Uusia asuintaloja, raidejokeria ja putkisaneerausta - kotiseutuni kiivas rakentaminen ajaa hulluuden partaalle ja pois pääkaupunkiseudulta

 

Rakennustyömaata ihmettelemässä.

Asun Helsingissä alueella, jossa a) lähimetsän takana rakennetaan varastohallia b)lähikorttelissa Helsingin kaupunki saneeraa putkistoa ja panee kaiken lisäksi asukkaat maksamaan siitä tuhansia euroja c) parin rakennuksen päässä pykätään paria uutta asuinrakennusta.  d) Lisäksi lähistöllä, räjähdyskuuluvuuden alueella, levittäytyy tämän hetken yksi suurimmista rakennustyömaista Helsingissä, raidejokerin rakentaminen. 

Lopputuloksena on, että niin idästä, etelästä kuin lännestä kantautuu pauketta, jyrinää, piippausta, kaikenlaista melua ja metallin, betonin ja raudan hakkaamisen ääntä, äänisaastetta pahimmassa muodossaan. 

Olen viime aikoina saanut viettää aikaa sekä Lapin äärettömyydessä että mökin hiljaisuudessa (lue ensiksi mainitusta esimerkiksi postaus Ensikertalainen Lapissa vaeltamassa: kuin kotiin olisi tullut). Rakennustyömaiden äänet alkoivat jo ennen näitä reissuja ja jo silloin koin ne häiritseviksi, mutta mikään ei voi kunnolla kuvata sitä kontrastia, joka korvien kuuloluissa ja aivojen kuuloaistia vastaanottavissa osissa vallitsi, kun palasin luontoympäristöstä ja ensi kertaa sen jälkeen kuulin kaivinkoneen möyrinnän ja sen inhottavan maata hakkaavan moukarin jysähtelyn lähimetsän takaa. 

Joku hurina ja jysähtely saattaa alkaa jo seitsemän jälkeen aamulla. Herkkäunisena havahdun siihen välittömästi, matala koneiden ääni porautuu tajuntaan ja ajaa armollisesta ajattomasta unimaailmasta. Herätys on kova, kylmä ja karu. 

Olen palannut taas tänne, ympäristöön joka ei ole minua, ei minun, vaan luontoni vastaista, luontokappaleelle eli ihmiselle vierasta.

Tämän aidan takana sijaitsi ennen metsikköä ja pieni metsälampi.

Ja kuitenkin elämme tällaisessa ympäristössä suuri enemmistö: keskellä melua, meteliä, uuden rakentamisen ja eteenpäin menemisen vimmaa, jossa ei kysytä kuka tätä haluaa ja miksi, vaan vauhtia pidetään yllä vauhdin itsensä vuoksi, jatkuvan kasvun nimissä tai siksi että päättäjät vain niin ovat päättäneet ja sen että ihmiset ne nyt vain tuppaavat pakkautua kaupunkeihin. Mitä sellaisessa muka merkitsee joku Keskuspuisto ikivanhoine puineen ja kaupunkiympäristössä ainutlaatuisine metsineen tai Itä-Helsingin rannat, kaataa ne puunkarahkat joutaa ja asuntoja tilalle vain.

Uusia koteja nousee tänne ylikansoitettuun kaupunkiympäristöön hirvittävällä vauhdilla, koko Suomiko tänne on muuttamassa, uusia raiteita täytyy saada ja toimistoja kasvavien liiketoimintojen tueksi. Älkää ihmiset rakkaat tehkö sitä virhettä, minun tekisi mieli huutaa, että jätätte sen maaseudun hiljaisuuden jossa nyt asutte ja muutatte tänne hälinään, nousevien talojen ja ihmismielelle tuhoisan vauhdin maailmaan. 

Älkää kuvitelko että täällä olisi parempi, että elämä olisi jotenkin onnellisempaa. Täällä ei ole muuta kuin turhanpäiväisten kissanristiäisten tyhjyys ja harhaluulo siitä, että iloinen ravintolaillallinen teatteri-illan päätteeksi muka tekisi onnelliseksi.

Ympäröivien rakennustöiden äänet ovat välillä tehdä minut jos nyt ei hulluksi niin ainakin oudolla tavalla ahdistustuneeksi. Kaikenlainen moottoriajoneuvojen pärinä ja hurina, porien tai kaivinkoneiden korvia raastava meteli, kaikki se tuntuu porautuvan suoraan tajuntani ytimeen halvaannuttaen kaiken elävän, mikä siellä on. 

En siedä tätä enää, meteliä ja melusaastetta ja taivasta kohoavia rakennuksia, jotka peittävät valon ja muuttavat maiseman niin ettei niitä tunnista enää.

Kotini lähistöllä ei ole luontoympäristöissä enää paljonkaan tuttua jäljellä. Olen asunut näillä seuduilla lapsuudestani lähtien mutta mihin suuntaan tahansa pyörälläni poljen, on metsien ja niittyjen tilalla nyt kylmää betoniviidakkoa. 

Kauanko tämä tien toisen puolen metsikkö 
vielä saa olla paikoillaan?

Poissa ovat lapsuuteni metsäretkien maisemat, polut joilla ensimmäistä koiraani ja sitä ennen naapuruston koiria taluttelin. Lähimetsän takana ei ole enää vuosikausiin ollut sitä metsikköä lampineen, jossa pienenä tyttönä kävin kuvittelemassa itseni tyttökirjojen todellisuuksiin ja nimesin ystäväni kanssa lammen Vihreäksi sammaljärveksi Anna-kirjojen tapaan. 

Sen lammen paikalle on jo ajat sitten rakennettu varastohalleja, ja viimeisimmässä mullistuksessa hallit hävitettiin ja nyt niiden tilalle rakennetaan taas jotakin uutta. Maata hakkaava poralaite on ihmetyttänyt ja pelottanut kuopustani jo viikkokausia tuntikausia jatkuvalla jytinällään ja täsmälleen saman verran aikaa raastanut minun hermojani.  Äiti en pidä tuosta äänestä, lapseni on toistellut toistelemistaan korviaan pidellen, mistä se oikein tulee. En minäkään, pikkuinen, olen vastannut hänelle. Toivotaan että se pian loppuu. 

En tiedä olenko vain tyhmä ja tietämätön edistyksen ja kasvun tärkeydestä, vai sitten vain pahan kerran herkistynyt ihmisten aiheuttamalle ympäristöä mullistavalle ja tuhoavalle metelille, mutta niin vain on. Rakentamisen ja remontoimisen aiheuttama kolina, hurina ja äänisaaste on jotakin joka tunkeutuu aivoihin asti, porautuu tärykalvon pohjimmaiseen koloon asti ja saa koko kehon voimaan huonosti. En kestä sitä, minusta tulee levoton ja ärtyisä ja mieleeni tulee kaikenlaista hullua, kuten halu käydä omin käsin kuristamassa äänen aiheuttaja hiljaiseksi. 

Olen nähtävästi lähes hulluuden partaalla, siis.

Sattumoisin tai ei, melusaasteen sietokykyni on huonontunut sitä mukaa kun olen tämän kesän ja alkusyksyn aikana päässyt erinäisten sattumusten, matkojen ja tuttavuuksien ansiosta yhä lähemmäs luontoa. Ymmärtänyt monia asioita, kuten entistä paremmin sen että luonnossa on ihmisen paikka ja siellä hän on onnellisimmillaan eli toisin sanoen saavuttaa suurimman merkityksellisyyden tunteen elämässään. 



Kaikki muu on vierasta rakennettua ympäristöä, vaikka oikeastaan emme sitä itse enää tajuakaan. Teollistumisen jälkeen ihmisen vieraantuminen alkuperäisestä luonnostaan on ollut valovuosien nopeudella kulkevaa. Sen minkä kristinusko laittoi alulle on valistusaika, ääretön usko ihmisen kykyihin ja valtaan muokata ympäristöään ja teollistuminen pisteeksi iin päälle vienyt onnettomaan loppuunsa asti. Vieraasta on tullut uusi normaali. Vuosisatoja jatkunut mielikolonisaatio, kuten teologian tohtori Pauliina Kainulainen ilmiötä kutsuu teoksessaan Suuren järven syvä hengitys. Luontosuhde ja kokonainen mieli (Kirjapaja 2019), on vallannut mielemme. 

Kainulainen käyttää mielikolonisaatiosta havahtumista nimitystä teollisesta sivilisaatiosta toipuminen. Juuri sitä minäkin koen nyt tarvitsevani. Toipumista teollisesta sivilisaatiosta. En halua enää elää sen osana, en kuunnella vimmaisen rakentamisen, luonnon tuhoamisen ja "edistyksen" ääniä, poran jumpsuttamista rakennustyömaan maaperään, kallion räjäyttämisen sydämeen asti käyvää jyrinää ja herra isä, kaikkein viimeiseksi haluan kuulla miten suuret kuuset ja koivut kotini vieressä sahataan moottorisaha vonkuen kappaleiksi, en halua kuulla rungon paiskautuvan maahan, jotakin niin suurta ja mahtavaa kuolevan siinä silmieni edessä. 

Nyt ymmärrän, mistä se tuska ja lähes fyysinen kipu on aina tullut, kun olen joutunut läheltä seuraamaan puiden kaatamista tai kun ajattelenkin sitä, miten joka hetki sekä Suomessa että maailmassa metsää kaatuu ihmisten loputtomien kasvu- ja voitontavoitteluiden takia. Bisnes ennen kaikkea, eikö se niin olekin, nykyajan motto? 

Kipu luonnon tuhoamisen edessä tulee siitä, että minussa kuten kaikissa meissä ihmisissä, toisissa enemmän pinnalla, toisissa jossakin niin syvällä ettei siihen otetta saa, on jäljellä yhteys luontoon. Jäljellä on linkki siihen mitä oikeasti ja pohjimmiltamme olemme: luontokappaleita, tehtyjä ja luotuja elämään yhteydessä ympäristöömme ja ilmaan jota hengitämme. Ja kun luontoa tuhotaan, syvällä sisimmässämme ymmärrys sanoo että tuhotaan myös meitä itseämme, sillä ilman luontoa ei ole meitäkään. 



Toivon että jonain päivänä maan mylläys ja rakentamisvimma menee kotiseudullani ohi eikä joka nurkalla enää näy työkoneita, valtavia rekka-autoja ja minun näkökulmastani käsittämättömän näköisissä puuhissa hääriviä työmiehiä. Joka kerta kun niitä näen ja kuulen, voin suorastaan tuntea kuinka stressitaso kehossani kohoaan, sympaattinen hermosto ottaa tuhoisasti vallan ja parasympaattinen hermosto joutuu paniikin valtaan. 

Tosin kun se päivä koittaa, on ympäristö taas huomattavasti toisen näköinen kuin ennen, metsikkö toisensa jälkeen on kaadettu ja tilalle noussut jälleen yksi uusi kylmä ja kasvoton betonimöhkäle tai pätkä rautatietä, jonkun onnen jäljillä muuttavan perheen uusi koti tai "parempien" liikenneyhteyksien kaupunki. 

Tällaisessäkö ympäristössä ihmisen pitäisi yrittää olla onnellinen? Moni varmasti on, sitä en epäile. Kun tarpeeksi kauas luonnosta vieraantuu, on kaikki asfaltin ulkopuolinen vierasta ja pelottavaa, liian villiä ja sotkuista, ötököitä ja ties mitä likaa sisältävää. 

Minullakin on ollut aikani, jolloin olen etsinyt onnea paikoista joista nyt tiedän sitä olevan mahdotonta löytää, kaupunkien kätköistä päämäärättä harhailevien ihmisten seasta.  Vaate- ja kenkäkaupoista. Drinkkibaareista. Aika jolloin luonnon hiljaisuus pelotti ja ajatus ajatusten syvälle päästämisestä arvelutti. Mitähän siitä tulisi, jos meno ja meininki lakkaisi, seuraisi riski että joutuisi omien ajatustensa ja oman kuolevaisuutensa kanssa kaksin. 

Yksin olen sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. V.A. Koskenniemen runo, jo vuosikymmenien ajan lempirunojani, on joskus ollut todella pelottava runo. Mutta ei enää pitkiin aikoihin. Nykyään se on pelkästään lohdullinen. Saan olla yksin. Ja samalla yhteydessä ympäristööni, kaikkeen mitä olen osa, loppumatonta luonnon kiertokulkua. 


Joskus "paluu vanhaan" kuitenkin houkuttaa. Olisiko sittenkin helpompi vieraannuttaa itsensä luonnosta vähän lisää, katkoa ne vähätkin siteet jotka yhä pitävät kiinni metsän hiljaisuudessa, tunturin rauhassa, järven ja meren liikkeen ikuisuudessa, myyttisen alkuajan luokseenkutsuvassa salaisuudessa? Siinä mistä kaikki me olemme tulleet ja jota osa yhä olemme?

Olisiko helpompi palata hälinään ja meluun, niin ettei tarvitsisi pysähtyä eikä kuunnella mitä tuuli kantaa ja linnunlaulu kätkee sisälleen?

Mutta kun sydän on auki ja sielu, ei voi muuta kuin kuunnella metsän hiljaisuutta, tunturien äärettömyyttä ja aaltojen ajattomuutta ja antaa sen kaiken virrata sisään: ajattoman ajan, menneen, nykyhetken ja tulevan, alun ja lopun, kiertokulun ja kehän. Pyhyyden.

Jos hintana tästä on kaupungin hälyn ja rakentamisen melun muuttuminen korville ja mielelle sietämättömäksi, maksan sen hinnan mukisematta. 


Ja kun tilaisuus tulee, saattaa olla että muutan täältä pääkaupunkiseudun metelistä niin kauas kuin pippuri tai kataja tai tunturikoivu kasvaa, minne vain. Kunhan ei tarvitse kuunnella kuinka viemäriputkia saneerataan ja jotakin uutta ja tyhjänpäiväistä taas kerran rakennetaan. Ei! Korvani eivät kestä sitä enää eikä mieleni halua sellaista kestääkään. Ei tämä ole ihmisen elämää, ei sitä oikeaa. 

Enkä ole koskaan vielä ymmärtänyt niin hyvin kuin nyt, miksi jotkut meistä saavat "kohtauksen" ja muuttavat yhtäkkiä vaikkapa Muonioon tai Ivaloon tai Alajärvelle, eivät auringon ja lämmön ja hilpeämmän elon perässä etelään vaan jonnekin keskellä hiljaisuutta ja lähes ympärivuotista kylmää. Ja ovat aivan onnellisia ja tyytyväisiä siellä. 



Kommentit

  1. Se on paalujuntta se tasainen pauke, sanan mukaisesti junttaavat rakennuksen peruspaaluja maahan. Möykkää ja meteliä syntyy kun kaikki haluaa asua pääkaupunkiseudulla!! Onneksi ei ole itsellä tunkua sinne, viihdyn hyvin suomen ateenassa, rauhaisalla asuinalueella. Jihuu, olen onnellinen!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, niinpäs onkin paalujuntta, kauhea ääni siitä lähtee, sellainen joka tuntuu aivoihin asti jyskyttävän! Onneksi se jumputus on tuossa lähityömaalla nyt loppu, nyt kuuluu betoniauton rahinaa, hitsauksen ääntä ja erinäistä sekavaa kolinaa ja kalinaa.

      Piti ihan virkistää muistia ja katsoa että mistä tuo Suomen Ateena Jyväskylän lempinimenä tuleekaan, ja niinhän se oli että pitkät juuret on lohkaisulla.

      Poista
  2. Rakennusbuumi on erittäin suurta nyt monissakin kaupungeissa ja sitä minäkin ihmettelen. Ihmettelen myös sitä kun vaikka jotain tienpätkää kunnostetaan miten siinä voi kestää kuukausia Suomessa, kun olin Espanjassa siellä uusittiin yksi tie se kesti aamun ajan muutaman tunnin sitten oli valmis ja yleensä sanotaan että etelässä on hidasta. Tekivät mitä piti kerralla loppuun ilman suurta häiriötä, ilman sen suurempia keskeytyksiä tai jatkoaikoja muualla. Ilmeisesti täällä on tapana pitkittää noita projekteja että työmiehillä riittää töitä vuosikausiksi tai kymmeniksi vuosiksi. Ja pk-seudulla yhdessä paikassa alkoi joka aamu myös viikonloppuna kello kuudelta jo paalutus ja muut työt, niistä ei edes jotkut asuntofirmat ota vastuuta vaan asukkaiden tulisi sietää, ei siis ihme jos ihmiset pakenevat muualle. Kyllä ihmetytti meno. Niistä sellaisista paikoista on täysin hävinnyt linnunlaulu, jäänyt vaan variksia ja sellaisia lähes mitä tahansa sietäviä lintuja joita ei haittaa pommimaiset äänetkään. Ihmettelen myös miksi uusista taloista tehdään sellaisia ankeita ilman pihoja ja kasveja, ilmeisesti ne on tarkoitettu vain kiireisille asukkaille ja pihat variksille. Kun on muualla sen huomaa paremmin. Voihan sieltä löytyä joku rauhallinenkin alue vielä? tosin nykyään täytyy tarkistaa mitä rakennussuunnitelmia on mihinkin tulossa, kunnat saattavat tarttua tarjouksiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri tuo että linnunlaulu ja muut luonnon äänet ei meinaa enää kuulua, ja kun menee pihalle ja kuuntelee niin tasainen liikenteen ym. taustahäly on yhä kovempaa. Se on seurausta siitä kun ääntä vaimentavia metsikköjä on raivattu pois isojen teiden ja talojen välisiltä alueilta. Melusaaste kasvaa, ja oon huomannut että käyn yhä herkemmäksi sille koko ajan. Tuntuu et raastaa ihan jotenkin.

      Ja tuo on toinen hyvä pointti, että muuttoaikeissa jos on kaupunkiin niin kaavoitusasiat kannattaa tarkastaa tarkkaan. Siellä voi olla yksi jos toinen nykyinen viheralue olla kaavoitettu rakentamiselle tai sellaisia suunnitellaan. Eräs tuttu muutti uudelle helsinkiläiselle kivalle asuinalueelle rauhalliseen paikkaan, jossa oli paljon metsää ja luontoa ympärillä. No, nyt on noussut siihen taloja tasaiseen tahtiin ja se metsä koko ajan vetäytynyt kauemmas ja maisemat peittynyt betoniin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde