Suomalainen hiljainen juhannus

Lisää kuvateksti
Joskus olen miettinyt, onko se jopa epänormaalia. Kuitenkin fakta on se, että olen viettänyt kaikki elämäni juhannukset yhtä lukuunottamatta samassa paikassa (Ja sinä yhtenäkin olin niin pieni, etten muista siitä mitään): Oravissa Haukiveden rannalla.

Silloinkin, kun nuori tavallisesti tulee siihen ikään, että kavereiden seura ja kaiken maailman festarit alkavat houkuttaa enemmän kuin perhejuhannus keskellä ei mitään, asiassa ei ollut mitään epäselvyyttä: juhannuksena Oraviin, tietenkin. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua vaihtamaan koivuntuoksuista juhannussaunaa maailman kauneimmassa paikassa häliseviin nuorisojuhliin, pussikaljoitteluun kaupungissa tai mihinkään muuhuunkaan.

Sama tahti jatkui silloinkin, kun elämääni tuli italialainen mies ja juhannuksen aikana olisi joskus jopa ollut riskinä, että löydän itseni Rooman kaaoksesta kesäkuun 21.päivän tienoilla. Onneksi olen aina saanut asiat järjestettyä siten, että Italian-loma ei ole päässyt sijoittumaan tähän ajankohtaan, vaan päinvastoin:


Jos mieheni on halunnut seuraani juhannuksena, hänenkin on ollut raahauduttava kanssani kauas järvi-Suomen perukoille. Ja niin hän on tehnytkin muistaakseni jo vuodesta 2003 lähtien.

Kaikkien kannalta hyvä asia on, myös mieheni viettää mielellään suomalaista perinnejuhannusta. Hänen mielestään mökkielämässä ei ole mitään vikaa, kunhan kukaan ei pakota 16-asteiseen järviveteen ja käytössä on mielellään normivessa ulkohuussin sijaan. Hän seuraa mukisematta suomalaisia juhannusperinteitä ja tietää hyvin, kuinka tärkeitä ne ovat minulle.

Juhannuksena nimittäin unohdan hetkeksi kaiken sen italialaisuuden, joka minuun on vuosien varrella tarttunut, ja olen niin suomalainen kuin voi vain olla. Riisun pihanurmella kenkäni, lakkaan ajattelemasta kynsieni kuntoa ja saatan jopa unohtaa laittaa oliiviöljyä salaattiin ja syödä sen suomalaisena, kuivana ja mauttomana versiona ilman suolaa.

Juhannuksena syön kesän ainoat grillimakkarani ja ne maistuvat aina paremmalta kuin mikään pihvi tai pasta-annos. Hakkaan itseäni saunassa koivunvihdoilla ja juoksen kohmettavaan järviveteen, vaikka Italiassa 24-asteinen uima-altaan vesikin tekee joskus tiukkaa. Ja sen sijaan että viettäisin aikaa mieheni kanssa, rupattelen lähes koko juhannuksen sukulaisten kanssa ja osallistun yhteisiin ruokatalkoisiin keittiön puolella. Niinä juhannuksina, kun on meneillään jokin jalkapalloturnaus, ongelma on vähäisempi, sillä voin istuttaa hänet telkkarin eteen muiden jalkapallofanien seuraan, mutta muina vuosina - no, on hän aina pärjännyt, ja ihan oikeasti kuulemma joka kerta nauttinut olostaan.

Onneksi miehekseni ei osunut erään italialaisen ystävämme kaltainen tapaus, joka meidän kanssamme ensimmäistä ja varmasti ainoaksi jäävää juhannusta viettäessä (Oravissa, totta kai)ei paljon muuta tehnyt kuin istui aitan rappusilla ja yritti toipua kulttuurishokista: ihmiset kävelivät paljain varpain, nukuttiin ulkoilmassa (=aitassa), joka paikassa oli hyttysiä, metsää tai vettä, ja ennen kaikkea vallitsi täydellinen hiljaisuus. Luonnotonta, hän totesi ja kertoi haikeana, kuinka viihtyi kaikkein parhaiten paikassa, jossa saattoi kuulla raitiovaunun kolinan.

Hänen miehensä sen sijaan oli kaikesta haltioissaan ja olisi mieluusti lähtenyt soutuveneellä vaikka Linnansaareen asti eli mahdollisimman kauas "erämaahan", jos vain olisi voinut jättää kärsivän vaimonsa yksin ahdistavan hiljaisuuden keskelle. Olisin ymmärtänyt hänen hiljaisuudesta valitustaan paremmin, ellei paikalla olisi tuona juhannuksena ollut noin 15 alaikäistä lasta, pari koiraa ja kymmenisen aikuista - kyllä heistä ääntä lähti! Puhumattakaan vuoden vilkkaimman veneilyviikonlopun tuottamista pärinöistä ja prutkutuksista. Mutta roomalaiseen äänimaisemaan tutustuneena, ymmärtäähän sen että ihan pieniä tai vähän suurempiakaan ääniä ei ihan helposti edes noteeraa. 

Minä taas kaipaan ja odotan juhannukselta muun muuassa juuri hiljaisuutta. Sitä hetkeä, kun saunat on saunottu, lapset ja koirat nukkuvat, järven pinnalle kohoaa usvaa ja kesäyön vaaleanpunainen valo alkaa himmetä hetkeksi ennen auringonnousua. Joka kerta silloin tuntuu, että tämä on se paikka ja aika, jossa ihmisen tulisi aina elää, ja kaikki muu on enemmän tai vähemmän turhaa vouhotusta.

Kesän ja koko vuoden paras hetki.

Hyvää juhannusta!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Haluatko laihtua? Sairastu koronaan! (Oikeasti en suosittele...)

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Maskilla vai ilman? Ensimmäinen kerta kasvomaskin kanssa oli elämäni hikisimpiä kokemuksia