Mustikkapasta

Junalla matkustamisessa on tunnelmaa. Erityisesti kun se tapahtuu auringon paistaessa ja kiskot kulkevat halki italialaisen maaseudun. Junan kolke kiskoilla vie mennessään raskaat ajatukset, alkaa aavistuksen unettaa, maisemat vilisevät silmissä ja hetken ajan on rutiineista irrallaan (ellei kyseessä ole työmatka junalla). Meillä oli tytön kanssa eilen pieni seikkailu, kun läksimme aamupäivällä juna-asemalle ja kohti Velletriä sukuloimaan. Reitti kulkee läpi Via dei Laghi -  alueen pikkukylien ja maaseutumaiseman ja matka kestää puolisen tuntia. Muut menivät autolla, meidät naiset patistettiin käyttämään junaa. Teimme sen kyllä enemmän kuin mielellämme ja täysin vapaaehtoisesti, monestakin syystä:

Vohvelia raudalla. Onko mitään kodikkaampaa, kuin perjantai-illan vohvelikestit? Posket ulkoilusta punoittaen ja mahat luistelusta kurnien lapset istuvat pöydän ääressä ja hakkaavat haarukallaan rytmikkäästi pöytää: vohvelia, vohvelia (paitsi kuopus, joka toistelee: pizza, pizza, hänelle mikä tahansa herkku on pizzaa). Vohvelit hävisivät parempiin suihin muutamassa hetkessä. Yhtäkkiä tajusin, että sama taikinamäärä, joka jossain elämänvaiheessa aiheutti vinon pinon vohveleita lautaselle, riitti juuri ja juuri ruokkimaan vohvelinnälkäiset suut. Eikä yhtään jäänyt tarjoilulautaselle hetkeksikään pyörimään, vaan suoraan raudalta siirtyivät syötäväksi. Siinä se konkretisoituu, perheen kasvaminen nimittäin, ruokapöydän ääressä. Se määrä mikä aiemmin riitti mainiosti ja jäi vielä yli, on nyt juuri ja juuri sopiva määrä tai sitten vain pieni osa tarvittavasta. Meidän perheen perusruoka, pasta tomaattikastikkeella, on toiminut hyvänä perhekoon kasvamisen mittarina, ja erityisesti tom...

Pitsaa, bruschettaa, cocista ja oliiviöljyä - vieraita Italiasta. Viime aikoina olen nukkunut pois univelkoja. Jokainen hetki on käynyt: työajasta varastettu puolituntinen, lapsen ja miehen uimahallikäynti, aamulla myöhäisemmäksi torkutettu herätyskellovartti. Mistäs nämä univelat muualta kertyivät kuin Italian-sukulaisten maanantaina päättyneeltä vierailulta. Kun huushollissa asuu viimeistään seitsemältä aamulla ylös heräävä ja aamuisen espressoannoksensa tarvitseva vanhempi pariskunta ja pahanlaatuista (erityisesti yöllistä) yskää poteva sukulaistäti, voi siitä päätellä että herkkäuninen ei paljoa unen päästä kiinni saa. Ihmeesti sitä silti jaksaa, kun on harvinaisista ja odotetuista vieraista kyse. Nukkua ehtii sitten myöhemminkin, toivottavasti. Tosin ihan heti en ollut valmis keskustelemaan seuraavan vierailun ajankohdasta, vaikka vieraat sitä yrittivätkin. Voisivatko he tulla vaikka touko- tai kesäkuussa kylään, kun on lämpimämpääkin jo? Katsotaan sitä sitten, ehdotin ymp...

