Mustikkapasta

Pennepastaa. Kun kummityttöni kaksi vuotta sitten lomaili viikon Roomassa, hän totesi lähtiessään, että ei sitten taida ihan vähän aikaan kotona syödä pitsaa tai pastaa. Lausahdus oli osuva. Ainakaan hänelle ei ollut jäänyt epäselväksi, mitä italialaiset tapaavat syödä. Äitinsä mukaan tyttö ei yhä edelleenkään ole erityisemmin pitsan ystävä, joten pitsa-pasta -pakkosyöttö taisi jättää lapsiraukkaan pysyvät jäljet. Lapsen vanhemmat eli veljeni ja kälyni kokivat saman kohtalon täällä vieraillessaan. Tällä hetkellä he istuvat lentokoneessa matkalla kotia kohti ja sulattelevat lähtölounaalla syömäänsä t agliatelle- tomaattipasta-annosta - sekä tietysti palanpainikkeeksi nautittua naudanlihapihviä. Taisi maratoonari-veljellenikin tehdä tiukkaa loman viimeisen pastalautasen tyhjentäminen.  Ymmärtäähän sen. Aamupalaksi pizza biancaa, lounaaksi pastaa ja illalliseksi pitsaa. Tai lounaalla pizza al taglio eli italialainen pikaruokaversio palapitsa (tiskiltä valitaan eritäytteisistä ...

Pietarinkirkon kupoli ja baldakiini. Joka kerta kun saavun Pietarinkirkon aukiolle, mieli mykistyy sen valtavista mittasuhteista. Niin tapahtui tänäänkin, vaikka paikkana se on jo tuttu ja menettänyt alkuaikojen hohtoa, kuten koko muukin suuri ja mahtava roomalainen kaleidoskooppi historiaa, kulttuuria ja taidetta yli kahden vuosituhannen ajalta. Kaikkeen tottuu, myös siihen että näkee Colosseumin jykevänä ja saasteenmustaamana keskellä liikenneruuhkia ja lippusaattueessa kulkevia turistilaumoja. Nyt ymmärrän sen, ettei miehestäni ollut lainkaan erikoista ajaa joka aamu kampukselleen Sapienza-yliopistolle Colosseumin ohi, kuten hän opiskeluvuosinaan tapasi tehdä. Ei, hän ei joka kerta kääntänyt katsettaan amfiteatteria päin ja ajatellut sen suuruutta ja historiallisuutta. Kun nyt ajamme yhdessä Colosseumin ohi, saattaa käydä niin, etten itsekään siihen juuri edes vilkaise. Viimeksi taisin oikeasti kiinnostuneena vilkaista viime talvena, kun se oli peittynyt lumeen; näky oli tod...

Rikottu lasi. Vietän laiskaa sunnuntai-iltaa anoppilan terassilla istuen. Ihmiset ovat hiljentyneet televisioiden ääreen serie A:n ensimmäisen pelikierroksen lumoamina ja seuraavat AS Roman edesottamuksia Cataniaa vastaan. Hiljaisuuteen on aihetta, sillä ensimmäisen puoliajan loppuhetkillä vierasjoukkue johtaa 0-1. Ainoat äänet kuuluvat harvakseltaan ohi pärisevistä mopoista ja autoista, avonaisista ikkunoista kantautuvista otteluselostuksen sorinasta ja viereisen nunnaluostarin pihalta, jossa valkopukuiset nunnat lukevat Ave Mariaa iltahartautensa päätteeksi. Minulla tässä keskellä on vahva tunne, että olen hyvin lähellä italialaisuuden syvintä olemusta.  Mieheni, veljeni ja kälyni ovat tällä hetkellä sitä ehkä vieläkin lähempänä, sillä he jännittävät la Roman puolesta Stadio Olimpicolla - 50 000 muun fanin kanssa. Minustakin olisi kieltämättä mukavaa olla siellä, mutta jäin tällä kertaa lapsen nukuttajaksi kotiin. Toisaalta olen myös tyytyväinen, että saan istua kaikessa ra...

Nuhanhäätämisaineet. Saapuihan se vihdoin, uskollinen Italian-seuralainen, joka aina jossakin vaiheessa Roomassa oleskelua lyöttäytyy seuraani - tarkemmin sanottuna pesiytyy nenääni. Allerginen nuha, joka tällä kertaa ryöpsähti valloilleen eilen. Ilman pakokaasut, ilmastoiduista tiloista johtuvat lämpötilavaihtelut ja viimeisenä niittinä ryhtymiseni yläkerran siivoukseen saivat kohtauksen aikaan. Koko päivä oli yhtä aivastamista ja niistämistä nenä vereslihalla. Jos kallistin päätäni alaspäin, lattialle tippui heti vana kirkasta, juoksevaa räkää. Ei tarvitse varmaan edes mainita, että silmäni olivat turvonneet pieniksi pesusieniksi ja pää humisi sisään niistetystä rää`ästä. Erinomainen olotila siis yhdistettynä 35 asteen helteeseen ja pariin ennalta sovittuun puhelinpalaveriin plus viimeiseen kiireiseen työpuristukseen ennen tänään alkanutta lomaa. Testien mukaan en ole allerginen millekään, mutta niin vain vuorotellen kasvien siitepölyt, koiran hilse tai ihan vain päivä saasteis...

Tärkeä aurinkovarjo.  Lucifer ei tainnut pitää siitä, että aiemmassa kirjoituksessani laskin leikkiä sen kustannuksella. Miten muuten selittää se, että vaikka tänään rannalla suojasin ihoani kuuliaisesti kolmenkympin kertoimella, tällä kertaa ihan aidosti unohdin alaselkäparkani. Sen alueen, joka alkaa bikinitopin naruista ja päättyy housuosaan, ja joka väistämättä osuu patjaan yöllä selällään nukkuessa. Jos aiemmin valitin palaneiden olkapäiden kivistyksestä, en silloin vielä tiennyt kärsimyksestä mitään. Ottamatta huomioon palamisen pitkäaikaisempia riskejä, kaikkein eniten minua kaiken polttelun keskellä huolettaa eräs pieni, mutta tärkeä asia:

Pakastepastaa "4 salti in padella". Olen pian lähdössä mieheni lapsuudenystävän 40-vuotisjuhliin, ja sen kunniaksi lakkasin juuri kynteni. Nyt kuivattelen niitä ulkona terassilla ja havannoin kiinnostuneena, kuinka muutamassa minuutissa lakkauksen pintaan on liimautunut lukemattomia pienenpieniä ilmansaastehiukkasia. Ja koska hiki valuu jatkuvasti ja saa ihon ikävästi kutiamaan, raaputtelin sitä vaistomaisesti vastalakatuilla kynsillä: tuloksena juovittunut ja kurttuinen lakkapinta. Mutta mitäs pienistä, tällaisella helteellä on ihan turha kuvitellakaan lähtevänsä freesinä ja laitettuna yhtään minnekään, kun jo ripsiväriä laittaessa tulee kuuma ja meikkivoide valuu kaulalle. Tosin olen alkanut epäillä, että italialaisilla naisilla on jokin minunlaiseltani suomalaiselta liikahikoilijalta salattu keino näyttää aina hyvältä ja raikkaalta, oli kuinka helle hyvänsä. Muuten ei voi selittää eroa minun ihoon liimautuneiden ellei suorastaan hiestä kastuneiden ja heidän kuin juur...

Maailman makeinta melonia. Se on saapunut Roomaan. Läkähdyttävänä, näännyttävänä, armoa antamatta. Vieden tullessaan viimeisetkin toivonrippeet reippaasta juoksulenkistä tai mistään muustakaan varjossa laahustamista raskaammasta fyysisestä ponnistelusta. Se tunkeutuu kaikkialle, myös heti suihkun jälkeen kylpytakin alle ja varjoisimmankin puun juurelle. Se vaivaa unta ja kiusaa päivisin, se pehmentää pään ja kastelee kainalot.  Itse Lucifer. Esimakua viimeisestä tuomiosta on tarjolla kaikille niille, jotka hairahtuvat varjoiselta puolelta katua aurinkoon tai unohtuvat uimarannalle hetkeksikään ilman suojakertoimia. Itse lankesin tänään molempiin ansoihin, ja seuraukset ovat sen mukaiset.

Lihaa kypsymässä. Hyvin paistettu pihvi on nautinto. Päältä sopivan rapea ja jopa aavistuksen tummunut, sisältä pehmeä ja punertava, päälle hiukan suolaa sekä pari puristusta sitruunanpuolikkaasta - ja herkkuateria on valmis. Kun nykyisin hieman ravitsemustieteeseen perehtyneenä vielä tiedän, että liha on täynnä tärkeitä vitamiineja ja ravintoaineita, voin syödä lihaa vieläkin paremmalla mielellä. Mieluiten tietysti luomulihaa, sillä tehotuotantolihaa ei valveutunut ihminen voi ikinä syödä hyvällä mielellä, oli se sitten kuinka hyvää ja vitamiinipitoista hyvänsä. Tai jos voi, niin siinä tapauksessa on ummistettu silmät karulle todellisuudelle, jossa eläviä lehmiä kuljetetaan jaloistaan sidottuina täpötäyden kuorma-auton takapuskuriin, kun sisällä on jo niin ahdasta ettei sinne mahdu. Viis siitä jos jonkun jalka katkeaa tai silmät murskautuvat lajitovereiden sarviin, kunhan mahdollisimman paljon lihaa mahdollisimman halvalla saadaan kuljetettua piittaamattomille, piheille ihmisille....

Lasi proseccoa ja uima-allas. Ja juhlat alkakoon! Onko mitään ikävämpää, kuin puurtaa sisällä koneen ääressä, kun toiset polskivat aurinkoisessa uima-altaassa? Varmasti on, mutta melkein ikävimmältä asialta maailmassa se tänään tuntui, kun omalle kohdalle osui. Kiitos eilisen Ferragosto-juhlan, joka Italiassa on kansallinen vapaapäivä, jouduin tekemään kahden päivän työt yhdessä ja jättämään kesäpäivän riennot väliin. Enhän eilen voinut mitenkään kieltäytyä kutsusta italialaisen keskikesän juhlintaan, jota tällä kertaa vietimme Rooman lähellä Sutrissa agriturismo-maaseutumatkailutilalla. Tilalla oli myös uima-allas, joten ajattelin tiedossa olevan mitä mukavimman rantapäivän, uimista ja auringonottoa. Eipä ollutkaan.

Hidasta matkantekoa. Kuva Italian Alpeilta. Istun terassilla +28 asteen lämmössä, hikoilen ja katselen kattoon liimautunutta pientä vihreää gekkoa. On kuumaa ja pimeää, ilmassa tuoksuu etelän yö ja horisontissa välkehtivät Rooman valot. Kolmen ja puolen päivän matkustamisen jälkeen olen perillä lähtöpisteestäni Helsingistä, jossa ilmassa tuntui jo ensimmäinen syksyn aavistus. Tämä ei suinkaan ole suurin ilmastollinen kontrasti, jonka olen kohdannut matkatessani Suomen ja Italian välillä, mutta koville se silti ottaa, ainakin noin lämmönsäätelyn kannalta. Hyppäys kuudestatoista asteesta kolmeenkymmeneenkuuteen tuntuu jostain syystä suuremmalta kuin miinus kahdestakymmenestäviidestä plus viiteentoista, kuten joskus on käynyt. Ilmastolliset seikat ovat silti vain yksi syy, miksi hidas matkanteko mielestäni kannattaa.

Laivan aamupalabuffetin antimia. Kellun keskellä Itämerta, kirjaimellisesti. Onneksi allani on laiva, ja teemme yhdessä matkaa 23 solmun nopeudella jossakin Helsingin ja Travemünden välillä. Puolimatka on ohitettu ja sekä illallinen että aamiainen laivan notkuvien buffet-pöytien äärellä nautittu. Jotakin sen antimista kertoo, että oloni on yhtä aikaa hiukova ja supertäysi, ja vatsani pullottaa ilmasta kuin seitsemännellä raskauskuulla. Oma vikani, että menin maistamaan puuroa, voisarvea, karjanlanpiirakkaa sekä hännänhuipuksi vielä valkoisista jauhoista leivottua sämpylää. Ne vain oli lämmitetty niin houkuttelevan näköisiksi ja tuoksuisiksi vitriineihin, että melkein erehdyin pitämään niitä maistuvina. Totuus paljastui maistaessa, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja mahaan matkannut turvottava ja väsyttävä hiilarilasti.  Ikään kuin olo hytissä vietetyn yön jälkeen ei olisi jo tarpeeksi tötteröinen. Laivat ovat kyllä ehkä huonoimpia paikkoja hyvän yönunen saamiseen. Alkuase...

Vakiotuliainen Italian-anopille, 10 pussia salmiakkia. Pakkaaminen on jännittävää puuhaa. Vaikka kuinka yrität muistaa ottaa kaiken tarpeellisen mukaan, melkein aina jotain unohtuu. Jännitys piilee siinä, mikä tärkeä tavara jää pois ja kuinka suuren osan matkasta joutuu kuluttamaan sen korvaajaa etsien. Ikävimpiä unohduksia minulle on ollut oma tuttu ja tehokas deodorantti, jota ei reissukohteessani ilmeisesti myyty lainkaan, ei ainakaan niissä noin kolmessakymmenessä päivittäistavaratalossa ja kosmetiikkaliikkeessä, joissa kävin kysymässä. Melkein joka kaupasta tarttui mukaan uusi deodorantti, jonka myyjä lupaili olevan juuri niin tehokas kuin mihin olin tottunut - yksikään ei ollut. Onneksi oli kevättalvi ja saatoin piilotella kainalohikiläikkiä ainakin ulkosella takin alle. Kun tarkemmin ajattelee, on huvittavaa, että me ihmiset siirtelemme itseämme paikoista toisiin ja kannamme mukanamme vaihtelevaa kokoelmaa meille tärkeitä tavaroita. Matkalaukkuja, salkkuja, rinkkoja, nyssy...

Minulla on uusi polkupyörä, italianpunainen Jopo, jonka kanssa olen juuri tehnyt neitsytmatkan. Ajoin sillä kolmen kilometrin matkan kaupasta kotiin, ja suureksi yllätyksekseni nautin joka hetkestä. Loppukesän kirpeä ilma hyväili kasvojani, hiekkatie rahisi renkaiden alla ilta-auringon valaisemassa metsässä ja käteni lepäsivät rennosti Joponi leveällä ohjaustangolla polkiessani kiireettömän rauhallisesti kohti kotia. Oloni oli yhtäkkiä järisyttävän nostalginen; kuin olisin yhtä aikaa ollut keskellä vanhaa Suomi-filmiä, uneliasta suomalaista kylänraittia ja lapsuuteni pyöräretkiä. Tänään oli ensimmäinen kerta noin kahteenkymmeneen vuoteen, kun ajoin pyörää - ellei lukuun oteta kahta tai kolmea satunnaista pyrähdystä lainapyörällä. Pitkään ajattelin, etten koskaan tule ajamaankaan.

Askartelumassaa leipomassa. Minusta on ihastuttavaa upottaa käteni erilaisiin taikinoihin, kuten pulla- tai sämpylätaikinaan. Lihamureketaikinakin menettelee, tosin nautinto himmenee hiukan, kun kuvittelen, kuinka raaka liha liiskautuu kynsien alle ja jättää sinne miljardeja bakteereja, vaikka kuinka huolellisesti puhdistan käteni jälkeen päin. Kädet taikinassa tunnen hyvin konkreettisesti tekeväni hyödyllistä työtä. Lisäksi siinä saa ihan luvan kanssa sotata käsiään, jolloin vuosien mittaan vaivihkaa paheneva ja kroonistuva likaisten käsien fobia jää hetkeksi taka-alalle.  Mistähän mahtaa johtua, että meillä Suomessa käsillä tekemistä arvostetaan niin paljon?

On ihmisiä, jotka ovat kotonaan missä vain. Heidän tarvitsee ottaa mukaansa pelkkä hammasharja, ja koti löytyy sieltä, mihin nenä näyttää. He muuttavat maasta toiseen työn, parisuhteen tai vaihtelunhalun perässä ja ovat tyytyväisiä siellä, minne saapuvat. Tänään iltalenkillä tuulen ja tihkusateen keskellä ajattelin heitä. Enemmänkin lokakuun kuin elokuun säitä lähentelevä ilma ja metsästä kantautuva kostean syksyinen tuoksu muistuttivat siitä, että pimeät ja kylmät vuodenajat ovat taas lähellä.  Se sai hoksaamaan, että tälläkin hetkellä sekä saapuvina pimeinä kuukausina voisin paistatella Italian auringon lämmössä - jos valitsisin toisin. Ja ties monennenko kerran esitin itselleni kysymyksen: pitäisikö sittenkin harkita muuttoa Italiaan? Menetänkö jotakin ainutlaatuista, jos en koskaan vakituisesti asu Italiassa, vaan pelkästään vierailen siellä vaihtelevan pituisia aikoja?

Nonnan risotto Lapsena ihmettelin ystäväni isoäidin reseptikirjan kannen tekstiä: "Rakkaimmat reseptit". Miten reseptit voivat olla rakkaita, ja toiset vielä rakkaampia kuin toiset. Reseptien avulla tehdään ruokaa, ja sillä hyvä, järkeilin. Jotkut reseptit saattoivat toki olla toisia parempia, esimerkiksi suklaatoffeekarkkien ohje verrattuna kaalikäälyreiden reseptiin. Ensiksi mainittujen ohje kuuluu muuten seuraavasti: kuppi sokeria, kuppi kermaa, kaakaojauhetta, voita, keitetään kunnes muuttuu suussasulavan pehmeäksi. Mitä muuta se olisi voinut olla  kuin täydellinen resepti. Mutta että rakas, hmm... En asiaa silloin sen kummemmin ryhtynyt ratkomaan, mutta vuosien myötä asia on hieman alkanut valjeta, kiitos eletyn elämän ja joskus sen kipeämpienkin puolien. Ainakin minulle rakas resepti tarkoittaa selkeästi yhtä asiaa:

Oman maan porkkanaa. Naapurustossamme asuu joukko elähdyttävän sosiaalisia lapsia, jotka kiertävät talosta taloon jutustelemassa talon väen kanssa ja kyselemässä koiria talutettavaksi. Harva se päivä lapset saapuvat notkumaan meidänkin portin taakse (sisälle asti epäluuloinen Rolle-koiramme ei heitä laske), juttelevat ja kyselevät niitä näitä. Aina en ehdi muilta hommiltani heihin edes niin kiinnittää huomiota ja kaikkiin kysymyksiin kunnolla vastata, ja lapseni hoitaa vieraiden viihdyttämisen kaksivuotiaan kielitaidollaan. He saattavat kysyä esimerkiksi sellaista, miksi koiramme haukkuvat (vaikka he metelöivät niiden reviirillä portin takana ja huitovat niitä kepillä), miksi lapsellamme on kolmet crocsit (sitä ihmettelen minäkin) ja miten kummassa tuoksun niin hyvältä (on mukava kuulla, että aurinkovoiteeni haju ei ole niin pistävä kuin se joskus omaan nenään tuntuu). Eilen he esittivät kuitenkin kysymyksen, joka pysäytti.

On päiviä, jolloin ei saa mitään aikaiseksi. Ja sekin vähän mitä saa, menee jollain tavalla pieleen. Kun yrittää siivota, jälkiruokakulho putoaa lattialla ja särkyy tuhannen sirpaleiksi. Kun on aika valmistaa ruokaa, se palaa pohjaan. Kun päättää istuttaa krysanteemeja ruukkuihin, multasäkki repeää ja sisältö valuu vaatteille. Krysanteemit onnellisesti ruukussa. Tänään on ollut sellainen päivä. Paras ratkaisu olisi tietenkin painua sängynpohjalle, minkä taidankin kohta tehdä. Päätäkin nimittäin särkee niin kovaa, että tekisi mieli kuvailla sitä voimasanoin. Lisäksi pää tuntuu muutenkin töhnäiseltä ja oudon painavalta, silmäluomeni lurpsottavat ja väsymys kangistaa ajatuksia. Tämä kaikki siitäkin huolimatta, että olen viime yönä nukkunut keskeytymätöntä raskasta unta 10 tuntia - minä maailman herkkäunisin en herännyt edes siihen, kun lapsi jossain vaiheessa yötä kömpi viereen. Kun vain ajattelenkin sitä, että viikon päästä tähän aikaan pitäisi olla reippaana suuntaamassa kohti sat...

Tyttöjen jalkapallo. Sen kunniaksi että antennimme on saatu kuntoon ja voin vihdoin katsella olympialaisia ilman kuvaruudun häiritsevää säröilyä, ajattelin kirjoittaa hieman urheilusta, tarkemmin sanottuna jalkapallosta. Oi, miten rakastankaan italialaista jalkapallokulttuuria! (Paitsi en calciopolia, huliganismia ja miehiä / isiä, jotka laiminlyövät perhettään serie-A:n tai minkä hyvänsä jalkapalloturnauksen ollessa käynnissä - eli käytännössä koko ajan.) Sen sijaan rakastan sitä intohimoa, jolla ihmiset jalkapalloon suhtautuvat ja sitä tapaa, että yhdessä kokoonnutaan koko ystäväpiirin tai suvun voimin kannattamaan omaa joukkuetta. Kun voitetaan, seotaan aidosti ilosta (eikä vain siksi, että saadaan hyvä syy juopua kollektiivisesti, kuten suomalaiset tuntuvat tekevän), kun hävitään, tulee maansuru. Kun avioiduin mieheni kanssa, olin varma ja iloinen siitä, että perheestäni tulisi puoli-italialainen jalkapalloperhe.

Työni hyviin puoliin kuuluu, että pääsen usein työtapaamisten merkeissä aamiaiselle tai lounaalle kiinnostaviin kahviloihin. Tänään vuorossa oli GoodPie Bakery Flemarilla. Tuoreita hedelmiä, luomujogurttia, rapeakuorista leipää ja sopivasti paahtunutta kahvia. Hyvää oli, tosin hieman liian leipävoittoiseksi meni minun aamiaiseni, sillä leipä oli aivan liian hyvää, tuoretta ja sitä oli liian monta lajia tarjolla. Miksi sitten valitan?