Vanhemmat minilomalla

Hemmottelua hyvällä ruualla Haikossa.
Viime aikoina on eri yhteyksissä puhuttu paljon vanhemmuuden ja erityisesti äitiyden raskaudesta. Tuntuu melkein olevan muotia valittaa, miten lapsen kanssa kotona on rankkaa, miten vauva-aika rasittaa ja lapsiperhe-elämä ahdistaa.

Eihän siinä mitään. Jokainen kokee asiat eri tavalla, ja naisiakin on joka lähtöön. Toisille koti tarkoittaa päälle kaatuvia seiniä, toisille mahdollisuutta irrottautua hetkeksi oravanpyörästä. Toisille elämän sisällöksi riittää perhe ja ura tulee siinä sivussa, toiset kaipaavat jatkuvasti haasteita ja aikuiskontakteja. Kaikille äideille (toivottavasti) omat mussukat ovat kuitenkin niitä maailman rakkaimpia eikä heistä luovuttaisi, mutta toiset näköjään viihtyvät heidän kanssaan paremmin arjessa kuin toiset.

Itse kuulun niihin äiteihin, joille koti lapsen kanssa on välillä liiankin viihtyisä paikka. Jos minusta olisi kiinni, viettäisin suurimman osan ajastani mieluusti kotosalla, pihalla ja lähimetsissä, enkä välttämättä kaipaisi niitä aikuiskontaktejakaan päiväkausiin. En edes lähikaupan lihatiskimyyjää, joka joillekin epätoivoisille seinät kaatuu päälle -äideille kuulemma voi olla päivän pelastus, ihmeitätekevä aikuiskontakti.

Välillä tietysti täytyy poistua kotoa, ihan jo töidenkin takia. Ja ystäviä on toki aina mukava tavata. Mutta pois lapsen luota minulla ei ikinä ole mikään erityinen hätä ja hinku, enkä tunne tukehtuvani hänen seurassaan. Jotain kertoo se, että lapsi on yli kolmevuotias, mutta olen nukkunut vain kaksi yötä hänestä erossa.

Tätä taustaa vasten en odottanut ihmeitä (tai kuin ihmettä) viime viikonloppuiselta minilomalta kahdestaan miehen kanssa. Vaan miten kävikään:

Matka Haikon kartanoon sujui vielä miettiessä, miten lapsi pärjää ja ovatko hoitajat ihan helisemässä hänen mahdollisen ikävänsä kanssa. Lapsi oli jäänyt itkemään lohduttomasti peräämme, mutta luulisin että hän lopetti itkunsa huomattavasti ennen äitiään, joka nyyhki autossa puoli matkaa ties minkä herkkyyspuuskan vallassa. Sitä ne tiiviisti yhdessä vietetyt kotivuodet taitavat teettää!


Mies totesi, että ihan kiva että olet herkkä, mutta kahdenhetkinen aika olisi huomattasti kivempi viettää ilman vetistelyä.

Määränpään lähestyessä tunteet tasoittuivat ja yhtäkkiä sen tajusin: me todella olemme minilomalla ihan kahdestaan, kuin joskus kauan sitten. Viimeistään Haikon kartanon komeissa puitteissa ei enää ollut epäselvyyttä: nyt rentoudutaan ja lakataan huolehtimasta! Ja nukutaan keskeytymätöntä yöunta illasta aamuun.

Melko pian valkeni, ettei ensiksi mainittu asia ollut niin helposti tehty kuin sanottu. Useamman kerran saimme toisemme kiinni ajattelemasta romantiikan ja parisuhteen sijasta tytärtämme. Mitähän se juuri nyt mahtaa tehdä, onkohan itkenyt, miten nukkumaanmeno mahtaa onnistua? Mitä jos hoitajilta menevät omat yöunet kokonaan lapsemme takia?

Lievästi kiistelimmekin siitä, pitäisikö soittaa ja kysyä miten menee. Lopulta emme soittaneet - se olisi tuntunut kuin periksiantamiselta. Pitäähän sen verran luottaa oman lapsen pärjäämiseen ja kummien kykyyn käsitellä mahdollisesti ikävöivääkin lasta. Illansuussa saadut kuvaviestit hoitopaikasta rauhoittivat kummasti mieltä. Siellä tyttö askarteli ja peuhasi lattiatyynyjen kanssa naama naurussa, sillä aikaa kun me huolehdimme ja ikävöimme.

Lopulta poreltaat, saunat ja kaiken kruunuksi kokovartalohieronta ammattilaisen käsittelyssä veivät viimeisetkin huolehtimiset mennessään - tai ainakin lähes. Nautimme neljän ruokalajin illallisen Haikon kartanon prameassa juhlasalissa, ja romantiikan taso oli korkea. Hetken aikaa tuntui kuin olisimme olleet vastarakastunut nuoripari, enkä saanut katsettani irti paikan tason mukaan pukeutuneesta miehestäni - häntä ei nimittäin ihan joka päivä näe valkoisessa juhlakauluspaidassa ja suorissa housuissa ihan vapaaehtoisesti.

Tällaistako meillä oli aina ennen lapsen syntymää? No ei varmasti. Olen vakuuttunut, että nyt kun kahdenkeskinen aika on harvinaista, niihin pieniin hetkiin latautuu paljon enemmän. Kun teimme ei-lapsellisena parina matkoja tai kävimme syömässä ulkona, suuri osa ajasta kuului taatusti aivan muuhun kuin toiseen keskittymiseen. Laatu korvaa siis määrän, kuten monesti on osuvasti sanottu.

Jotakin sentään oli perinpohjaisesti muuttunut. Vaikka oli romanttista ja ihanaa ja kaikkea, yhdestä asiasta emme päässeet yli eikä ympäri: lapsi putkahti mieleen tämän tästä. Vanhemmuutta ei pysty laittamaan hyllylle edes miniloman ajaksi. Jos ei muuta, niin mitenhän se mahtaa pärjätä -kysymys leijuu jossakin mielen tasolla, kun olet lapsesta erossa.

Tosin tähän tunteeseen kannattaa kuulemma totutella jo vauva-aikana, sillä tunne ei tule häviämään koskaan, ei edes lapsen aikuistuttua. Ja vielä olen sentään hyvässä vaiheessa: yöt erossa lapsesta ovat erittäin satunnaisia ja jos lapselta kysyttäisiin, niitä ei olisi koskaan. Vielä tulee aika, jolloin lapsi malttaa tuskin käydä kotona kääntymässä ja mitä useammin saa olla yötä poissa, sen parempi. Ja kohta jo hingutaan omaan asuntoon...

Entäpä miniloman toinen tavoite, katkeamattomasti nukuttu yö? Ei silti, että kolmevuotias enää valvottaisi tai että lapsemme olisi koskaan mikään varsinainen valvottaja ollutkaan, mutta jo yölliset vessareissut ja aamuyöstä tapahtuva siirtyminen omasta sängystä vanhempien sänkyyn aiheuttavat lähes joka yö jonkinasteista heräämistä. Haikossa niistä ei ainakaan olisi pelkoa.

Paitsi - tietysti omasta vessareissusta. Ja yhtäkkisestä selittämättömästä heräämisestä kello kuusi aamulla pirteänä kuin peippo. Oli kuin kehoni olisi niin tottunut jossain vaiheessa yötä viereensä ilmaantuvaan tungettelijaan, joka työntää jalkansa mahaani ja läiskäyttää kätensä päähäni, että heräsin ihan vain siksi, ettei totuttuja potkuja tullutkaan. Mitä, eikö minun pidäkään vetäytyä sängyn laitaan putoamispisteeseen x-asennossa nukkuvan lapsen tieltä, vaan saan todella nukkua keskellä sänkyä aamuun asti? Torkuttelin puoli yhdeksään asti, mistä siitäkään kotona ei voi kuin haaveilla sen jälkeen kun lapsi päättää herätä.

Mikäs oli herätessä, kun ikkunasta avautui näin kaunis näkymä ja auringonpaiste vielä päälle:




Arjen taas alettua olo on edelleen pirteä ja rentoutunut. Kuvittelen jopa näyttäväni nuoremmalta kuin vielä viime viikolla. Ehkä näitä minilomia voisi tehdä useamminkin, varsinkin kun tyttö oli pärjännyt vallan mainiosti yökylässä itkemättä edes nukkumaanmennessä.

Toisaalta, tämä viikonloppukin riittää varmasti aika pitkälle. En edelleenkään kadehdi italialaisia ystäväpariskuntiamme, joiden lasten yli-innokkaat isovanhemmat ottavat lapsenlapset hoitoon vaikka joka viikonloppu jos vanhemmat niin tahtovat. Vaikka tilaisuus olisi, en tuntisi tarvetta jatkuvasti viettää kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa. Mehän olemme nyt perhe, ja tätä olemme tahtoneet: elämää, johon kuuluu myös lapsi. Aivan samoin kuin äitiyden kanssa: sitä olen tahtonut ja siksi haluan viettää elämäni hänen seurassaan enkä esimerkiksi koe seinien kaatuvan päälle kotona hänen kanssaan tai että onnellisuuteni on jotenkin riippuvainen siitä, miten paljon saan tehdä jotain muuta kuin hoitaa häntä.

Loppujen lopuksi elämähän on valintoja. Kaikkea ei tietysti voi valita, mutta kun pystyy ja kun on kerran valinnut, olisi hyvä pystyä olemaan valintaan tyytyväinen. Sekään ei taida aina olla yhtä helposti tehty kuin sanottu...




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?