Sienirisottoa. Italialaiset ovat hulluina herkkutatteihin. Pitkään ihmettelin, mikä kumman sieniä ovat nämä funghi porcini, joita löytyi lähes jokaisen ravintolan listoilta Italiassa. Sientä sisältävän ruokalajin tunnistaa menussa yleensä siitä, että hinta on muutaman euron perusannoksia kalliimpi, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa tartufoa, tryffeliä sisältävät ruuat. Täytyy olla kyseessä jokin erikoisen arvokas sieni, arvelin Ja hyvänmakuinen! Ruoka kuin ruoka maistuu hyvältä funghi porcinilla maustettuna. Ihan parasta ovat pasta-annokset ja pizzat, ja niitä etäisesti kaipaan jopa nyt, edelleen jatkuvan pasta-pizzayliannostuksen kourissa. Jossakin vaiheessa minulle valkeni, että funghi porcinithan ovat kotoisia herkkutatteja, joita ovat suomalaiset tuoreet kangasmetsät pullollaan joka syksy. Asioilla on tietysti yhteys:

Vieraiden herkkua ja kevyt iltapala. Vieraiden lähdön jälkeen tuntuu aina hetken aikaa talo tyhjältä. Niin nytkin, kun sukulaistyttöni ovat vieneet vaateröykkiönsä ja ylitsepursuavat matkalaukkunsa yläkerrasta ja jättäneet minut illastamaan parvekkeelle ilman huolehtimista siitä, tulevatko he iltarimpsalta takaisin sovittuun kotiituloaikaan. Kälynkään viihtymisestä vilkkaassa ja eläväisessä ja ennen kaikkea vieraanvaraisuuttaan lähes tungettelevasti ja vaivaannuttavasti osoittavassa anoppilassani ei enää tarvitse huolehtia. (Koko perhe mm. lakkasi käyttämästä kokonaan vessaa, jonka vieressä käly nukkui, anoppi petasi hotellihuonemaisella perusteellisuudella hänen vuoteensa joka päivä, ruokaa, junalippuja ja jopa uima-altaan pääsymaksuja tarjottiin niin paljon kuin vatsa vain veti tai kehtasi ottaa vastaan). Ellei veljentyttöjen jättämää tyhjiöntunnetta oteta huomioon, illalliseni sujuu melko mukavissa merkeissä:

Aikainen herätys - erinomainen lounas. Normisunnuntaiaamu roomalaisella pienkerrostaloalueella yksinkertaisten, joka äänen läpi päästävien ikkunalasien maassa: Kello seitsemän alkaa kirkonkellojen iloinen kalkatus, joka jatkuu yhtä soittoa sadanviidentoista lyönnin ajan (olen laskenut tarkkaan). Kellonsoiton rytmi on noin kolme lyöntiä sekunnissa, eli ei puhuta mistään rauhallisista ehtookelloista. Varsinainen herkkäunisen painajainen, joka ikävä kyllä osoittautuu totiseksi todeksi. Vähän kellonsoittojen päättymisen jälkeen katon yli jyriseen muutama lentokone parin kivenheiton päässä sijaitsevalta Ciampinon lentokentältä. Viimeisen koneen jyrinän jälkijunassa äänimaisemaan ilmaantuu uusi ja tähänastisista äänistä itsepintaisin tulokas:

Juureva, eloisa vai pyöreä viini? Melko usein tapahtuu, että mieheltäni aletaan kysellä mielipiteitä viineistä, heti kun kuullaan hänen olevan italialainen. Nämä kaksi asiaa siis ikään kuin oletetaan toistensa automaattiseksi jatkumoksi: olet Italiasta, tiedät siis viineistä. Stereotypiat ovat jännä juttu, ja kukapa ei joskus stereotypiointiin syyllistyisi. Minä ainakin ja vielä usein tätä blogia kirjoitaessani. Joidenkin mielestä on kapeakatseista ja inhottavaa ajattelua nipottaa ihmisiä tai kansoja samaan muottiin vain sen takia, että he sattuvat tulemaan samasta maasta tai heillä on jokin muu näennäisen yhdistävä tekijä. En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka vetävät herneen nenäänsä heti, kun vähänkin haistavat ilmassa olevan stereotypisoinnin makua. Varsinkin, jos liikutaan turvallisimpien aiheiden kuten ruoka- tai tapakulttuurin ulkopuolella, on varmaa että löytyy aina joku, joka loukkaantuu. Mistähän se johtuu?

Tiberkin virtaa yöllä kauniimmin. Yksi vanhenemisen selvimmistä merkeistä on, että uni alkaa tuntua houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin mikään valveilla tapahtuva toiminto tai viihdyke. Olen jo hyvän aikaa huomannut siirtyväni makuuhuoneen puolelle kohta kymmenen jälkeen illalla ja ajattelevani kerta toisensa jälkeen, että tuotakin myöhäisleffaa tai dokkaria, tuotakin kirjaa tai tuotakin tekemistä paljon tärkeämpää ja ihanampaa on nukkuminen. On tietysti ihanaa, kun on nukkunut yhdeksän tunnin makeat yöunet. Silloin herää paljon paremmalla tuulella leikkimään aamukahdeksalta lego-palikoilla lapsen kanssa, ja peilissä hehkuu aamupesulla ihmeen hehkeä ja hyvinvoiva iho. Jotakin surullista siinä silti on. Nimittäin kun katsoo elämää taaksepäin, on helppo huomata, että lähestulkoon kaikki mieliinpainuvimmat ja parhaimmat hetket ja muistot ovat syntyneet hetkinä, jolloin oikeastaan olisi pitänyt olla  jo nukkumassa:

Vadettain vastakeitettyä pastaa. Olen moneen otteeseen jo kirjoittanut Italiassa kokemistani ylensyöntisessioista. Silläkin uhalla, että toistan itseäni, kirjoitan jälleen yhdestä. Aihe ei nimittäin lakkaa hämmästyttämästä minua edes kymmenen vuoden Italian-vierailujen jälkeen. Pääsiäislauantai on Roomassa pitkälti kulunut pöydän ääressä eli syödessä, pahimmasta täyteydentunteesta selviämisessä ja ruokaa sulatellessa. Lounas alkoi kello yksi, päättyi kello neljä, ja edelleen vatsa tekee täysillä työtään, vaikka kaiken järjen mukaan vatsalaukun täytyisi tässä vaiheessa eli yli neljän tunnin jälkeen syömisestä olla täysin tyhjä ruokamassasta. Olo on kuin olisi juuri noussut pöydästä, vaikka iltaan on mahtunut myös reipas kolmen vartin juoksulenkki kevyemmän olon toivossa. Takana on siis vierailu Rooman lähellä Velletrissä, Maria-tädin kuuluisassa keittiössä, josta ei kukaan poistu vatsa tyhjänä tai edes täynnä, vaan aina aivan liian täynnä. Tällä kertaa täti oli sen verran ajatel...

Pastaa ja mämmiä. Parin kuukauden joulutauon jälkeen löysin kaupasta jälleen mämmilaatikoita. Niitä onkin kaivattu. Pipareiden ja kinkunsyönnin keskellä tytär on säännöllisin väliajoin muistanut kaihoilla tummanruskean lempiherkkunsa perään. Muutama laatikko siis heti ostoskärryyn ja kassalle, ja koko kotimatkan kuului takapenkin turvaistuimesta innostunut hihkunta : Kohta syödään mämmiä, kohta syödään mämmiä! Tänään ja eilen onkin sitä sitten syöty oikein urakalla niin illalliseksi, aamiaiseksi kuin lounaaksi. Ensimmäiseksi herätessään tyttö muisti mämmin, ja päivällä tomaattirisotto meni alas suusta vasta, kun olin luvannut mämmiä jälkiruuaksi. Skypen kautta tytön ruokailua seuranneille isovanhemmille oli - jälleen kerran - hieman vaikea selittää jälkiruuan koostumusta. Nonna luulee varmaan vieläkin, että kyseessä on luumusose, sillä hänen mieleensä on jäänyt mainintani mämmin auttamisesta kovaan vatsaan. Nonno muistaa, että ruskea mömmö on jonkin sortin puuroa, ja se on ihan...

Chilipaprikoita Amalfissa. Jääkaappiimme on viime aikoina ilmaantunut iloinen kokoelma erilaisia chilejä. On pientä punaista, isompaa vihreää, jättipunaista ja pikkuvihreää - ja kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pari purkkia etikkaan säilöttyjä vihreitä jalopenoja, niitäkin miedosta tulisempaan. Kyseessä on mieheni innostuksen asteelle kehittynyt mieltymys chilin tuliseen makuun. Hän on aina pitänyt chileistä ja erityisesti italialaisesta perusruokalajista aglio, olio peperoncinos ta eli öljyisestä valkosipuli-chilipaprikapastasta. Jokin aika sitten söimme pitkästä aikaa vihreitä pepperoneja salaatin kanssa, ja siitä lähtien mies on kantanut kaupasta hedelmäpussillisia chilejä, joita hän ruokakaupassa valikoi irtomyynnistä kuin irtokarkkeja ikään. Ei hassumpi ruokahimo, ja taatusti terveellisempi kuin irtokarkit! Chilillä eli peperoncinolla on italialaisessa kulttuurissa muitakin merkityksiä kuin ruuan tulinen maustaja. Etenkin Etelä-Italiassa se on hyvän onnen symboli ja vanhasta...

Täydellistä simpukkapastaa - spaghetti allo scoglio foliorasiassa Loma Apuliassa jatkaa kulumistaan, ja tänään saimme onneksi taas nauttia syyskuun polttavasta auringosta. Pilvet kyllä kiersivät sitkeästi taivaanrannassa, mutta pysyttelivät tarpeeksi kaukana auringosta tai sulivat pois ennen sen eteen saapumistaan. Kukahan selittäisi, miksi moinen ilmiö ei tapahdu koskaan Suomessa, päinvastoin; jos yksikin pilvi ilmaantuu taivaalle, se parkkeeraa takuuvarmasti peittämään auringon.  Aamulla herätessä yllätys oli iloinen, kun aurinko paistoi siniseltä taivaalta eilisen rankkasateen ja synkkien pilvien jälkeen. Siinä muuten toinen sääilmiö, joka Suomessa tapahtuu vain kovin harvoin. Kun ukkosrintamat ja syyssateet saapuvat, aurinkoisen sään tai ainakin hellelukemien todennäköisyys laskee saman tien lähes nollaan. Silti tämän päivän iloisin yllätys liittyi ruokaan. 

Pennepastaa. Kun kummityttöni kaksi vuotta sitten lomaili viikon Roomassa, hän totesi lähtiessään, että ei sitten taida ihan vähän aikaan kotona syödä pitsaa tai pastaa. Lausahdus oli osuva. Ainakaan hänelle ei ollut jäänyt epäselväksi, mitä italialaiset tapaavat syödä. Äitinsä mukaan tyttö ei yhä edelleenkään ole erityisemmin pitsan ystävä, joten pitsa-pasta -pakkosyöttö taisi jättää lapsiraukkaan pysyvät jäljet. Lapsen vanhemmat eli veljeni ja kälyni kokivat saman kohtalon täällä vieraillessaan. Tällä hetkellä he istuvat lentokoneessa matkalla kotia kohti ja sulattelevat lähtölounaalla syömäänsä t agliatelle- tomaattipasta-annosta - sekä tietysti palanpainikkeeksi nautittua naudanlihapihviä. Taisi maratoonari-veljellenikin tehdä tiukkaa loman viimeisen pastalautasen tyhjentäminen.  Ymmärtäähän sen. Aamupalaksi pizza biancaa, lounaaksi pastaa ja illalliseksi pitsaa. Tai lounaalla pizza al taglio eli italialainen pikaruokaversio palapitsa (tiskiltä valitaan eritäytteisistä ...