Kyllä maailmaan lasten iloista ääntä mahtuu...vai mahtuuko?

Lasten iloa ja ääntä leikkipuistossa. 
Juuri eilen luin mielenkiinnolla Kaksplussan Jyllannin suomineito -portaaliblogista tekstin, joka käsitteli suomalaisten usein nuivaa suhtautumista lapsiin. (teksti löytyy täältä) Teksti herätti ajatuksia, onhan myös meillä kaksikulttuurinen perhe, ja myös minä olen luonnollisesti huomannut eroja lapsiin suhtautumisessa Suomen ja Italian välillä.

Italialaiset tunnetusti ovat maineeltaan lapsiystävällisiä. Italiassa ravintoloissa ei katsota lapsiperheitä kieroon ja lapsia huomioidaan paljon enemmän kuin täällä Suomessa, jossa usein varsinkin useamman lapsen äitinä tuntuu, että lapsikatraan kanssa sisään astuminen johonkin julkiseen tilaan (bussi, juna, museo, kirjasto) saa aikaan paheksuntaa tai ainakin voi ei -huokauksia.

Innostuin jopa kommentoimaan Jyllannin suomineidon kirjoitusta. Toin esiin näkemykseni, jonka mukaan lapsivastaisia valittajia löytyy joka maasta, joistakin maista ehkä vain enemmän kuin toisesta. Toisaalta esimerkiksi Suomessa näitä lapsivastaisia yksilöitä on niin paljon, että tunnelma kokonaisuudessaan alkaa lähennellä lapsivastaista.

Mutta ei pidä unohtaa, että Suomessakin osataan olla lapsiystävällisiä! Olen useamman kerran täällä törmännyt ihmisiin, jotka kommentoivat jotain kivaa lapsista, alkavat jutella heille tai jopa ihailevat laumaamme. Voi mikä kaunis perhe, niin ihania lapsia! huudahti kerran Iittalan liikkeen myyjä, kun astuimme sisään. Ja kyse oli siis astialiikkeestä, joihin meneminen lasten kanssa saa olon yleensä tuntumaan norsulta posliinikaupassa, ja myyjien ilmeet usein ovat sen mukaisia.

Kotimaassa on ohikulkija myös ihaillut reippauttamme, kun ulkoilemme sateessa, sitten minua on keskellä arkiviikkoa aamupäiväulkoilulla arveltu perheen lastenhoitajaksi ja kun sanoin olevani äiti, omistautumistani äitiyteen on kehuttu.

Nämä vain muutama esimerkki mainitakseni. Haluan jotenkin aina viimeiseen asti ajatella, että tällaiset esimerkit eivät ole yksittäistapauksia, vaan kyllä suomalaisetkin osaavat näyttää että tykkäävät lapsista. Ei pidä lytätä liikaa eikä varsinkaan valittaa totuutena, että aina täällä Suomessa...ennen pitkää asian toistelusta tulee ilmiötä vahvistava.

Mutta siitä ei pääse mihinkään, että keskimäärin lapsiystävällisiä ihmisiä on Suomessa vähemmän kuin Italiassa, ja kun ottaa vielä suomalaisten sulkeutuneen kansanluonteen huomioon, niin vähäisemmät myönteiset huomionosoitukset saavat selityksensä.

Niitä harmistumisia ja suorastaan inhon tunteita kyllä sitten osataan paremmin näyttää! Kuten tänään aamuisella kirjastoreissullamme, jossa vastaan tuli oikein klassisen perinteinen lapsivastainen ihminen, juuri kun olin aihetta eilisen blogikirjoituksen myötä pohtinut:




Kävimme siis pikaisella visiitillä kirjastossa, minä, kolme lastani ja mukana ollut naapurin lapsi. Hain varauksessa olleen kirjani ja samalla lainasin muutaman muun kirjan. Isommat lapset katselivat sillä aikaa lastenosaston kirjoja, kuopus istui rattaissa ja oli mukanani aikuisten puolella.

Kaksivuotias oli iloisella päällä, kuten hän usein on, ja ilmaisi iloaan laulamalla ja juttelemalla, kuten hän usein tekee. Hiljaisessa kirjastossa ääni tietysti kuului, mutta ei se tavallista pienen lapsen jutustelua kummempaa ollut. Ajattelin jossakin vaiheessa laittaa hänelle tutin suuhun, kun jutusta ja laulusta ei ollut tulla loppua, mutta sitten tajusin että se olisi ihan liian julmaa. Sulkea nyt sillä tavalla iloisen lapsen suu, ikään kuin hänellä ei olisi oikeutta tehdä huomioita näkemästään ja vähän lauleskellakin välillä.

Kyllähän maailmaan nyt sen verran lapsen ääntä mahtuu, jopa kirjastoon. Niin ainakin ajattelin.

Sitten kuulin hyllyjen takaa kumman rääkäisyn, joka etäisesti muistutti lapseni huudahtelua. Sen kuulivat isommat lapsenikin lastenosastolle, ja alkoivat tirskua. Ihan kuin sammakko!

Mutta ei se ollut sammakko, se oli vanha ja erittäin happaman näköinen täti, joka halusi matkimalla kuopustani osoittaa, kuinka häiritseviltä tämän äänet hänen korvissaan tuntuivat.

Kun olin saanut kirjat kerättyä hyllystä, kävelin naisen ohi, katsoin häntä myötätuntoisesti sillä tokihan hän oli vanha ja vanhan sukupolven kasvattina tottunut siihen, että kirjastot ennen olivat hiljaisuuden pyhättöjä. Nykyisin, onneksi, kirjastoissa saa kuulua ääntä ja sinne uskaltaa mennä lastenkin kanssa kirjoja lainaamaan.

Hymyilin naiselle ystävällisesti ja viestin eleilläni, että olimme ihan juuri poistumassa jolloin hän voisi jatkaa hiljaisuudessa lukemistaan. Naisen katse oli jäätävä; siitä huokui sellainen paheksunta että olisin hätkähtänyt, ellen olisi siihen Suomessa jo niin tottunut. Se oli lapsivihaisen ihmisen katse, jolle jokainen lapsi on vastenmielinen häiriötekijä ja rasittava räkänokka.

Lainaustiskillä kuopukseni jatkoi rallatteluaan, hän todella oli erinomaisella tuulella, lauloi, osoitteli kirjoja ja kyseli niistä kysymyksiä. Normaalilla puheäänellään tietenkin, koska en nähnyt tarpeelliseksi hyssytellä häntä, kyse kun ei ollut mistään itkusta tai kiukusta vaan päin vastoin spontaanista lapsen ilosta. Ja edelleen ajattelin, että kyllä maailmaan lasten iloista ääntä mahtuu, kirjastoonkin, varsinkin pieneksi hetkeksi.

En suonut enää katsetta sitruunan nielleeseen tätiin, sillä arvelin hänenkin jo tajuavan, että ihan pian olisimme jo ulkona. Siinä vaiheessa kirjastonhoitaja, ystävällisesti ja tilanteen sinänsä hienosti hoitaen, tuli juttelemaan pienokaiselleni, selitti korviaan pitelevästä tädistä joka halusi lukea kirjaansa rauhassa ja siitä, että hänen takiaan pitäisi puhua vähän hiljempaa.

Ei voi olla totta, siellä se täti siis korviaan edelleen pitelee! Ja jos mahdollista, vielä vihaisempana kuin aikaisemmin. Pointit kirjastonhoitajalle joka otti hiljaisuutta vaativan ryppyotsa-asiakkaan huomioon, ja häntä täti kuuluikin äänekkäästi kiittelevän, kun olimme ulko-ovilla poistumassa paikalta.

Tarkennan siis vielä, että yhteensä kirjastoreissumme kesti kymmenisen minuuttia, josta kaksivuotiaan iloista juttelua noin 3-4 minuuttia.

Kirjastoissa toki moni lukee ja kaipaa hiljaisuutta keskittymiseen, mutta kaukana ovat ne ajat, jolloin siellä piti olla huopatossut jalassa hissun kissun. Olen ainakin kuvitellut, että ne ajat ovat kaukana, korjatkaa jos olen väärässä. Ei mitään mekastusta tietenkään pidä harrastaa, mutta normaali jutustelu ja lasten normaalit äänet saavat kyllä kuulua.

Täydellistä hiljaisuutta vaativille kirjastoissa sitä paitsi on omat ovelliset soppensa, jonne voi halutessaan vetäytyä.

Kyseisen tädin käytöksessä ei tietenkään ollut kyse siitä, että hän olisi vaatinut täydellistä hiljaisuutta, vaan siitä ettei hän sietänyt nimenomaan lasten ääniä. Se että lasten ääniä kuului juuri kirjastossa, oli hänelle vain erinomainen tekosyy ja oikeutus näyttää paheksuntaansa, sillä perinteisesti kirjastot ovat olleet hiljaisuuden tyyssijoita.

Olisin ymmärtänyt naisen reaktiota, jos lapseni olisi kiukutellut tai rääkynyt nälkäänsä, ja silloin olisin jotain tehnytkin lastani rauhoittaakseni. Mutta vihamielinen reaktio lapsen iloiseen nauruun ja äänenkokeiluun kaikuvassa tilassa ei mahdu ymmärrykseeni.

Jos ei aikuinen ihminen pysty hiukan sietämään, edes paria minuuttia sellaista ääntä, olkoonkin että kirjastossa, niin osaapahan olla negatiivinen ja ahdasmielinen ihminen. Suorastaan sääliksi käy.


Ulkona syömässä lasten ja isovanhempien kanssa.
Vastaavia tilanteita on Suomessa tullut ennenkin vastaan, niissä ei ole mitään uutta. Busseissa on valitettu, että lapset eivät osaa käyttäytyä. Museoissa on pyöritelty päätä, kun lapset liikkuvat omaan eloisaan tapaansa (lue: ottavat välillä juoksuaskelia, kun neuvo museoissa rauhallisesti kävelemisestä meinaa unohtua). Kävelytiellä on kommentoitu, että mitä te koko tietä valloitatte rattaittenne ja pyörienne kanssa. Ja se klassinen: ravintolassa tarjoilijan katse on venähtänyt, kun olemme ilmaisseet aikeemme tulla syömään.

Näitähän riittää. Hyväksi koettu tapa suhtautua on se, ettei välitä. Lähtee lasten kanssa busseihin, kirjastoon, museoihin, teille ja turuille ilman, että antaa paheksujien ja häiriintyjien vaikuttaa mielialaan ja suunnitelmiin.

Ravintolaan olemme aina menneet vaikka tarjoilijan ilme olisi ollut kuinka torjuva, ja aina on hyvin mennyt. Vanha ja toisteltu fraasi, mutta niin paikkaansapitävä: millä ne lapset oppivat ravintolassa käyttäytymistä, elleivät ravintolassa käymällä.

Italiassa näitä ongelmia ei ole, vaan ravintoloissa lapset ovat ensimmäiset asiakkaat jotka huomioidaan. Kerrotaan automaattisesti vaihtoehtoja lasten annoksiksi, usein tuodaan esiin että pyydettäessä lapsille voidaan valmistaa listan ulkopuolelta joustavasti ruokia. Lasten annokset pyritään tuomaan nopeasti pöytään, lasten toiveita kuunnellaan kärsivällisesti.

Hyvä ruoka, parempi mieli ja käytös ravintolassakin!
Loppujen lopuksi, ollaan sitten Suomessa tai Italiassa, äänekkäinkin lapsiperhe esimerkiksi bussissa tai ravintolan viereisessä pöydässä on kuitenkin vain minuuttien tai korkeintaan tunnin, parin kestävä kokemus tai koettelemus. On omasta asenteesta kiinni, miten moiseen suhtautuu - ottaako sen sympatiansekaisen huumorin kannalta vai mustaako sillä mieltänsä ja antaa pilata illan.

Vaikka olisi viettämässä kerran elämässä - ravintolaillallista, johon on säästetty kuukausikaupalla tai jota varten kovalla vaivalla saatu omat lapset hoitoon ja viereiseen pöytään tulee meluisa lapsiperhe - toistan: kaikki on asenteesta kiinni.


On väistämätöntä, että lapsista lähtee ääntä. Minkä verran vanhemmat voivat kontrolloida äänen määrää, se on jo toinen juttu. Mitä pienempi lapsi, sen vaikeampaa kontrollointi on, se on ihan selvää. Isompien lapsien kohdalla ratkaisee vanhempien kasvatusmetodi, lapsen temperamentti ja mahdolliset käytökseen vaikuttavat sairaudet tai diagnoosit kuten adhd.

Äänen määrää ja vanhempien kykyä vaikuttaa siihen olen pohtinut paljon verratessani suomalaista ja italialaista lapsiperheiden äänimaailmaa. Vaikka toisin voisi kuvitella, italialaiset lapset ovat melko hiljaisia suomalaisiin lapsiin verrattuna. Italiassa lapset ovat mukana kaikkialla, myös iltamyöhään ravintoloissa ja aikuisten illanvietoissa, mutta heidän läsnäolostaan lähtee verrattain vähän ääntä. He käyttäytyvät ns.kunnolla, eivät riehu, eivät huuda, odottavat että aikuiset puhuvat keskinäisen keskustelunsa loppuun ennen kuin sanovat asiansa, uskovat kun heitä pyydetään tekemään jotain tai keskeyttämään liian villiksi tai ääneekkääksi menevä leikki.

Leikkipuistoissa on sitten toinen ääni kellossa. Siellä lapset riehuvat kuin viimeistä päivää, heidän äänenkäytöllään ja villeydellään ei ole rajoja.

Omat lapseni ovat temperamentiltaan selkeästi italialaisia mutta kasvaneet Suomessa, joten kun menemme Italiaan, minusta aina tuntuu että he pistävät siellä silmään (tai tässä tapauksessa korvaan) äänekkyydellään. He ovat äänekkäitä kuin italiaislapset leikkipuistossa, mutta joka paikassa!   Kahvilassa tai junassa he saavat järkyttävät riidat ja huudot aikaan, samoin ruokakaupassa tai vaikka keskellä katua. Niinä hetkinä katselen häpeissäni ympärilleni, ja kaikkien hyvinkäyttäytyvien, hiljaisten ja tottelevaisten italialaisten lasten näkeminen vain lisää häpeääni.

Tässä istutaan rantaravintolassa viime kesäkuussa. Tällä lounaalla lapset käyttäytyivät superhyvin...
Nurinkurista kyllä, leikkipuistoissa kaikki kääntyy päälaelleen. Siellä minun lapseni käveleskelevät ujon oloisina ympäriinsä ennen kuin keksivät jonkin rauhallisen tai korkeintaan puolivillin leikin, kuten leikkiautolla huristelun, katuliiduilla piirtelyn tai juoksurumban liukumäessä. On kuin heidän suomalainen puolensa pistäisi siellä esiin ja heidän eloisuutensa jäisi kakkoseksi, kun italialaiset lapset pääsevät näyttämään koko temperamenttinsa voiman.

Italialaiset lapset huitovat puistossa menemään kuka mitenkin äännellen ja päristellen, tuntuu kuin heidät kaikkialla muualla olisi kasvatettu ja pakotettu olemaan hiljaa ja siivosti, ja vasta leikkipuistoissa he uskaltaisivat olla sitä mitä ovat - äänekkäitä, riehumisesta pitäviä, liikkumista ja huutamista rakastavia lapsia.

Ehkä italialaisen kasvatuksen salaisuus onkin siinä: heille on näytetty selkeä paikka, jossa saa riehua, muualla taas jollakin konstilla, ehkä tiukalla ja johdonmukaisella kasvatuksella tai valitettavan usein myös läimäytyksillä, korvapuusteilla, lapset saadaan käyttäytymään hyvin. Leikkipuistot ovat heidän reviiriään, siellä ei ole rajoja.

...ja syy löytyy tästä kuvasta: takanamme lounasti pöydällinen poliiseja, ja
kun muistutimme etteivät poliisit pidä riehumisesta, niin johan olivat lapset kunnolla! 
Toivon usein, että omat lapseni olisivat hiukan hiljaisempia ja paremmin käyttäytyviä, mutta en silti pidä siitä tavasta, joka Italiassa näyttää välillä vallitsevan. Annetaan ympäri korvia, uhkaillaan väkivallalla, tintataan käsivarteen. En sano, että läheskään kaikki italialaiset vanhemmat löisivät lapsiaan tai edes uhkailisivat niin tekevänsä, mutta jonkinlainen maan tapa se silti on. Onko tällä yhteys lasten hyvään käytökseen, sitä en lähde analysoimaan.

Mutta joskus tuntuu siltä.  Olen nähnyt siellä niin paljon vanhempia, jotka lyövät tai läimäyttävät kiukuttelevia lapsiaan ja huomannut sen tehoavan välittömästi, että käteni joskus aivan kihisee antaa korvapuusti omillekin villivarsoilleni - mutta viime hetkellä liike aina pysähtyy ennen kuin alkaakaan, en pysty siihen enkä halua sitä, en halua olla sellainen vanhempi, kaiken lisäksi rikollinen.

Vaikka välillä olen kateellinen italialaisille vanhemmille, joiden lapset ovat kuin söpöjä kohteliaita nukkeja (come sta, signora Ferrante?), en sittenkään halua pelotella lapsiani käyttäytymään hyvin. Haluan, että he oppivat sen muulla tavoin.

Eikä hyvin käyttäytyminen sitä paitsi tarkoita sitä, että pitäisi aina ja kaikkialla olla hiljaa. Kyllä maailmaan lasten ääntä mahtuu, eikö se niin ollut?

PAROLA DEL GIORNO: antipatia (f) verso i bambini = lapsivihamielisyys

Kommentit

  1. "En sano, että läheskään kaikki italialaiset vanhemmat löisivät lapsiaan tai edes uhkailisivat niin tekevänsä, mutta jonkinlainen maan tapa se silti on. Onko tällä yhteys lasten hyvään käytökseen, sitä en lähde analysoimaan."

    Minä väitän, että on yhteys. Aina kun kuulen keskusteluja ja lauseita aiheesta "mikseivät suomalaiset lapset osaa käyttäytyä, kun kyllä siellä meidän lomakohteessa maassa X lapset osaavat olla niin nätisti" niin minä kyselen maassa oleskelleelta tuttavalta tai googlailen hieman ja mitäpä sieltä löytyy: maassa X on enemmän kasvatuksellista väkivaltaa kuin Suomessa, siitä se hyvä käytös tulee. Että jos halutaan kilttejä lapsia Suomeenkin niin vitsat esiin vaan. Ai niin, laki kieltää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, valitettavasti voit olla ihan oikeassa...Näitä tilanteita kun on nähnyt, että lapsi kinuaa ja kiukkuaa, ja yks läimäys ja siihen loppuu. Pelolla lapset saa nopeasti hiljaisiksi ja käyttäytymään hyvin, mutta onko se sitten onnistunutta kasvatusta - ei =/.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa