä ihmiselle aina käy. Lumoutuneina, kuten virtaavan veden äärellä aina käy. Tarkoituksenamme oli kiertää Myllykoskella Koskikaran noin kahden kilometrin mittainen luontopolku.  Jätimme auton Siippoontien varressa olevaan, Myllykosken viereiseen parkkipaikkaan. Myllykosken pauhu kantautuu korviin heti kun auto

Uunituoretta korvapuustia Maunulan majan take away -kahvilassa. Maunulan ulkoilumaja sijaitsee keskellä Keskuspuistoa. Olen juossut tai pyöräillyt majan ohi lukemattomat kerrat elämäni aikana, mutta koskaan en ole siellä käynyt. Tämä on näitä ihmeellisyyksiä, joita helsinkiläisenä minulla tulee vastaan yhä vieläkin tämän tästä: en ole käynyt monissa aivan lähialueenkaan paikoissa. Esimerkiksi Helsingin ja pääkaupunkiseudun luontokohteita olemme alkaneet perheen kanssa kiertää vasta muutama vuosi sitten, ja kiihtyvällä tahdilla nyt korona-aikaan. Keskuspuisto oli minulle ennen omia lapsia pelkkä sunnuntain pitkien lenkkien läpijuoksukohde, mutta nyt käymme siellä vähän väliä. Pari viikkoa sitten pyöräilimme Maunulan majan ohi koko perhe, kuten tätä nykyä usein teemme, ja mieleen tuli yhtäkkiä haikea tunne: ai niin, tuolla on tavallisesti kahvila, voi kun pääsisi nyt sinne kahville... Minkä lie intuition johdosta pysäytyin pyörän ja huikkasin muulle perheelle, että odottaka