Valokuvamuistoja, kirjahyllyjä ja pyllistys konmaritukselle

Kuvassa mieheni noin kaksivuotiaana.
Kun astuu italialaiseen kotiin, on suurella todennäköisyydellä turha etsiä olohuoneesta kirjahyllyä. Eikä sitä helposti muistakaan huoneista löydy. Paitsi jos sattuu vierailemaan kulttuurieliitin kodeissa, joissa kokonainen seinä saattaa olla kuorrutettu kirjahyllyllä ja kirjoilla, tavallisenkin italialaisen kodin edestä.

Aikoinani, parikymppisenä, ihmettelin tätä kirjahyllyjen puutetta paljonkin, ennen kuin totuin siihen ja ymmärsin, ettei kirja ole samalla tavalla haluttu ja arvostettu esine kuin se Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on. Olin tottunut oman kotini kirjahyllyihin ja kaikkien muiden suomalaisten kotien kirjahyllyihin ja alkanut jo kasvattaa myös omaa kirjakokoelmaani.

Italialaisilla tuntui kaiken lisäksi olevan kaukainen ja löyhä suhde kirjoihinsa. Kun toisinaan kysyin jostakin hyllyllä olevasta kirjasta, kävi ilmi ettei talon asukas ollut lukenut kirjaa eikä edes muistanut, että hänellä oli se.

Ja kun vierailimme miehen sukulaisten luona ensimmäisen kerran ja löysin heidän kirjahyllyltään (kirjaimellisesti yksi, katorajaa eteisessä kiertävä lyhyt hylly) kaksitoistaosaisen sarjan antiikin Rooman historiasta, aloin haltioissani hypistellä sen kuudetta, keisariajasta kertovaa osaa josta parhaillani tein proseminaarityötä.

Olin juuri alkanut osata italiaa sen verran, että lukeminen rupesi sujumaan, ja sellainen kirja oli minulle ihmeenkaltainen. Lukea Italian historiaa italiaksi, se oli melkein kuin olisi päässyt hieman lähemmäs alkuperäislähteitä, ad fontes, vaikka siitä ei tietenkään oikeasti ollut kyse. Latinan opinnot olivat pahasti kesken, ja keskeneräisiksi ne alkuperäislähteiden ymmärtämisen kannalta jäivätkin.

Kun sukulaisille selvisi että opiskelen historiaa, he innostuivat:




"Ota se, vie kotiisi, sinä tarvitset sitä enemmän kuin me, ota oikeastaan koko sarja sillä mitä sinä nyt yhdellä kirjalla teet."

Sellainen anteliaisuus oli minulle ennenkuulumatonta. Olin oppinut arvostamaan kirjoja esineinä ja sisältönsä tähden, ja kaksitoistaosaisen historiakirjasarjan tarjoaminen noin vain ilmaiseksi oli häkellyttävän paljon. Liikaa. Ylitsepursuavaa.

Kuinka he raaskisivat luopua kirjoistaan noin vain. Raaskivat he ja odottivat uteliaina vastaustani. Katsoin avuttomana ja vaivihkaa miestäni: ovatko he tosissaan? Kyllä he ovat, mieheni viestitti mutta en voinut lopulta kuin pudistella päätäni ja kieltäytyä kohteliaasti.

Olisin kyllä halunnut ne kaikki kirjat vaikka heti, sillä vaikka ne olikin hankittu paikallisesta edicolasta eli lehtikioskista viikkolehden kylkiäisinä, kuten myöhemmin tajusin, ne olivat ihan kelpo tietokirjoja. Viikkolehden mukana hankittu kylkiäiskirja on Italiassa tavallinen tapa hankkia kirjasarjoja. Voi olla, ettei niitä kukaan perheenjäsenistä tule koskaan kuin korkeintaan selailemaan, mutta monen italialaisen mielestä pitkä kirjasarja näyttää hyvältä kirjahyllyllä (sillä yhdellä) tai olohuoneen senkin päällä.

Tai sitten ihan oikealla kirjahyllyllä, joista pari hyllyä on varattu kirjoille ja loput kauniille esineille tai -  Italiassa kun ollaan, hyvin usein valokuville.

Siinä missä italialaiset kirjojen määrässä jäävät suomalaisten jälkeen, niin valokuvissa he ottavat sen takaisin. Vain hyvin harvoin olen nähnyt italialaista kotia, jossa ei olisi perheenjäsenten ja sukulaisten valokuvia näkyvästi esillä huoneessa jos toisessa. Keittiön tai portaikon seinillä, makuuhuoneessa, ruokasalissa ja tietenkin olohuoneessa. Kokonaisia mahonkipöytiä saattaa olla varattuna pelkästään valokuvakehyksille, hyvin usein hopeisille ja kiiltäville. Niitä on paljon enemmän kuin suomalaisissa kodeissa keskimäärin.

Joissakin kodeissa valokuvapöytä on aseteltu eteiseen niin, että heti sisään astuessa vastaan katsovat isotätien, isoisien, serkkujen ja lastenlasten vakavat tai hymyilevät kasvot.

Minusta on aina yhtä kiehtovaa katsella esille laitettuja valokuvia, olenpa italialaisessa tai suomalaisessa kodissa kylässä. Se että sukulaisten ja perheenjäsenten kuvat ovat siinä, jokapäiväisessä arjessa katseltavana, kertoo rakkaudesta juuriin ja perheeseen, niin sen tulkitsen, vaikka kuten aina, vanhojen sukupolvien ja nykypolven välissä on lukematon määrä jännitteitä, etäisiä lapsi-vanhempi -suhteita, sukupolvesta toiseen siirtyneitä traumoja ja tunnelukkoja, ikäviäkin muistoja, sen lisäksi että kyseessä ovat omat, toivottavasti rakkaat sukulaisesi.

Tiedän että läheskään kaikki eivät halua nähdä valokuvia kodissaan eivätkä ainakaan hääkuvan ja omien lasten luokkakuvia enempää, mutta oma kotini tuntuisi todella tyhjältä ilman esillä olevia kuvia. Hopeakehyksissä (häälahjoja Italiasta tai lasten kummilahjoja), metallikehyksissä, erilaisissa puukehyksissä, keraamisissa Thun-merkkisissä kehyksissä (italialainen värikylläinen sisustusmerkki jota rakastan).

Omaan kotiini olen nimittäin siirtänyt Italiasta tavan pitää valokuvia esillä. Tosin lähinnä omien lasteni, kummilasteni kuvia ja perhekuvia, kaukaisempien sukulaisten kuvat puuttuvat ainakin toistaiseksi, mutta kuka tietää kun vähän lisää vanhenen ja juureudun lisää, niin nekin ilmestyvät esille.

Pianon päällä on kymmenkunta kehystä, keskellä isoimpana isäni kuva siitä hetkestä kun hän ensimmäistä kertaa oli Roomassa ja heitti kolikkoa Fontana di Trevin suihkulähteeseen (mutta ei silti palannut kaupunkiin koskaan). Isän ympärillä on lasteni kuvia, hääkuviani, perhekuvamme ja ainoana muistona kaukaisista ajoista oma mustavalkoinen vauvakuvani ja sekin siinä vain siksi, että se on ainoa konkreettinen muisto joka minulla on setäni Oravissa sijaitsevasta talosta, jonne en koskaan enää voi palata enkä haluakaan, toiseksi muutettuun taloon.

Pianonpäällyksemme on  kokonaisuudessaan pyllistykseni konmaritukselle ja minimalismille, sillä valokuvakehysten lisäksi sen päällä on sekalainen joukko pikkuesineitä, enimmäkseen jo mainittua Thun-sarjaa eli pulleita, suloisia keraamisia eläinhahmoja ja sitten keramiikkasydän, pari kynttilänjalkaa, maljakko jossa sojottaa pari peikonpähkinän oksaa täynnä Thun-koristeita, keijuja, enkeleitä ja Suomen ja Italian liput, ja ennen kuin lapseni ne hävittivät, myös kaksi Muranon lasista tehtyä norsua, jotka ostimme häämatkalta Venetsiasta. Kaikki tavaroita, joille annan arvoa enemmän kuin millekään design-pystille.


Kehyksiä on myös muualla olohuoneessa ja takkahuoneessa. Makuuhuoneen seinällä ovat koiriemme, myös edesmenneen Rollen, kuvat, ja haaveilen yhden seinän muuttamisesta kodissamme kokonaan valokuvaseinäksi, kuten joissakin italialaisten ystäviemme kodeissa olen nähnyt.

Kunhan ensin saamme päätökseen kiireellisemmän projektin eli isomman kirjahyllyn hankkimisen. Kirjahylly johon kaksikymmentä vuotta sitten aloin kerätä kirjoja, on nimittäin aikaa sitten jäänyt pieneksi ja tällä hetkellä kirjoja pursuilee vähän joka paikassa, kaapeissa, koreissa, jopa lattioilla.


Myös kirjojen suhteen olen konmarituksen vastakohta. Joitakin vuosia sitten kun konmaritus kävi kuumimillaan, osahöyrähdin siihen minäkin ja aloin käydä läpi kotimme tavaroita kaikki mitä en ole vuoteen käyttänyt saa mennä, tunteista viis - taktiikalla.

Kynien ja nurkissa lojuvien kuntoiluvälineiden kanssa se kävi helposti, mutta kun tuli kirjojen, valokuvien ja pianonpäälliseni vuoro, en pystynyt enkä halunnut luopua yhdestäkään esineestä. Kokeilin kyllä, mutta tyhjät, valokuvista puhdistetut tasot näyttivät surullisilta ja hengettömiltä, ja nopeasti laitoin kaikki kehykset ja värikkäät esineet takaisin.

Ajattelin KonMari -kirjojen Marie Kondon neuvoa siitä, että valokuvat pitäisi säilöä muistiin tai koneelle ja hankkiutua paperiversioista pääosin kokonaan eroon, ja mitä enemmän sitä ajattelin, sitä tyrmistyttävämmältä se minusta tuntui. Ajatus kaikesta "turhasta" siivotusta kodista ei sekään tuntunut missään vaiheessa mielekkäältä, ja konmaritus unohtuikin minulta nopeasti.



Suuri osa tällä hetkellä esillä olevista kuvista on otettu alkukesällä
kuvatoimisto Mintissä. ( www.kuvatoimistomint.fi)
Harva arkinen asia on surullisempaa kuin tyhjä, elämästä siivottu koti jossa kaikki on niin tiukasti omilla paikoillaan että yhdenkin esineen vinossa olon tai joukkoon kuulumattomuuden huomaa. Ja jos on totta että jokainen esine jonka omistat, ottaa osansa henkisistä voimavaroistasi ja tavallaan kannat sitä taakkana mukanasi ja olet siihen kiinnitettynä, niin valokuvakehyksissä ja iloa tuovissa värikkäissä esineissä olen ihan mielelläni kiinni.

KonMari-kirjojen toinen neuvo kuuluukin, että mikä tuottaa iloa, siitä älä luovu. Uskon kuitenkin, että konmarituksen innoittamana tai muutenkin moni ihminen siivoaa näkyvistä paljonkin sellaisia esineitä, jotka oikeasti tuottaisivat hänelle iloa ja tekisivät huoneista kodikkaammat. Myös sisustusasioissa olemme helposti joukkoajattelun (ja kuka tietää, ehkä jopa joukkotietoisuuden!) vankeja.



Entä miten kävi sen keisariajan Roomasta kertovan kirjan, jota haltioissani hypistelin kauan sitten mieheni sukulaisten eteisessä? Lopulta suostuin lainaamaan sen heiltä, he suorastaan vaativat että otan sen itselleni, ja sanoin että luen sen ja tuon takaisin. He huitaisivat kättään sen merkiksi, että takaisin tuomisella ei voisi olla vähempää väliä.

Koko sarjan vastaanottamiselta vältyin todennäköisesti vain siksi, että selitykseni siitä etteivät kaikki kirjat mitenkään mahtuisi matkalaukkuuni, oli todellinen ja relevantti syy olla ottamatta kirjoja mukaan.

Nykyisin kun katselen tuota kirjaa hyllyssäni, muistelen hymyillen tuota hetkeä ja vakaata aikomustani palauttaa kirja. Ajattelen myös mieheni sukulaisten kaksitoistaosaista kirjasarjaa, josta nyt puuttuu osa kuusi, ja teen uudelleen päätöksen ottaa seuraavalla kerralla Italiaan mennessäni kirjan mukaan ja palauttaa sen paikalleen.






PAROLA DEL GIORNO: cornice portafoto (f) = valokuvakehys






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hammassärkyni todennäköinen syy on niin naurettava etten ole uskoa sitä todeksi

Leivinuunin lämmitys - miksi se on niin vaikeaa eikä tuli syty?

Juoksuharrastuksen aloittaminen vuosien tauon jälkeen – Juoksen kuolemaa karkuun

Miltä tuntuu kevään valo? Haparoivia yrityksiä kertoa se sanoin: "Vain se mitä kirjoitan on totta"

Kaduttaako, etten ottanut lapsille rotavirusrokotetta?