Täyttynyt unelma jalkapalloperheestä


Vain harvoin luen blogini alkuvuosien tekstejä. Nyt satuin niin tekemään, ja hyvään tekstiin törmäsinkin, vaikka itse sanonkin. Käy alkajaisiksi lukemassa vaaleanpunainen jalkapallo -aiheinen teksti täältä.

Nyt tuo takavuosien "unelma" on toteutunut: olemme todellakin ja kaikin tavoin jalkapalloperhe. Meillä on esikoistyttären lisäksi kaksi poikaa, ja kaikki kolme ovat olleet jo vuosia innokaita jalkapallon potkijoita. Kuluvan vuoden aikana kaksi vanhinta ovat myös alkaneet harrastaa lajia seurassa.

Kaikki kolme lasta seuraavat lajia innokkaasti myös penkkiurheilijan näkökulmasta. Minulla on nyt peräti kolme lasta seuranani katsomassa jalkapallo-otteluita, ja miehenikin useammin kuin ennen koska eihän hän nyt  vain voi pelata jotain tietokonepelejä, kun koko muu perhe katselee fudista.

Lisäksi Italia voitti kesällä lajin Euroopan mestaruuden, ja kisojen ja voitonjuhlien seuraaminen Roomassa oli perheellemme upea ja unohtumaton kokemus. (Lue aiheesta esimerkiksi postaukset  EM-kisojen tunnelmaa Roomassa. Mikä on jalkapallon suosion salaisuus?ja Italia-Espanja EM-välieräottelu hetki hetkeltä Roomassa koettuna )

Yhdeksän vuotta vanhan postauksen lukeminen tähän saumaan oli todella virkistävää ja avartavaa. Oli kuin olisi kurkistanut muinaiseen menneisyyteen, mutta samalla jonnekin niin lähelle että melkein koskettaa saattoi. Minun elämäni vielä vähän aikaa sitten. Vaaleanpunaiset unelmat, esikoisen pikkulapsiaika, suunnitelmat tytön jalkapallokouluun laittamisesta heti kun hän kunnolla kävelemään oppisi, miehen vähän vanhanaikaiset asenteet lasten harrastuksiin liittyen.

Vierähtihän tässä lähes yhdeksän vuotta ennen kuin tyttö lopulta jalkapallokoulussa aloitti, eikä miehelläni enää ole aivan yhtä vanhakantaisia näkemyksiä jalkapallon sopivuudesta tytön harrastukseksi. Isä ja tytär ovat jo vuosikausia potkiskelleet palloa takapihan hiekkakentällä ja pikkuveljien synnyttyä ja kasvettua pelikavereita on tullut lisää. Kun mukaan otetaan vielä naapuruston fudiksesta innostuneet kaverit, lähes jalkapallojoukkueen kokoinen porukka on jo koossa. 



Elämä kahden seurassa jalkapalloilevan lapsen äitinä on kesäloman jälkeen toisaalta yllättänyt, toisaalta ei. Tätä se varmaan juuri on, aikaisemmin meillä ei vain ole ollut kokemusta, sillä emme ole pitäneet lasten harrastamisten "virallistamista" seuroissa tai muuten ohjatuissa harrastuksissa tarpeellisena. Lisäksi väliin tuli vielä korona-aika, joka lykkäsi esikoisen jalkapalloseuraan liittymistä. 

Nyt niitä kuitenkin riittää, treenejä ja niihin kuskaamista, pelejä ja niihin ilmoittautumista, pelikenttien ja etenkin sen laitojen tulevaisuuden toivoa tihkuvaa tunnelmaa: ehkä juuri minusta, ehkä juuri minun lapsestani tulee seuraava Litmanen, Pukki, Donnarumma tai Messi.... Pelipaitoja, jalkapallosukkia, nappiksia, aikataulujen yhteensovittamista ja muiden menojen mukautumista turnausaikatauluihin (kuten viime lauantaina, kun haaveilemani metsäretki Nuuksiossa vaihtui pelikentän laidalla seisoskeluun ja keskimmäisen turnausotteluiden katselemiseen, mikä ei tietenkään hassumpaa sekään ollut, erilaista vain ja kieltämättä vähemmän rentouttavaa kuin metsäretki, näin ihmiskontakteja ja hälinää kaihtavan äidin näkökulmasta....)

Meistä on hyvää vauhtia tulossa todellinen jalkapalloperhe ellemme sitä jo ole. Esikoinen on jo pari vuotta kärttänyt seuraan pääsyä ja nyt vihdoin haave toteutui, keskimmäinen innostui keväällä jalkapallonkoulusta lähiseurassa ja kuopuksen täytyy kasvaa enää vain vähän, ja hänkin voi jo ilmoittautua saman seuran nuoremman ikäluokan peliryhmään. 



Olohuoneen sohvamme on täyttynyt faneista ja katsojista kun Suomi taikka Italia pelaa arvokisaturnauksia tai -karsintoja, minun ei todellakaan tarvitse enää yksin istua television ääressä pelejä katsomassa. Eteisemme on täynnä nappiksia ja fudiskenttien mustaa muovihilettä ja joka pyykkikoneellisessa pyörii vähintään parillinen jalkapallosukkia. 

Esikoinen miettii huolestuneena, onko aloittanut lajin harrastamisen liian myöhään ehtiäkseen huipulle. Keskimmäinen tapansa mukaan keskittää kaiken intohimonsa mielenkiintonsa kohteeseen eikä nykyään muuta tekisikään kuin pelaisi tai opettelisi pallonhallintaa siinä samalla miettien, kumpaa maata päätyy edustamaan isona maajoukkuetasolla, Suomea vai Italiaa, ikään kuin ei olisi mitään epäselvyyttä, että tällainen valinnanmahdollisuus hänelle joskus vielä tulee. Kuopus puolestaan potkii vielä palloa täysin ja ainoastaan potkimisen ilosta, ja suurella innolla potkiikin. 


Ensimmäinen lajin tapaturmakin on jo koettu. Iltapäivä on tänään kulunut lääkäreissä ja päivystyksissä, kun pallo osui maalivahtitreenissä lapsen käteen sillä voimalla, että luut vain vääntyivät. Tuloksena pehmytkudosvamma ja murtumaepäily ja ainakin viikon treenikielto lääkäriltä. 

Eikä kyse ollut seuratreeneistä vaan lasten sunnuntai-illan pihapeleistä isänsä kanssa. Esikoinen halusi maalivahtitreeniä, ja sitähän isä antoi! Veti niin täysillä että lapsiraukan sormet eivät sitä kestäneet. Ei ollut tarkoitus niin kovaa laukoa, isä on myöhemmin puolustellut mutta en ole voinut vastustaa kiusausta häntä vähän piikitellä. Hei, ei sinun olisi niin tosissaan tarvinnut pelata, pelasit lapsiesi etkä nuoruutesi pelikaverien kanssa, ja vaikka kuinka lapsistasi toivoisitkin tulevaisuuden tähtipelaajia, niin joku raja sentään heidän kouluttamisessaan, he ovat lapsia herraisä... 

Enää en siis voi todellakaan valittaa, että jalkapallo ei olisi suomalais-italialaisen perheemme elämässä läsnä! Varo mitä toivot, on tässä tapauksessa todeksi tullut sanonta, yksi lempisanontojani, muuten. Toiveesi voi toteutua. Eikä aina tiedä, miten sitä suu silloin pannaan. 



Kommentit

  1. Kerrassaan ihana postaus! Futis on hiipinyt minunkin vereeni pikkuhiljaa, tosin suomen veikkausliigaa en vieläkään seuraa, otan rusinat pullasta eli Mestareiden liiga ja EM- sekä MM-kisat. Futis on hieno laji!!

    VastaaPoista
  2. Hyvä, hyvä! Suomen ja Italian jalkapalloseurat tarvitsevat jälkikasvua. Kukaan ei enää naureskele ja vähättele naisten jalkapalloa, kun FIFA järjestää MM ja EU-otteluita.
    Herätti huomiotani, että jopa Gabulissa on naisten jalkapalloseura ja nyt he pelkäävät henkensä edestä, kun heitä ei evakuoitu. Saudi-Arabiassa on peräti naisten jalkapalloliiga.
    Hauskinta oli nähdä TV-reportaasi, miten naiset pelaavat kansanomaisissa puvuissa Perun Andeilla ja pääsevät näkemään muita naisia naapurikyliin tai peräti lähikaupunkiin.
    Naurattaa, kun jotkut Suomassa vielä puhuvat potkupallosta niin kuin muinoin isoäidin aikaan.
    Jääkiekko on elitististä, pesäpallo ei innosta muita kuin suomalaisia, mutta jalkapallo on kaikelle kansalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Viisi päivää tuntematonta: lomailen ilman perhettäni ensi kertaa 12 vuoteen