Hiljainen pääsiäinen Suomessa, Italiassa ja koko maailmassa

Lasten pääsiäisaskarteluja
Pääsiäisaamu on valjennut harmaana ja sateisena. Pitkän aurinkoisen jakson jälkeen sade kuitenkin tuntuu raikkaalta ja tervetulleelta. Kevät jatkuu, jos mahdollista, vieläkin voimallisempana nyt kun välillä vähän sataa.

Jos kaikki olisi mennyt kuten normaalissa elämässä menee, saattaisimme hyvinkin olla nyt Roomassa, Italian auringon alla. Pääsiäinen on ajankohta, jolloin mielellämme matkustamme Rooman-mummolaan. Viimeisen viidentoista vuoden aikana olemme viettäneet suunnilleen puolet pääsiäisistä Italiassa.

Nyt pääsiäinen kuluu visusti kotona. En ole varmasti ainoa tässä maailmassa, joka toteaa elävänsä elämänsä kummallisinta pääsiäistä. Kaikki entinen normaali on poissa, ja siihen vähään mikä on jäljellä, takerrumme kaikella voimalla. Koetamme tehdä ainakin niitä tuttuja asioita, joita on näissä olosuhteissa mahdollista tehdä.

Meillä se tarkoittaa esimerkiksi pääsiäisaamun jättikindermunia. Koska tänä vuonna emme päässeet Italiaan pääsiäiseksi, meidän on "tyydyttävä" suomalaisista kaupoista löytyviin maxi Kindereihin, jotka kyllä ovat mahtavan kokoisia, mutta eivät niin mahtavia kuin italialaisissa kaupoissa myytävät pääsiäiskinderit. Valikoima on muutenkin niukempi, ei voi valita Barbi-, Hotweels-, prinsessa- jne. teemaisten munien välillä, vaan on  vain sitä yhtä ja samaa pupu-kinder surprise maxi -munaa. Sisällä olevan lelu paljastuu vasta avatessa, eikä sitä voi pakkauksesta arvailla.

Samoin Suomesta puuttuvat kymmenet ja kymmenet muiden merkkien jättisuklaamunavalikoimat. Onneksi viime vuosien aikana edes jättikinderit ovat rantautuneet tänne, joten tänäkin vuonna saimme sellaiset lapsille hankittua. Ne saapuivat kauppakassipalvelun kautta jo pari viikkoa sitten ja eilen illalla piilottelin niitä olohuoneeseen. Aamulla lapset saivat etsiä ne.


Tänä pääsiäisenä suljettuna ovat niin hiihtokeskukset, ravintolat kuin rajatkin. Minnekään ei pääse, ei edes mökille jos se sattuu olemaan Uudenmaan rajan toisella puolella. Maailman kaduilla ja toreilla vallitsevaa hiljaisuutta pääsee pakoon vain omaan kotiin tai sen välittömään lähiympäristöön, ainoaan sallittuun oleskelupaikkaan tällä hetkellä.

Kun ihmisjoukkojen vilinä ja baareissa pauhaava musiikki on hiljentynyt, on pakko kuunnella hiljaisuutta ja sen myötä omia ajatuksiaan. Niitä jotka ehkä vuosikausia tai jopa niin pitkään kuin muisti yltää, ovat olleet jossakin piilossa, kaiken muun sälän alla. Tällainenkö minä olenkin, näinkö minä ajattelen asioista silloin kun ympärillä ei ole sitä tuhansien ärsykkeiden ja velvoitteiden joukkoa joka tavallisesti minut piirittää.

Hiljaisuudessa oleminen ei monestikaan ole helppoa. Oma sisin ei välttämättä heti näytä mairittelevimpia puoliaan, päin vastoin. Ensimmäinen reaktio omien ajatusten kaikuun hiljaisuudessa saattaa olla selittämätön onttouden ja tarkoituksettomuuden tuntu. Mitä hiljaisuudesta nousee ensimmäiseksi esiin, ei välttämättä ole hyvää ja kaunista. On kiukkua, hermostuneisuutta, vihaa ja suuttumusta.

Kapinointia: miksi tällainen nyt piti sattua, kun lentoliput laskettelureissulle oli ostettu ja kaikki muutkin hauskat suunnitelmat piti perua. Koko elämältä tuntuu pudonneen pohja, kun tavoitteet ja suunnitelmat ovat menneet uusiksi, suorittaminen ei enää onnistu eikä ihmisen arvoa ja paremmuutta mitata enää saavutuksilla ja tehokkuudella.

Eikä uutta pohjaa ole vielä ole muodostunut, vaan jalat haparoivat jotakin uutta pitävää allensa - mutta pikku hiljaa sitä alkaa löytyä koko ajan enemmän. Ihminen sopeutuu, uudelleenjärjestää ajatteluaan, puhdistuu, keventyy. Ja juuri sitä tarvitaan, että tästä selvitään. Meidät on haastettu ajattelemaan asiat perinpohjaisesti uusiksi, sillä vain sitä kautta voimme uudistua ja puhjeta kukkaan - ja muuttaa maailmaa paremmaksi.

Pääsiäinen on tähän asti ollut aurinkoinen. Tämän pääsiäisen
suurimpia huvejamme on ollut jättisaippuakuplien puhaltaminen.

Ei vain ole helppoa ymmärtää, miksi uudistuminen ja puhdistuminen vaatii näin suuria mullistuksia. Vaikka toisaalta se on ihan selkeää: mistään pienestä töytäisystä ihminen ei ole valmis muuttumaan eikä avaamaan silmiään. Siihen tarvitaan kaikenmuuttava mullistus, isojen koettelemusten aika, jonka pituudesta ei ole tällä hetkellä minkäänlaista varmuutta, muuta kuin se, että kyse on ennemminkin pitkästä kuin lyhyestä ajanjaksosta.

Olemme nyt astuneet siihen pimeään autiomaahan josta jo viikkoja sitten kirjoitin, eikä pimeyden ja hiekkamyrskyjen läpi näe, missä vaiheessa vaellusta ollaan. Häämöttääkö keidas tai jopa vehreän metsän raja jo jossakin horisontissa, vai onko vieläkin silmänkantamattomiin matkaa jäljellä?

Ja sitten hiljaisuuteen joutuessamme huomioon on otettava kaikki pelot, huolet ja ahdistuksen aiheet. Siellä ne ovat pään sisässä odottamassa, että ne uskalletaan kohdata. Kun hiljaisuus laskeutuu ja kiukku haalenee, ne alkavat kärsimättömänä kurkistella kätköistään, koputtavat varovasti olkapäähän ja kuiskaavat korvaasi: kuuntele, tässä olemme, pahimmat ja suurimmat pelkosi ja huolesi. Katso meitä ja kosketa, niin huomaat että mahdumme sittenkin kämmenellesi, näytämme sinulle enemmän asioita ja annamme enemmän viisautta kuin suurinkaan kiukku tai iloisinkaan laskettelureissu voi koskaan näyttää tai antaa.

Pelkojen lisäksi myös selviytymiskeinot kurkkivat koloistaan, vilkuttavat vinhasti jotta tulisivat löydetyiksi. Monet ovat ne jo löytäneetkin, ja uusia annetaan sitä mukaan kun on tarve. Ihminen on ihmeellinen kokonaisuus: rakennettu kestämään uskomattomia vastoinkäymisiä ja vaikeuksia, ja kykenemään senkin jälkeen nauttimaan elämästä ja kokemaan onnea. Ja parhaimmassa tapauksessa ensin mainittu vahvistaa kykyä jälkimmäiseen.



Kuinka toivoisin minäkin, että voisimme tällä hetkellä olla Rooman-mummolassa ja katsoa kuinka lapset availevat erimerkkisiä jättisuklaamunia yksi toisensa jälkeen. Täällä on yli kaksikymmentä astetta lämmintä, lasten isoisä kertoi eilen kun soitimme päivittäisen Skype-puhelumme. Aurinko paistaa, parvekkeella on lämmin kuin kesällä ja lehdenhakureissulla tuli kuuma. Niin, sellainen appivanhempiemme arki on tätä nykyä. He nauttivat ulkoilmasta enimmäkseen vain parvekkeelta ja voivat poistua kotoa vain hyväksyttävän syyn vuoksi, joka on esitettävä kadulla partioiville poliiseille ja sotilaille.

Appeni käy joka aamu hakemassa lehden parinsadan metrin päässä sijaitsevalta lehtikioskilta. Samalla reissulla hän ostaa paluumatkalla leivän kainaloonsa leipomosta. Kerran viikossa hän käy autolla lähikaupassa, paitsi niinä kertoina kun tilaavat kotiinkuljetuksen 3 euron hintaan. Vanhuksille ei Italiassakaan suositella edes kauppareissuja, ja olemmekin ahkerasti muistuttaneet heitä tilaamaan ruuat mielummin kotiin kuin menevän kauppaan itse.

Ja onko sitä leipääkään pakko leipomosta hakea (Italiassa tämä on hyvin yleinen tapa. Leipä leipomosta, liha lihakaupasta, vihannekset markkinoilta jne.), vaan eikö senkin voisi tilata kaupasta kotiin. Puhumattakaan sanomalehdestä, uutisethan voi nykyään niin kätevästi lukea netistä.

Mutta kun se lehdenhakureissu on ainoita hyväksyttäviä syitä lähteä ulos, hän vastaa melkein ahdistuneena. Ja miten sitä selviää, ellei voi edes kerran päivässä lähteä ulos kävelemään, kertokaa se. Lihaksetkin siinä jo surkastuvat, puhumattakaan mielialasta.

Meillä ei ole edes koiraa, appi puuskahti viitaten italialaiseen nykyilmiöön, jossa koiria lainataan naapureilta jotta pääsisi edes koirankusetuslenkin verran ulos. Taloyhtiön ainoa koira saattaa olla aivan uupunut kaikesta siitä lenkityksen määrästä, johon se yhtäkkiä on joutunut. Anoppilan parvekkeen allakin kuulemma kulkee vähän väliä eri henkilön taluttamana se sama ruskea kadunkulman talon räksyttävä piski, jota tavallisissa oloissa näkee ulkoilemassa kerran, kaksi päivässä, jos sitäkään.

Koiranulkoiluttajat, välttämättömiin töihin menijät ja kaupassakävijät ovatkin lähes ainoita ulkona liikkujia Italiassa tällä hetkellä. Muista syistä ulos ei ole asiaa. On vaikea kuvitella Rooman katuja niin hiljaisina, vaikka olenkin ahkerasti katsellut netistä droneilla kuvattuja videoita Italian kaupunkien autiudesta. Täällä on ikuinen sunnuntaiaamu, appivanhemmat kertovat.

Ehkä kaikkein vaikeimmalta tuntuu kuvitella suljettuja kahviloita. Monet niistä sentään ovat yleensä sunnuntaiaamunakin auki. Miten italialaiset selviävät ilman kahviloitaan, tiskillä hörpättyjä espressojaan ja terassilla nautittuja aamucappucinoitaan? Me suomalaiset sentään pääsemme ulkoilemaan, ja jotkut uhkarohkeat ja ostoshalujaan hillitsemään kykenettömät voivat halutessaan mennä jopa ostoskeskuksiin, joissa jostakin ihme syystä on vielä osa liikkeistä auki.

Kun kerromme miten teimme pitkäperjantaina piknikpyöräretken lähipelloille ja eilen retken lähimetsään, he sanovat: voi teitä onnellisia, joilla luonto on lähellä ja saatte liikkua siellä vapaasti. Onneksi ilmat ovat olleet aurinkoisia, niin ulkona on ollut mukava olla. Pääsiäispäiviksi on luvattu sadetta ja silloin voi olla, että meilläkin ollaan tiiviimmin sisällä.

Appivanhemmillemme pääsiäisen aika on ollut tiivistä sisälläoloa muutenkin. Lehtikioskit ja leipomo ovat kiinni, ja ruokakaupatkin poikkeuksellisesti sulkeutuvat ensimmäiseksi ja toiseksi pääsiäispäiväksi (pasqua e pasquetta). Pitkäperjantaina ja lankalauantaina lähikaupan asiakasmäärää rajoitettiin siten, että tiettyyn aikaan kauppaan pääsivät henkilöt, joiden sukunimen alkukirjain oli A-M. Sitten seuraava alkukirjainryhmä, ja loppupäivän aikana aakkosten loppupää.

Apellani oman alkukirjaimen kauppa-aika meni ohi, ja niin heidän on tyydyttävä pääsiäisaterialla syömään sitä mitä kaapeissa vielä on jäljellä. Mutta eipä tuo kuulemma haittaa. Onkin kaupassakäynti mennyt niin rasittavaksi viime aikoina. Lähikauppaan päästetään kolme asiakasta kerrallaan, ja loput odottavat ulkona puolentoista metrin päässä toisistaan. Jonot ovat pitkiä, ja niissä saattaa helposti vierähtää toista tuntia. 83-vuotiaalle ei mikään ihan pieni ponnistus.


Ajat ovat erikoiset, ja usein kysyn itseltäni, olisiko enemmän syytä olla kauhuissaan vai tuntea itsensä oudolla tavalla etuoikeutetuksi, kun saa elää näin poikkeuksellista vaihetta ihmiskunnan historiassa. Onhan meillä ollut kulkutauteja ennenkin, sotia ja kansanmurhia, kaikenlaista kauheaa enemmän kuin mieli pystyy edes tajuamaan, mutta mikä muu tapahtuma on saanut koko maailman näin totaalisesti pysähdyksiin? Mikä muu tilanne on koskettanut näin kokonaisvaltaisesti koko maailmaa yhtä aikaa, jokaista ihmistä tällä planeetalla?

Kun uutisista lukee, miten Yval Noah Harari on sulkeutuneena kotiinsa kaikkien muiden ihmisten tapaan, Amazonian sademetsien alkuperäiskansan 15-vuotias jäsen on kuollut virukseen, Penelope Cruz iloitsee otsikoissa maailmanlaajuisen tietoisuuden lisääntymisestä, Britannian pääministeri makaa sairaalassa teho-osastolla ja erinäiset julkkikset meillä ja maailmalla kertovat omasta karanteeniarjestaan, konkretisoituu se, että tämä ihan toden totta koskettaa aivan jokaista.

Siinä on paitsi jotain hyvin pelottavaa, myös jotain sanomattoman lohdullista. Koskaan ennen emme ole olleet näin konkreettisesti samassa veneessä, vaikka rajat ovatkin sulkeutuneet, jokainen valtio käpertynyt omien rajojensa sisään, jokainen yksilö omaan kotiinsa. Koskaan aikaisemmin meitä ei ole pyydetty ja pakotettu olemaan näin visusti kaukana toisistamme, ja koskaan ennen käsky ei ole koskenut yhtä tasapuolisesti aivan kaikkia (ruotsalaisia lukuunottamatta).

Koko maailma taistelee yhteistä vihollista vastaan, mikä on toinen merkittävä ero kaikkiin muihin maailmanhistorian konflikteihin nähden. Saatamme kyllä kinastella ja riidellä keskenämme siinä taistelussa, mutta asia ei muuksi muutu: vihollinen on silti yhteinen. Mitä yhtenäisempänä pysymme, sitä paremmat ovat mahdollisuudet voittoon. Mitä enemmän rakastamme ja välitämme toisistamme, sitä heikommaksi käy vihollinen. 

Lopuksi toivotan hyvää pääsiäistä kaikille! Nautitaan tästä oudosta pääsiäisestä siinä määrin kuin on mahdollista, sillä hyvässä ja pahassa, voi olla ettei tällainen, näin hiljainen ja elämänarvojen tarkastelua ja uudelleenjärjestelyä mahdollistava pääsiäinen toistu enää koskaan elämämme aikana. Maailman pysähtymisestä voi seurata paljon hyvää, jos vain osaamme käyttää mahdollisuuden oikein.



Lue muita pääsiäisaiheisia tekstejäni menneiltä vuosilta:

Mitäs me mämminsyöjät

Via Crucis Roomassa ja pientä pohdintaa kärsimyksestä

Jättimunarikas pääsiäinen






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Oliko minulla korona vai ei?

Nyt muutetaan Italiaan! Virtaavan veden odottamaton seuraamus Nurmijärven Myllykoskella

Menneisyyden kummallisuuksia: kihloihin Firenzen väentungoksessa ja onni jonka tajusimme vasta kun se oli ohi