Päivä lähempänä luontoa

Onko mitään parempaa kuin avata aamulla silmät, hyvin aikaisin sillä on niin valoisaa, ja nähdä peilityyni järvenpinta. Aurinko heijastuu siihen tuhansina valosäteinä, häikäisee silmät sillä kaikki se valo on niille kerralla aivan liikaa.

Nousta vuoteesta ja avata kuistin ovi, ja siinä se on, silmien edessä ja niin lähellä että voisi koskettaa: koko järvimaisema ja kaikki sen äänet. Kalalokit vinkuvat ja kirkuvat, sirittäjä lurittelee, pajulintu ja peippo vuorottelevat liturgioineen, toinen mollissa, toinen duurissa, västäräkki tirskauttelee hentoa lauluaan viuhahdellessaan veden yllä. 

Muuta ei sitten kuulukaan. Täydellinen hiljaisuus. Vastarannalta kantautuu vaimea kottikärryn kolahdus, joku mökkiläinen siellä aloittelee päiväänsä pihatöissä. Järven pinta rypyttyy hennon tuulenvireen myötä, ja peilityyni pinta on hetkessä tiessään. Pohjoistuuli nousee, mutta onneksi vielä lempeänä.

Humina kohoaa metsän takaa, kaupunkilaisena sitä voisi melkein erehtyä luulemaan kaukaa kantautuvaksi liikenteen kohinaksi. Mutta se ei ole autoja ja saastetta, sitä mihin kaupunkilaisen korva on tottunut. Se on metsien sylissä syntyvää ikiaikaista ääntä, tuhansien puiden latvoissa etenevää tuulta. Huojuvia korkeita kuusia, valoisan valkoisia koivuja, sotilaallisessa ryhdissä seisovia nuoria alle 100-vuotiaita mäntyjä, jotka kaikki näyttävät vielä samanlaisilta. Yksilöllisiksi petäjiksi ne eivät taida ehtiäkään, kun ne jo kaadetaan tukkipuuksi, sahatavaraksi, selluloosaksi ja muiksi tehometsätalouden tuotteiksi.

Yhdessä ne kaikki synnyttävän tuulen äänen, syvältä metsästä kumpuavan huminan. Miksi se on niin kaunista kuultavaa? Ehkä se muistuttaa siitä, mitä joskus olemme olleet ja johon meidät on tänäkin päivänä luotu olemaan, mutta emme vain enää muista sitä: osa luontoa. Metsä on ollut kotimme, ja kaikki sen äänet muistuttavat paikasta jossa olemme olleet kotonamme, tunteneet sen yhä hyvin kuin taljoista luuneulalla ompelemamme vaatteen jokaisen taskun.


Illalla, mökkitontin metsässä ja järvenrannalla viettämämme päivän sekä saunomisen jälkeen, punastutan poskiani vähän lisää nuotion lämmössä. Tuulen huminaan ja lintujen taukoamattomaan lauluun sekoittuu nyt myös tulen rätinä. Katse juuttuu liekkien nuolemiin nuotiopuihin, taivaalle kohoava savu tempautuu tuulen mukana milloin mihinkin suuntaan, sinne minne tuuli sitä haluaa viedä. Savu seuraa kauneutta, sanon tyttärelleni joka tuskailee kasvoille tupruttavan savun kanssa, vaikka hän vaihtaa paikkaa vähän väliä. Kun katsoo hänen pisamaisia poskiaan ja suuria vaaleanruskeita silmiään, sanonnan paikkaansapitävyydestä ei ole epäilystäkään.

Makkaran tuoksussa aikeet kasvissyöjäksi ryhtymisestä tuntuvat hetkeksi kaukaiselta, mutta emme voi olla keskustelematta tästäkin aiheesta. Tämä on juuri sitä sianlihaa, niiden possujen jotka elävät ahtaasti karsinoissa ja joiden emoilla ei ole tilaa edes liikkua hoitaakseen poikasiaan.


Muistutan kuitenkin lapsia siitä, että lihansyöminen sinänsä on ihmiselle luontaista; sitä tekivät jo esi-isämme ja -äitimme tuhansia vuosia sitten. Heille hirvi oli kuin antilooppi leijonalle, riistaa. Se metsästettiin, se paistettiin ja syötiin. Ja oltiin luontoäidille ja hirven hengelle kiitollisia, että saatiin vatsa täyteen. Vasta kun ahneus sai vallan ja yhteys luontoon menetettiin, eläinten tappamisesta tuli tunteetonta toimintaa. Siasta kinkku, kanasta broileri ja lehmästä lehtipihvi. Kun tänä päivänä syömme jauhelihakeittoa, lähetämmekö kiitoksen possulle ja lehmälle?

Makkaransyönnin jälkeen lapset kirmaavat jatkamaan leikkejään. Minä jään pyörittelemään makkaranjämää käsissäni, se ei alun alkaenkaan ollut paistunut kunnolla eikä siis maistunut kovin hyvälle. Ja onko tuo nyt ihme, ruokakeskustelun aiheen huomioon ottaen. En muutenkaan edes pidä makkarasta, mutta kesän kunniaksi syön yleensä yhden tai korkeintaan kaksi koko kesän aikana. Nyt nakkaan loput makkarasta vieressä kuolaavalle koiralle ja päätän, että tämän kesän makkaransyönnit olivat tässä. 


Sitten istumme siinä istumistamme vierekkäin, uudelleen peilityyneksi käyneen järven pintaa katsellen, koira ja minä. Tulen rätinä hiipuu hiillokseksi, laskevan auringon valo värjää pilviä punaisen ja violetin kaikilla sävyillä. Mutta pimeä on vielä kaukana, ja kun se tulee on se pelkkä nopea käväisy. Kaikki on pelkkää valoa juuri nyt, ja sitä tulee yhä lisää. Tasan kuukauden päästä on hekuman huippu, päivä pisimmillään.

Olen juovuksissani kaikesta tästä valosta. Kevät on joka vuosi ihmeellisempää, sen valo ja kasvu. Ehkä siksi, että iän myötä huomaa, että se todella aina tulee uudelleen, se sama kasvun humaus joka kerta. Ja myös siksi, että tietää talven pimeyden tulevan yhtä varmasti kuin kevään valon. Tarvitsen talven varalle joka ikisen auringonsäteen, jonka ehdin saada. Muuten joku kaunis talvi kuupahdan pimeyteen. 

Vastarannan metsästä alkaa kuulua käen kukuntaa. Ennen vanhaan ihmiset laskivat kevään ensimmäistä käen kukuntaa jännityksellä, sillä kukunnan lukumäärästä saattoi laskea jäljellä olevien vuosien määrän. Yksi, kaksi, kolme, neljä... Kahdeksannen kukunnan jälkeen käki hiljenee.

Huudan lapsia paikalle, he ovat jo ryhtymässä yöpuulle rantasaunalla. Yöpuvuissaan he tulevat kuuntelemaan käen kukuntaa, mutta elinvuosien laskemissanonnasta en heille kerro mitään. Kuuntelemme vain, emme laske lukumäärää. Ihmettelemme ääntä jonka olemme kuunnelleet lintukirjoista monet kerrat, ja nyt se kuuluu ihan oikeasti. Käki kukkuu kauan, ihmeellisen kauan, ja niin pitääkin olla. Lapsilla kuuluu olla edessään lukematon määrä elinvuosia.



Silloin näemme sen. Tumman hahmon taivaalla lepattavine siipineen. Olemme bongailleet lintuja mökillä jo monta päivää, mutta nyt menee vaikeaksi. Tuo ei ole västäräkki, ei pajulintu, kirjosieppo tai peippo, ei räkättirastaskaan, lokista nyt puhumattakaan. Se on aivan musta, ja se näyttää jotenkin kumman painavalta ja rotevalta ollakseen lintu. Mikä ihme se oikein on?

Hahmo lentää lähemmäs, ja lähes yhtä aikaa me kaikki ymmärrämme: se on lepakko! Iso kuin mikä, isompi kuin Rooman mummolan parvekkeella ihailemamme pienet, puolikkaan pienen pääskysen kokoiset lepakot. Roomassa lepakoita sitä paitsi lentää kymmeniä, nyt näemme pelkästään yhden, vinhasti siipiään läpyttävän ison lepakonroikaleen.

Lepakko kaartelee järven yllä, tekee äkkikäännöksiä liikkeissään ja kaartaa saunamökin katon yli, palaa taas takaisin järvelle ja jatkaa matkaansa näkymättömiin. Seuraamme sen jokaista liikettä päät kenossa, lapsilla suut auki. Onko täälläkin lepakoita, he ihmettelevät, ja kyllähän niitä on, näimme juuri omin silmin. Suomessa elää peräti 13 lepakkolajia, mikä ei tietenkään ole kovin paljon ottaen huomioon, että koko maailmassa lepakkolajeja on tunnistettu yli 1100.

Olen käynyt joka kesä näissä maisemissa kohta neljäkymmentä vuotta, mutta en ole kertaakaan huomannut yhtään lepakkoa. On lähes kohtalon ivaa, että juuri kun tänä keväänä olemme oppineet yhdistämään lepakon koronavirukseen ja se on tehnyt koko eläimestä syyttä suotta jotenkin pahaenteisen, sellainen lentää päämme yllä omalla mökillämme. 

Vau, se oli hieno, keskimmäinen kiteyttää ajatuksemme. Niin oli. Lepakot ovat kauniita eläimiä ja niillä on tärkeä paikkansa luonnon ravintoketjussa. Niihin ei vain pidä koskea, jos sellaiseen sattuu törmäämään. Niissä on niin paljon viruksia ja pöpöjä, paitsi koronaviruksia myös esimerkiksi raivotautibakteeria. Eikä niitä pidä syödä, lapset ilmoittavat ja ovat taas ihan oikeassa, niin kuin he niin usein ovat. Ei, lepakoita ei todellakaan pidä syödä. 



Lapset lähtevät jatkamaan keskeytyneitä iltatoimiaan, ja huomaan olevani itsekin aika väsynyt. Päivä ulkoilmassa on tehnyt tehtävänsä, samoin kuin aikainen aamuherääminen ikkunasta tulvivaan valoon. Kun hämärä alkaa pikku hiljaa laskeutua, keho luonnollisesti viestittää, että on aika käydä yöpuulle.

Jostakin hyvin kaukaa, kaukaiseen järvenselkään rajautuvan metsänrajan uumenista alkaa kuulua laulujoutsenen törähdyksiä. Ne kantautuvat vettä pitkin korviin kaukaisen kaiun tapaan. Ääni on lumoava, ja jään kuuntelemaan sitä niin kauan kunnes joutsenet hiljenevät. Vain kalalokkien rääkäisyt jäävät jäljelle, ne eivät näköjään käy nukkumaan vieläkään. Eikä käy peippokaan. Kuikka sentään ei nyt huuda, kuten se edellisinä iltoina on monta kertaa tehnyt.

On aivan liian keväistä ja valoisaa, jotta linnut ehtisivät mennä nukkumaan. Nyt on niiden aika, vuoden paras aika, valoisan hekuman huippu. Lintujen lauluun on hyvä ihmisen käydä nukkumaan. Ja herätä seuraavana aamuna taas valoon. 








PAROLA DEL GIORNO: le meraviglie di primavera = kevään ihmeet






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Oliko minulla korona vai ei?

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi