EM-kisojen tunnelmaa Roomassa. Mikä on jalkapallon suosion salaisuus?

Piazza del Popololla sijaitsee
EM- kisakylä jättiscreeneineen.

Se että satun olemaan jalkapallon luvatussa maassa Italiassa EM-kisojen aikaan, on pelkkä sattuma mutta aivan upea lisä tämänkertaiseen Rooman-lomaan. Italia pelaa ylihuomenna semifinaalissa ja on tähän mennessä ollut yksi turnauksen parhaimmista joukkueista. Ei ihme, että kultakuume on täällä kova.

Italialaisilla on muutenkin tapana ripustaa Italian-lippuja parvekkeilleen ja ikkunalaudoille roikkumaan, mutta nyt niitä näkyy maisemassa erityisen paljon. 

Pelitapahtumat ovat kahvilapöytien puheenaiheena jo lähes useammin kuin koronarokotukset. Kun kadulla tavataan tuttuja, puhe kääntyy niin ikään Azzurreiden otteisiin. 

Voitokkaan Italia-Belgia -neljännesfinaalin aikana kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia ja vain televisioruutujen välähdykset avonaisista ikkunoista halkoivat katulamppujen valon kanssa pimeyttä. 

Kunnes loppuvihellyksen jälkeen räjähti: ihmiset lähtivät liikkeelle ja palailivat koteihinsa kisakatsomoista ystävien luota, nuorisojoukot huusivat Forza Azzurria äänensä käheiksi ja pelitorvia tööttäiltiin ohiajavista autoista. 



Tavallisesti ärsyynnyn näistä kadulta yömyöhällä kantautuvista ihmisten metelöinneistä ja autojen kovaäänisyydestä, sillä ikäänkuin lentokoneiden aamukuudelta alkavissa jylinöinneissä ei olisi jo aivan tarpeeksi, mutta pelien jälkeisen juhlinnan kuuleminen pelkästään hymyilytti. 

Olen onnellinen Italian menetyksestä varmasti lähes yhtä paljon kuin italialaiset. Enkä ole mikä tahansa Italia-fani, vaan vannoutunut Italia-fani jo vuodesta 1994 (ah, Roberto Baggio ja epäonnistuminen MM-finaalin rankkarissa ratkaisevassa viimeisessä potkussa Brasiliaa vastaan!) eli jo kauan kauan ennen kuin tapasin italialaisen mieheni (mikä tapahtui vuonna 2001). 

Jalkapallon seuraaminen on kuulunut elämääni niin kauan kuin muistan (MM-kisat, EM-kisat, Mestareiden liiga ja erityisesti Jari Litmasen kultaiset vuodet Ajaxissa). 

Se että lopulta menin naimisiin italialaisen miehen kanssa joka on paljon vähemmän kiinnostuneempi jalkapallosta kuin vaimonsa, on mielestäni aika hauska ja stereotyypeille kyytiä antava kuvio. Muistan jopa, kuinka ensimmäisinä yhteisinä vuosinamme minun oli hillittävä omaa jalkapallokiinnostustani, sillä alkoi tuntua tyhmältä houkutella miestä katsomaan Mestareiden liigaa perunalastujen tai muiden houkuttimien voimalla. Varsinkin kun pussin tyhjennyttyä mies saattoi kuitenkin poistua sohvalta ja jouduin kumminkin yksin katsomaan.


Joskus jopa (puolitosissani) ajattelin haikeana erästä aiemmin tapailemaani poikaa, kovaa jalkapallofania, joka ei voinut uskoa että oikeasti olin kiinnostunut jalkapallosta. Nainen joka tykkää jalkapallosta, tämän täytyy olla unta, haluan sinut heti vaimokseni, hän sanoi minulle. Voisimme katsella kaikki ottelut yhdessä koko loppuelämämme ajan. 

Hänen vaimokseen en sitten kuitenkaan päätynyt mutta ei ole jäänyt harmittamaan. Elämässä toki on tärkeämpiäkin asioita kuin jalkapallo (muutama, ehkä), ja loppujen lopuksi ihan kelpo kaverin olen omasta miehestänikin saanut jalkapallo-otteluita katsomaan. Näissä meneillään olevissa EM-kisoissa ei ole edes sipsipusseja tarvittu. 

Mieheni on myös ymmärtäväisesti suhtautuen ottanut huomioon toiveeni nähdä kaikki EM-kisapelit jotka vain suinkin mahdollista. Jos illalla on peli, ravintolaillallinen tai muu meno ei tule kysymykseen, varsinkin jos vahvat joukkueet pelaavat. 

Suunnittelimme jopa tämänkertaiseen Italian-reissuumme kuuluvan merenrantaviikkomme ja parin päivän kaupunkilomamme sen mukaan, että silloin on taukopäivä peleissä tai turnaus jo ohi. 

Miksi jalkapallo sitten on minulle niin tärkeää? Miksi minulle tulee niin hyvä ja kotoinen olo, kun saan katsella pallon potkimista kentällä ja kuunnella monesti varsinkin iltapeleissä aika unettavaa selostusta?


Ensinnäkin jalkapallo on tietysti kaunis laji, joka hyvän joukkueen ja yksilöiden pelikuvioiden ja suoritusten onnistuessa hipoo lähes täydellisyyttä, (il gol) bello come un opera d ´arte, kuten täällä Italiassa sanotaan eli (maali etc) on kaunis kuin taideteos. 

Toiseksi henkilökohtainen syy: jalkapalloon liittyy minulla hyviä lapsuusmuistoja. Kasvoin jalkapallofani-isän ja kolmen jalkapallofaniveljen kanssa, ja vihreä kenttä ja unettava selostus yhdistyy päässäni niin moneen onnelliseen hetkeen ja määrittelemättömään turvallisuudentunteeseen, että se on kasvanut osaksi aivojeni rakennetta. 

Kolmas jalkapallon viehätyksen salaisuus on sen yleismaailmallisuus. Ihmiset kaikkialla seuraavat sitä, se on asia joka yhdistää suomalaista perusjunttia, brasiliaisen favelan asukasta, saudiarabialaista öljysheikkiä, saksalaista liikemiestä ja putinmielisintäkin venäläistä. 

Jalkapallo todella yhdistää, siitä huolimatta että maajoukkueturnauksissa kansallismielisyys kovastikin nousee mikä tietysti on myös yksi ihmisiä yhdistävä tekijä lisää: meidän joukkue, meidän menestys, meidän tappio.

Mutta kun peli on ohi, tappiot niellään ja nostetaan hattua hyvälle vastustajalle. 



Meilläkin on ollut riitamme täällä Rooman-anoppilassa alakerran napolilaisen perheen kanssa jo vuodesta 2015 asti. (Olen kirjoittanut aiheesta blogissa mm. täällä) Mutta mitä on tapahtunut nyt? Meidän kolme lastamme pelaavat taloyhtiön sisäpihalla jalkapalloa yhdessä heidän poikansa kanssa. 

Tähän asti perhe on kyräillyt meitä kaikki nämä vuodet, mutta nyt, kun lapsemme ovat viime vuoden aikana joutuneet palavan jalkapalloinnostuksen valtaan ja potkivat palloa kaikki joutohetkensä, he yhdessä hetkessä tekivät sovinnon perheidemme välille. 

Erään kerran lapset nimittäin sattuivat potkimaan sisäpihalla palloa samaan aikaan kun naapurin poika potki siellä omaansa. Pelataanko yhdessä, he ehdottivat pojalle ja tämä vastasi myöntävästi, vilkaistuaan ensin sivusilmällä kotinsa parvekkeelle päin. 

Katselin parvekkeelta heidän pelaamistaan ja olin varma, että se jäisi viimeiseksi yhteiseksi pelikerraksi. 



Mutta seuraavana päivänä, kun lapsemme menivät jälleen pelaamaan, naapurin poika tuli myös. Ja sitä seuraavana. 

Kun viimeksi törmäsin perheen isään rappukäytävässä, hänen tavanomainen minimikohteliaisuudesta nyökätty tervehdyksensä oli paljon vähemmän viileä kuin tavallisesti. Sen huomattuani hymyilin hänelle tällä kertaa sydämestäni asti. 

Kyllä, jalkapallo todella yhdistää ihmisiä, jopa riitaisat naapurit. Ja se taitaa olla se lajin paras ominaisuus ja yksi suosion suurimmista salaisuuksista. 







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde