Rakkautta koronan aikaan

Jumalten intohimoinen rakkaus. Max Klinger: Triton and Nereids 1895. Villa Romana, Firenze.
Rakkaus on tarttuva tauti, on yksi pääajatuksista Gabriel García Márquesin romaanissa Rakkautta koleran aikaan. Se ei säästä ketään vaan tarttuu taudin tavoin niin nuorukaiseen kuin vanhukseen, ja jos vakavimman muodon sattuu saamaan, voi vaikka henki mennä. Kenen tahansa puolustusmekanismit voivat pettää, sydämestä tai muualta kehosta paljastua heikkoja kohtia, joista ei aikaisemmin ollut tietoinen. Niihin tarttuvan taudin on helppo iskeä, ja se on menoa sitten.

Kaikki eivät saa tartuntaa. Joku ei tiedä pelkääkö vai toivooko enemmän sen saavansa, ehkä immuniteetin toivossa, mutta ei kuitenkaan saa. Joku saa, vaikka ei halua tai ainakin on elänyt siinä luulossa että ei haluaisi.  Tartunta vaatii kuitenkin aina sopivan maaperän, valmiiksi muokatun tai muokkaantuneen. Solun johon tarttua piikeillään, tai kaipuun.

Kuka on immuuni? Hänkö joka on jo kerran sairastanut? Muodostuuko vasta-aineita, puolustussoluja tai järjen ääntä, joka estää uusia tartuntoja? Se tiedetään, ettei mahdollinen immuniteetti ole elinikäinen. Kuinka kauan immuniteetti kestää, sitä ei kukaan tiedä. Vuoden, kaksi vai vähemmän? Joillakin ehkä kauemmin kuin toisilla, joillakin mahdollisesti vain hyvin lyhyen aikaa, ehkä ei ollenkaan. Toipumisvaiheessakin saattaa olla uuden tartunnan mahdollisuus, ja luoja varjelkoon, jotkut sanovat että immuniteetti voi jopa olla ns. paha immuniteetti. Se tarkoittaa, että uusi tartunta olisi entistä ankarampi ja vakavampi. Ja koska jo tiedetään, että tartunta voi johtaa pahimmillaan kuolemaan, erityisesti jos potilaalla on riskitekijöitä kuten heikko sydän, paha immuniteetti kuulostaa erittäin ikävältä. Kuka sellaiseen haluaisi altistua, ainakaan vapaaehtoisesti?

Tartunnan mahdollisuutta voi vähentää ottamalla muihin ihmisiin etäisyyttä ja keskittymällä käsienpesuun. Jälkimmäisen väitteen tehokkuudesta tosin ollaan montaa mieltä; yhä usemmat kallistuvat ajattelemaan, että etäisyys ja turvavälit ovat parempi keino, sillä tartunnan saa kaikkein todennäköisimmin yhteisestä ilmasta jota hengitämme, ei kylmiltä, elottomilta teräs- muovi- tai puupinnoilta. Kaikkein parasta mitä tartunnan välttämiseksi voi tehdä, on sulkeutua kotiinsa pysyvästi ja korkeintaan käydä nopeasti kaupassa ja välttämättömillä asioilla. Kaikki ylimääräinen riekkuminen ihmisjoukoissa on syytä jättää pois.

Sekään ei ole sataprosenttisen varma keino välttyä tartunnalta. Lehdistäkin on luettu, että joku poloinen oli tehnyt kaikkensa, noudattanut suosituksia, pysynyt kotona, pitänyt etäisyyttä ja vältellyt ihmiskontakeja. Hän oli ainoastaan käynyt ruokaostoksilla ja pessyt sen päätteeksi vielä kätensä, mutta tauti oli silti tarttunut. Yksikin ihmiskontakti voi riittää ja käydä kohtalokkaaksi.


Vietämme tänään 13.hääpäiväämme.

Tämän hataran ja jonkun mielestä varmaan hölmönkin rinnastuksen koronan ja rakkauden välillä kirjoitin sen kunniaksi, että tänään on minun ja mieheni 13. hääpäivä. Juhlimme sitä tietysti kotona, hillitysti ja melko eleettömästi kuten maailmantilanne edellyttää ja ihan jo vuosipäivän järjestysnumeron huomioon ottaen kuuluukin. Pyöreät vuodet ovat vielä kaukana.

Syömme hyvin takapihan terassilla, avaamme vähän paremman viinipullon, ja kun lapset ovat syöneet, laitamme heidät katsomaan elokuvaa olohuoneeseen. Me jatkamme iltaa vielä järkiruoalla eli maailman parhaalla tiramisùlla, jota perinteisesti valmistan hääpäivämme kunniaksi. Ja ehkä vähän myös muistelemme 13 vuoden takaista päivää ja sitä seuranneita vuosia. Mietimme miten paljon on tapahtunut, miten paljon hyvää ja vähän huonoakin. Ja miten rakkautta aina vaan riittää, vaikka joskus tuntuu että tämä mitä meillä nyt on, on hetkittäin hyvin kaukana siitä alkuaikojen kokonaisvaltaisesta kehossa jylläävän infektiotaudin kaltaisesta tunteesta, joka määritteli kaikkea olemista ja oli intensiivisyydessään lähes häiritsevää.

Kuin tartunnan kourissa siinä todella on, kun rakkaus iskee. Se leviää kehon joka osaan, lävistää sydämen, keuhkot, sisäelimet, raajat ja aivot. Olet infektoitunut päästä jalkoihin, eikä mikään toimi normaalisti. Oireet häiritsevät nukkumista ja selkeää ajattelua, joskus epämääräisiin hallusinaatioihin saakka. Sydämesi lyö epätavalliseen rytmiin, ja siinä samassa epätavallisessa rytmissä keinuu koko elämäsi. 

Voit tuntea olosi heikoksi ilman syytä, saatat riutua rakkautesi hivutuksessa, tai sitten sinulla on tunne että pystyt mihin vaan. Paljon riippuu rakkauden kohteesta, onko se vastaanottavainen vai saavuttamaton. Mutta yhtä kaikki terve et ole, kun rakkauden tartunnan saat.



Rakkauden valossa kaikki loistaa. Kuva Colosseumin edustalta viime vuodenvaiheessa.

Joillekin henkilöille rakkaudesta tulee kuin huomaamatta kehoon kytemään jäänyt, uudelleen aktivoituva tauti. Ensin tulee oireita ja ihottumaa, mutta sitten kaikki menee ohi ja ihminen luulee, että kaikki on taas kuten ennenkin. Mutta ihon alle on jäänyt jotain, ja se jokin saattaa alkaa levitä kaikkialle kehoon, muuallekin kuin missä se aluksi oireili. Sopivan hetken tullen se aktivoituu taas,  ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan mennyt ohi. Tauti ei olekaan parantunut eikä kyseessä ole uusi tartunta, vaan se on ollut kehossa piilevänä koko ajan. Ja silloin parantuminen voi olla entistä vaikeampaa, jopa mahdotonta. Sillä tartunta on ollut kehossa jo liian kauan, se on siellä liian vahvana eikä sitä ei saa enää pois. Siitä on tullut osa sinua.

Meillä on mieheni kanssa takana 19 yhteistä vuotta, joista 17 kihloissa ja 13 naimisissa. Kun katson nyt miestäni, tuota äärimmäiseen ärtymykseen, roihuavaan rakkauteen ja kaikenvoittavaan kiintymykseen minut yllyttämään kykenevää ihmistä, minusta tuntuu että meidän kaltaisissamme vanhoissa suhteissa käy juuri niin. Rakkautemme on kroonista laatua, osa meitä. Välillä se lehahtelee ja ilmoittaa olostaan,  sitten käy taas pitkäksikin ajaksi, päiviksi, viikoiksi, kytemään jonnekin alitajunnan rajamaille. Niin että sen lähes jo unohtaa, luulee hävittäneensä. Kunnes sen ihmeellisen lämmön tuntee taas: siellä se edelleen on.

Ja toisin kuin tarttuvissa taudeissa, rakkauden kohdalla kroonisuus ei tarkoita parantumatonta, hitaasti hivuttavaa ja elämänlaatua heikentävää tautimuotoa. Rakkauden kroonisuus voi olla, usein onkin, sitä parhainta taudin laatua.

Kroonista rakkautta? Kuva Roomasta viimeiseltä illalta ennen kotiinpaluuta
tammikuussa, hetki ennen maailman muuttumista.
Erityisesti viimeiset kolme kuukautta ovat olleet rakkaudessamme ennenkokematonta aikaa. Koskaan ennen emme ole tulleet niin lähelle toisiamme, olleet paljaimmillamme, kuin nyt kun kaiken taustana on sotienjälkeisen ajan suurin kriisi. Poikkeusaika on pakottanut katsomaan asioita uudesta näkökulmasta, ja omassa elämässäni maa ja taivas ovat lähestulkoon vaihtaneet paikkoja kaiken kokemani myllerryksen ja sen aiheuttaman silmien avautumisen jälkeen. Koko tähänastinen elämä on joutunut puntariin, samoin mahdollinen jäljellä oleva aika. Kuinka sen haluan käyttää, jos tästä selvitään? Olenko minä immuuni?

Olemme saaneet kokea kaikuja siitä, miltä tuntuu elää poikkeuksellisia aikoja -  ja kyllä, myös rakastaa, hetkenä jolloin historia tapahtuu: koronan aikaan. Rakkautta, sitä onneksi on olemassa kriisiaikoinakin, ja ehkä erityisesti juuri silloin.

Tiedän että vaikka oma elämäni on poikkeusajan takia monella tavoin pysähtynyt enkä ainakaan vielä osaa jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, monet rakastuvat koronankin aikaan, menevät jopa naimisiin, ja se jos mikä antaa toivoa kriisin keskellä ja paremmasta huomisesta. Tosin Italiassa häiden järjestäminen oli pitkään kiellettyä täydellisen lockdownin takia, ja luulenpa että monilla olisi tullut muutenkin halu siirtää häitä kuin tyytyä pienen porukan etäisyys-rajoitushäihin. Sinkuilla mahdollisuudet tavata ihmisiä ja potentiaalisia kumppaniehdokkaita ovat kaventuneet ja jopa hävinneet kokonaan. Rakkaus on mahdollista, mutta ei välttämättä helppoa korona-aikaan. 

Elämä jatkuu poikkeusajankin keskellä, kevät on edennyt ja nyt ollaan jo kesässä, pääskyset viuhuvat taivaalla ja tuuli suhisuttaa puihin juuri puhjenneita lehtiä. Joskus melkein unohdan, etteivät varmaankaan läheskään kaikki muut ole kokeneet korona-aikaa niin kokonaisvaltaisesti ja joka ikistä elämän osa-aluetta uudelleenarvioiden, ja siksi katson "normaaliin" paluuta kiihkeästi odottavia ja siitä iloitsevia ihmisiä ikään kuin oudosti lasi-ikkunan takaa: mitä he oikein hourivat, haluavatko he todella palata siihen ympäristöä, ihmistä ja sielua tuhoavaan oravanpyörään, mikä aiemmin oli? Vaikka eikö päin vastoin parasta mitä voi tapahtua, on joutua kokemaan jotain mikä saa vaihtamaan suuntaa? Näkemään maapallon tilan, eläinten joukkosukupuuton, ihmisen ahdingon.



Sillä vaikka meillä geeneissämme ja vaistoissamme on asennettuna alttius haluta ja saada rakkauden tartunta eikä rakkauden kaipuu sammu koronankaan aikaan, niin on olemassa myös toisenlaista rakkautta, jotain suurempaa, josta romanttinen rakkaus on vain pieni mutta toki tärkeä osa. Sitä joka saa huomaamaan ei vain oman tunteemme palon, vaan ihmisen lähellämme, kärsivän eläimen planeetallamme ja tuhon, jota kohti ihminen on saanut vimmaisella kasvun ja kehityksen palvonnallaan maapallon kulkemaan. 

Jotkut sanovat, että korona on viestintuoja, liittolaisemme. Jotain joka kertoo, että ihmiskunta on tuhoon vievällä tiellä, mutta että meillä on vielä toivoa kääntää suuntaa. Minusta tämä ajatus viestintuojasta on hieno ja uskon siihen mielelläni. Lisäisin siihen kuitenkin vielä yhden tärkeän sanan: rakkauden viestin tuoja.

Se on parasta rakkautta, jota koronan aikaan voi olla. Ja sen soisi tarttuvan jokaiseen tällä maapallolla. Viimeisintä ihmistä myöten.












Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kun jokainen iltalenkki voi olla viimeinen

Ei vauva-ajat, ei kuorsaus, ei riidat - vaan mikä lopulta sai minut ja mieheni nukkumaan eri huoneissa?

Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa