Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi

Eravamo tanto felici! Firenzessä Ponte Vecchion sillan edustalla vuonna 2002.
Korona-aika saa pään täyttymään ärsyttävistä kliseistä. Ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin, pimeimmänkin yön jälkeen seuraa aamunkoitto, oma koti kullan kallis. Ja sitten tämä: vasta kun jonkin menettää, sitä osaa arvostaa.

Saman asian voi muotoilla vielä paremmin: olimme onnellisia mutta emme tajunneet sitä. Eravamo felici ma non lo sapevamo. 

Olimme onnellisia ulkomaanmatkoinemme, konsertteinemme ja baari-iltoinemme. Saatoimme halata ja poskisuudella ystäviä ja kavereita, kätellä ja käyttää yhteisiä ottimia lounasruokalassa ilman ajatustakaan siitä, millaisia virusväyliä sellaiset tavat ovat. Toinen ihminen ruokakaupassa ei ollut vihollinen, potentiaalinen tartuttaja tai vielä pahempaa, covidiootti joka ajattelee etteivät rajoitukset koske häntä eikä hänen tarvitse muuttaa elämäänsä mitenkään sen takia, että muu maailma pelkää koronavirusta.

Kättely esimerkiksi. Kuka tästä lähin enää turvautuu sellaiseen barbaariseen tapaan? Kun nykyään katsoo elokuvia tai videoita pre-korona-ajoilta, miettii vain että miten ihmiset ovatkin noin lähellä toisiaan, noin isoissa porukoissa, lentokenttäruuhkissa, busseissa, täpötäysissä ravintoloissa. Mitä outoja, menneitä ajankuvia, menneisyyden kummallisuuksia... On kuin katselisi vanhoja mustavalkofilmejä vieraista kulttuureista, paitsi ettei niissä ole mitään vierasta, vaan pelkästään vanhaa, menetettyä ja mennyttä, outoa. Koska nyt on kaikki niin toisin.

Olen kaiken muun kotitoiminnan lisäksi harrastanut viime aikoina vanhojen valokuvien katsomista. Niissä välittyy samaa tunnetta kuin elokuvien ja videoiden katsomisesta. Hirveästi ihmisiä ilman turvavälejä ja rajaton maailma. Huolettomuus. Onnellisuus jota emme tajunneet tai osanneet arvostaa.

Turistimassoja Firenzen Ponte Vecchio -sillalla vuonna 2003. 

Kaikki ne reissut mitä on tullut tehtyä! Kaikki Italian kaupungit ja paikkakunnat, joissa olemme käyneet ja ne joissa emme vielä ole, mutta haluaisimme!  Italian-kesät, automatkat ja lomakyläviikot. Matkat laivoilla, nykyään virushautumoiksi leimatuilla. Lentokoneilla, kaikkien ihmispaljousriskien kruunaamattomalla kuninkaalla.

Firenzeen meillä on ihan erityinen suhde: olemme mieheni kanssa menneet kihloihin Ponte Vecchiolla elokuussa 17 vuotta sitten. Oli vuosi 2003, edellisen sars-epidemian vuosi, epidemia oli meneillään Kaakkois-Aasiassa, siihen sairastui yhteensä 8 500 ihmistä joista joka kymmenes kuoli. Mutta me emme tienneet siitä mitään, ehkä olimme lukeneet jotain uutisista ja huolestuneet vähän, mutta unohtaneet asian saman tien, kuten kaikki kaukaisissa maissa tapahtuvat epidemiat unohdetaan, kun käy selväksi, etteivät ne kuitenkaan meitä uhkaa.

Oli siis elokuu 2003, sars-1 levisi toisella puolella maailmaa ennen kuin tukahtui, ja me olimme yhdellä monista Italian-kierroksistamme, joita niinä vuosina teimme.

Ensin matkustimme Firenzeen, jossa vietimme kolme yötä. Vaatimaton hotellimme sijaitsi korttelin päässä Piazza della Signoriasta, kuulimme Il Duomon kellojen soiton ikkunasta ja huoneen kylpyhuoneessa haisi home. Aamiaisella kävimme läheisessä kahvilassa, jossa home ei haissut vaan tuoksui vastapaistettu voisarvi, ja päivät käytimme kiertelemällä Uffizia, syömällä hyvin ja etsimällä sopivaa koruliikettä.

Olimmehan kihloihinmenoaikeissa, ja teimme kaiken oman omituisen kaavamme mukaan. Etsimme ja valitsimme sormukset yhdessä ja laitoimme ne toistemme sormiin valitsemassamme paikassa eli Arno-joen ylittävällä Ponte Vecchiolla.

Ponte Vecchio on Firenzen vanhin silta, 1300-luvun alkupuoliskolla rakennettu ja ainoa silta, joka
selvisi toisen maailmansodan pommituksista. Vuoteen 1593 se oli teurastajien, nahkureiden ja seppien työskentely-
aluetta, mutta melun ja hajun takia heidät häädettiin muualle. Tilalle haluttiin valita jotain hienostuneempaa:
kultasepänliikkeet. Yhä tänäkin päivänä sillalla ja sen läheisyydessä  toimii jalokiviliikkeiden keskittymä. 

Koruliikkeiden myyjillä oli ihmettelemistä, kun astuimme sisään ja selitimme asiamme. Il fidanzamento? Haluat siis pyytää tätä tyttöä vaimoksesi? Oletko kosinut häntä? Ai et, no mitä sitten odotat? Kuinka voitte suunnitella kihlautumista ennen kosintaa? Ja mitä sinä tyttö täällä koruliikkeessä oikein teet? Sinun pitäisi olla jossakin aivan muualla ja tulla yllätetyksi sormusrasialla.

No jaa, ehkä sellaisesta joskus olin haaveillutkin mutta me teimme asian omalla tavallamme. Olin nimittäin päättänyt heittää turhan romantiikan romukoppaan, ja koska olimme alusta pitäen tienneet haluavamme viettää loppuelämän yhdessä, mitä siihen nyt mitään kosintoja tarvittaisiin. Ostetaan kihlat ja se siitä. Ja häät sitten joskus... (Aiheesta voi halutessaan lukea lisää viime vuoden postauksesta Kohtaaminen lentokentällä, 17 kilon painonpudotus ja kosinta jota ei koskaan tullut)

Ongelmalliseksi kihlasormusten löytämisen Firenzestä teki se, että halusimme ostaa ne juuri Ponte Vecchiolta. Silta oli menneisyydessä erityisen kuulu juuri jalokiviliikkeistään, ja yhä vieläkin se on niistä tunnettu. Mutta kuten aina turistimagneettien kohdalla käy, niin kaikkeen paikassa myytävään on lisätty tuntuva turistilisä.

Me taas olimme köyhiä opiskelijoita eikä meillä ollut varaa monen tuhannen euron kihlasormuksiin. Enkä sellaisia edes olisi halunnutkaan. En ole koskaan oikein ymmärtänyt mitä järkeä on maksaa sormuksista hirmuhintoja, ja onneksi emme maksaneetkaan, sillä olen parikin kertaa ehtinyt luulla hukanneeni vihki- ja kihlasormukseni. Jo pelkän tunnearvon takia se on ollut hirveä tunne, sellainen joka saa veren pakenemaan kasvoilta ja vatsan kääntymään säikähdyksestä ympäri. Mitä jos sormukset vielä olisivat kymmenentuhannen euron arvoinen, miten kestämätön taakka niiden kantamisesta ja tallessa pitämisestä oikein tulisikaan?

Niin usein tämä itseaiheutettu ongelma on nykyihmisen rasituksena: omistaa niin paljon ja niin arvokasta, että kaiken sen vartioimisesta ja turvassa pitämisestä tulee taakka. Koska menettämisen pelko on niin kova. Minulla on niin paljon, mitä jos menetän sen kaiken? Sitten täytyy hankkia kaiken maailman vakuutukset ja hälytysjärjestelmät, joihin kuluu aikaa ja rahaa. Omaisuutta pitää hoitaa, huoltaa ja tietysti kartuttaa lisää, siinä riittää tekemistä niin ettei muuhun enää aikaa riitäkään. Hyvä jos perhettään ehtii joskus ruokapöydässä tavata ja vaihtaa lomalla kuulumisia.

Näkymä Arno-joen rantatörmälle Ponte Vecchiolta.


Mutta olisinpa halunnut tai en, silloin Firenzessä miehelläni ei ollut liikoja rahoja tuhlattavaksi sormuksiin. Niinpä jouduimme tyytymään hieman Ponte Vecchion ulkopuolella oleviin koruliikkeisiin. Mitä kauemmas katu sillalta vei, sitä halvemmaksi kävivät sormukset. Noin sadan metrin päässä alkoi olla kukkarollemme sopivia koruja, ja kun vielä löytyi ystävällinen myyjä, niin teimme kaupat.

Sitten suuntasimme Vecchion sillalle sen ihmispaljouden sekaan, eikä kenelläkään ollut maskeja. Turisteja joka maailman kolkasta kuten menneessä maailmassa oli tapana, vähän samaan tyyliin kuin Ponte dei Sospirilla eli Huokausten sillalla Venetsiassa tai Fontana di Trevin suihkulähteellä Roomassa. Änkesimme väkijoukon sekaan ja luovimme kaiteen viereen niin että näimme alla virtaavaan Arno-jokeen. Hymyilimme toisillemme, jännitti vaikka kaikki oli ihan selvää, olimme tunteneet jo kaksi vuotta ja tiesimme mitä olimme tekemässä. Ja niin menimme kihloihin. Katselimme nimettömissämme kiilteleviä sormuksia, tuuli pyöritti hiuksiamme ja hymyilin ehkä enemmän kuin ikinä.

Turistit ympärillämme ihastuivat, heille ei ollut jäänyt epäselväksi mitä juuri oli tapahtunut. Meille taputettiin, otettiin valokuvia, nostettiin peukkua ja hymyiltiin takaisin. Se oli elämäni lyhyt ja ainoa kaukainen tuntuma siihen, miltä filmitähdistä mahtaa tuntua punaisella matolla salamavalojen loisteessa (epämukavalta, jos minulta kysytään).






Tosin en ehtinyt muita ihmisiä paljon miettiä, kun olin vain niin onnellinen. Oli kesä ja lämmin ja hetkeksi kaikki oli huoletonta, olin Italiassa rakastamani miehen kanssa joka palvoi maatakin jalkojeni alla, meillä oli edessä paitsi kaksi yötä Firenzessä, sen jälkeen ajo takaisin Roomaan ja sieltä Amalfin rannikolle, Pompeijiin ja Napoliin (jonne asti emme kuitenkaan lopulta selvinneet). Ruskettuneella iholla tuoksui aurinko. Mielessä vallitsi jatkuvasti pieni päihtymyksen tila, vaikkei viiniä, tummaa ja helmeilevää, juotu kuin illalla pari lasillista ruuan kanssa. Mitä sitä muuta olisi voinut elämältä sillä hetkellä pyytää, ei mitään.

Silloin ei olisi voinut pälkähtää mielen viereenkään, että jonain päivänä olemme tässä tilanteessa: meillä on kolme lasta joiden isovanhemmat ikävöivät heitä Roomassa joka päivä, emmekä voi enää matkustaa heidän luokseen. Että valtioiden rajat menevät jonain päivänä kiinni ja lentokoneet lakkaavat lentämästä, eikä sille voi mitään. Että kaikki käyttävät maskia eivätkä vain ne aasialaiset turistit, joita lentokentillä näimme ja joita aina vähän kavahdimme. Että toinen ihminen on potentiaalinen uhka, tartuttaja, ja koko maailma on keskittynyt pitämään etäisyyttä.

Että emme pääsekään Italiaan vaikka kuinka haluaisimme. Kun aikoinaan asuinmaata valitsimme, teimme sen sillä ajatuksella että järkevästi ajateltuna on parempi asettua Suomeen (tunteesta viis), voimmehan mennä Italiaan aina kun haluamme hiukan aurinkoa ja lämpöä tai nähdä läheisiämme.

Näinä aikoina olen ensimmäistä kertaa oikeasti katunut sitä, että valitsimme aikoinamme Suomen. Jokin itsepintainen intuitio sanoo niin, siitäkin huolimatta että Italian karanteeni on ollut suurinpiirtein sata kertaa tiukempi kuin Suomen. Mutta siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - tulee tunne että Italiassa kansalaisista huolehditaan, heidän huolensa otetaan todesta, heidät testataan, heitä hoidetaan, jokainen ihminen vanhukset mukaanlukien yritetään pitää terveinä ja sairastuneet parantaa. He ovat turvassa. Suomen nykyisen linjan eli taudin leviämistä toivovan ilmapiirin vallitsessa siltä ei todellakaan tunnu. Ne jotka ovat seuranneet blogiani tietävät, etteivät kokemukseni suomalaisesta terveydenhuollosta ole olleet kovin hyvät viime aikoina. Olen saanut kokea, kuinka kylmästi järjestelmä voi kohdella potilasta.  Sellaista kokemusta ei hevin unohda.




Tervemenoa Italiaan, naiviien kuvitelmiesi onnelaan, moni voi nyt ajatella. Olisikin niin yksinkertaista! Olemme pohtineet ja puolitosissaan harkinneet Italiaan muuttoa ehkä jo sata kertaa. Tarpeeksi voimakasta sysäystä muuton kaltaisen ponnistuksen läpikäymiseen ei ole kuitenkaan tähän mennessä tullut. Kun viisihenkinen perhe muuttaa, täytyy ottaa huomioon viiden henkilön mielipide ja etu. Vanhempana joudun miettimään, mikä on lapsilleni paras tai vähiten huono vaihtoehto, ja kuten aina, muuttamiseen liittyy muutenkin tuhat ja yksi asiaa, jotka ottaa huomioon.

Niitä kaikkia pohtiessa voi äkkiä kulua vaikka kokonainen ihmiselämä. Kun se muutenkin kuluu niin hirvittävällä vauhdilla. Siitä kun menin kihloihin, on jo niin kauan että tuskin muistan tarkkaa päivämäärää, ellei se lukisi sormuksen kaiverruksessa. Saman verran vuosia tästä eteenpäin, ja alan olla jo loppusuoralla tai ainakin loppusuoran alkupäässä. Jos sinne asti ylipäätään selviän.

Koronaviruksen tuomien muutosten myötä olen nimittäin oppinut, että elämä voi loppua milloin tahansa. Kaikki voi muuttua milloin tahansa, kuten nyt on parissa kuukaudessa nähty. Maailma on levottomassa tilassa, olemme kiihtyvällä vauhdilla matkalla johonkin, josta ei ole paluuta: kysymysmerkkien täyttämään tulevaisuuteen. Ympäristön tuhoamisen ja kulutukseen perustuvan talouskasvun sokean ihannoinnin hinta on lankeamassa maksettavaksi. Ensimmäiset maksut ovat erääntyneet jo.

Fontana del Nettuno, piazza della Signoria, Firenze. 

Yksityiskohta Cattedrale di Santa Maria del Fioresta ja Brunelleschin suunnittelemasta upeasta kupolista. 
Nyt on heräämisen aika, tajuamisen hetki. Meidän oli kai herättävä onnellisesta unestamme, jota emme onnellisuudeksi edes tajunneet, ehkä juuri siksi, ettei entinen maailmamme oikeasti ollut onnellinen. Nyt se vain vaikuttaa siltä, koska katsomme sitä kärsimyksen ja vaikeuksien keskeltä ja olemme peloissamme muutosten keskellä. Osaammeko valita oikean tulevaisuuden suunnan? Löydämmekö sen, onko meillä ymmärrystä nähdä sitä?

Menneisyydessä moni asia, jopa kaikki, voi tässä tilanteessa näyttää olleen paremmin. Mutta kaikki ne halaukset, illanvietot ja mahdollisuudet viettää aikaa isoissa väkijoukoissa, arvostimmeko niitä todella? Olivatko ne kaikki edes arvostuksen väärtejä? Arvostimmeko perhettämme, läheisiämme, ystäviämme? Oliko meillä myötätuntoa, välittämisenhalua, rakkautta? Vai täytimmekö vain tyhjyyttä sisällämme, haimmeko hetkellisille haluillemme tyydytystä, etsimmekö omaa etuamme ja hyötyämme?

Olimmeko todella niin onnellisia kuin nyt kaihoisissa ajatuksissa tuntuu?











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miksi päiväkoti ei ole sairaan lapsen paikka ja miksi suositus koronatestituloksen odottamisesta kotona on oikein

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus