Marjametsässä lasten kanssa ja luonnon rauhoittavan vaikutuksen ihme



Äiti en jaksa kävellä enää yhtään askelta, valittaa neljävuotias kuopus kun lähdemme kävelemään metsätietä pitkin kohti marja-apajia. Ota syliin, en jaksa. Minähän kannan kipeä selkä väärällä, mutta ihan vain siksi että lapsella on vielä flunssan rippeet päällä ja kuumeettomia päiviä takana vasta yksi. 

Ehkä tuo on vielä taudista voimaton, ajattelen ja yritän unohtaa heikon kohtani eli alaselkäni vihlonnan joka askeleella. Mitäpä sitä ei äiti lapsensa eteen tekisi!

Olo on muutenkin vähän nahju. Saavuimme mökille myöhään edellisenä iltana ja yöuni jäi lyhyeksi, kun nukkunut kuopus herätteli rytminsä mukaisesti aamutuimaan. 

Aamulla lapset eivät muuta tehneetkään kuin nahistelivat, heilläkin vähäinen yöuni ehkä purkautui ärsytyksenä jokaista sisaruksen tekemistä kohtaan. Ei kai vain joku saanut muroja enemmän kuin minä? Tuo tönäisi tahallaan! Olet ihan tyhmä, inhoan sinua! 

Riitaa tuli milloin mistäkin (mitättömästä) syystä. Miehen oli saatava etätyönsä rauhassa tehtyä, joten paimensin katraan hyvissä ajoin aamusta ulos. Mutta  edes järven rannan rauhassa mökin ruohokentällä eivät jalkapallopelitkään ottaneet onnistuakseen, vaan nahistelu jatkui jatkumistaan.

Nyt lähdetään marjaan! keksin silloin toteuttaa jo kotona mielenpohjalla väreilleen suunnitelmani. Mökkiläisenä minulla ei ole paikkakuntalaisten tietämystä marja-apajista, mutta väliäkös tuolla, etsimällä niitä varmasti löytää. 



Sillä uhkarohkealla asenteella ylipuhuin kaikki kolme pukemaan kumisaappaat jalkaansa ja suuntaamaan kohti mökkiä ympäröiviä metsiä. Sen verran tumpeloita kaupunkilaisia olemme, ettei meille tullut ämpäriä otetuksi mukaan, mutta sekalaiset pikkuleipärasiat saivat toimittaa marja-astian virkaa. Jos edes ne saisimme puolilleen, niin ikionnellisia olisimme. 

Ja nyt olemme tässä, minä väsymystä valittavaa kuopusta raahaten, kaksi isompaa mutrusuisina vieressäni lompsien. Minne me äiti oikein ollaan menossa, en jaksa, ei kiinnosta, voidaanko mennä takaisin mökille ja katsomaan piirrettyjä. 

Ei, nyt mennään marjaan, sanon lapsille ja harppaan ojan yli metsään. Tulkaa perässä, täältä niitä puolukoita ja mustikoita löytyy. Toivottavasti, mutta sitä en sano lapsille ääneen. 

Joku metsänhenki on puolellani, ja siinä samassa kun metsän siimekseen pääsemme, edessämme pilkuttuu sininen mustikkamätäs. Näin paljon mustikoita! lapset huudahtavat. Olit ihan oikeassa äiti täällä niitä on. 

Huojentuneena ja hyvää tuuriani siunaillen alamme kaikki neljä kerätä marjaa keksilaatikoihin. Kops kops, kopsahtelevat mustikat osuessaan rasian pohjaan. 

Metsässä näkee vaikka mitä kiintoisaa,
kun pysähtyy katsomaan.

Pian huomaamme, ettei sininen ole ainoa varvikon väri: mustikanvarpujen seassa ja niiden kanssa vuorotellen punottavat puolukat. Kävellessä ei välttämättä niitä huomaa, mutta kun kyykistyy alas, paljastuvat varpujen katveessa piilottelevat punaiset tertut.

Ja sitten se ropina vasta käykin, kun oikein kunnon puolukkamätäs löytyy! Alussa tosin emme ole malttaa luovuttaa marjoja rasioihin, kun ne niin houkuttelevat päätymään suuhun. Kenellä on sinisin kieli ja punaisin suupieli, lapset kilpailevat. Pian on sinistä väriä otsassa ja poskissa asti, käsistä tietysti puhumattakaan ja valitettavasti myös vaatteissa, mutta kerrankin äiti ei mäkätä sottaamisesta. 

Miten voisin valittaa, kun lapset vapaaehtoisesti ja hyvällä halulla syövät kourakaupalla vitamiinipommeja, kuitupommeja ja hyvien bakteerien superlähteitä? Jos onkin käsissä vähän multaa ja marjoissa hämähäkinverkon tai sammaleen jäänteitä, ei haittaa, suuhun päätyy kaikki ja se kaikki vahvistaa lapsia ja pitää tautipöpöjä loitolla enemmän kuin parhainkaan käsihygienia tai desinfiointiaine. 

Heti metsään päästyämme tapahtuu lisää ihmeitä: äsken niin väsynyt kuopus ei enää sanallakaan valita. Päinvastoin, hän on yhtäkkiä täynnä energiaa, kerää väsymättä marjoja yksi kerrallaan, hyppii kivien, kantojen ja mättäiden yli, tutkii koloja, kaatuneita puunrunkoja ja kaikkea mitä eteen sattuu. 



Ja kun marjojen poimiminen ei enää innosta, alkavat tasapainoleikit kaatuneiden puunrunkojen päällä isoveljen kanssa. Vähän väliä kupsahdetaan mättäälle ja noustaan taas, pompitaan ja hypitään. Ja edetään syvemmälle metsään äidin perässä, sinne minne marja-apajat jatkuvat. 

Vähän väliä pysähdytään katsomaan jotakin ihmeellistä: karvaista toukkaa, sammakkoa, linnunsulkaa. Onneksi ei ole mihinkään kiire, niin ehtii rauhassa ihmetellä. 

Esikoisen kanssa saamme ennen pitkää rasiat täyteen puolukkaa ja mustikkaa, niin nopeasti se kävi, ja koska mahatkin ovat jo aika täynnä marjaa, ei auta muu kuin alkaa palailla kohti mökkiä. Lounasaikakin jo kolkuttelee ovella.

Ajattelen metsässä viettämäämme kolmetuntista ja tajuan, etteivät lapset ole kertaakaan riidelleet keskenään eivätkä valittaneet väsymystä. Vaikka he eivät ole viime päivinä ja tuntuu etteivät viime viikkoinakaan tehneet mitään muuta kuin nahistelleet, siltä ainakin tuntuu näin äidin näkökulmasta.

Syksyn ja arjen alkaminen on painanut meitä kaikkia, tajuan. Keskimmäisellä on alkanut ensimmäinen luokka koulussa, järisyttävän suuri muutos lapselle, kuopus aloittanut uudessa kerhossa ja esikoisellekin  kesä ja syksy on tuonut uusia tuulia elämään uuden harrastuksen aloituksen ja kovan kasvupyrähdyksen seurauksena. 

Sammakko metsässä.

Olemme kaikki olleet arkirumban alkamisen uuvuttamia, tajuan nyt kun istumme pehmeällä sammaleella metsän hiljaisuudessa ja ihastelemme keräämiämme marjoja.  

Näistä saa monta marjapuuroa tehtyä ja monet mustikkamaidot. Kuuntelemme tuulen huminaa ja naakkojen naurua puiden latvoissa, maistelemme vielä vähän marjoja ja toteamme, että vaikka lounasaika on jo hyvinkin käsillä, marjat selvästi täyttävät sillä nälkä ei vielä ole kovin kummoinen. 

Kerron lapsille että myös karhu, suurimmillaan 300-kiloinen eläin, täyttää mahaansa marjoilla. Niissä on hurjasti ravintoaineita, niin paljon ettei heti nääntyisi nälkään vaikka metsään eksyisikin marja-aikaan. 

Ajatus mökillä odottavasta pastalounaasta saa lopulta kuitenkin vatsat kurnimaan. Lähdemme tarpomaan takaisin kohti kotia ja päätämme että viimeistään huomenna tullaan uudestaan, ellei jo heti iltapäivällä lounaan jälkeen. 



Tuskin pääsemme takaisin metsätielle, kun kuopukseen iskee jälleen se sama järkyttävä väsymys kuin aamulla, se joka estää häntä ottamasta askeltakaan ja saa hänet valumaan pitkin poikin tien pintaan. Nyt ei kuitenkaan enää mene läpi, tiedän että voimia hänellä kyllä on. Sen on metsä näyttänyt. 

Kun viimein pääsemme erinäisen maannittelun, ajoittaisen kantamisen ja kaikenlaisen houkuttelun jälkeen mökille, pestopasta  maistuu paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Lautaset tyhjenevät silmissä eikä kukaan ehdi riidellä. Katson harmoniassa syövää katrastani ja ajattelen, että tämä on elämää jota jokaisen (lapsiperheen) tulisi elää: luonnossa, marjoja keräten tai mitä vain siellä touhuten. Kun nälkä yllättää käydään syömässä ja sitten taas takaisin ulos. 

Niin me nimittäin juuri teemme. Syötyämme lähdemme ulos taas, tällä kertaa mökkitontin kuusikkoon majanrakennuspuuhiin. Lapset rakentavat, minä istun kannonnokassa ja haistelen tuulta, pohdiskelen ja ajattelen, käyn välillä lasten majassa kylässä ja nautiskelen käpysoppaa ja kärpässienimuhennosta. 

Ajattelen arkeamme jossa lapset ja me vanhemmatkin niin usein nahistelemme ja kinastelemme, riitelemme ja olemme hermostuneita syystä tai toisesta. 



Nyt ei hermostuta, vaan hiljaisuus hivelee hermoja ja metsän alkusyksyinen lahoava kasvillisuus tuoksuu nenässä. Tietenkin olemme nyt lomalla, pois arjen paineista, ja rauhoittuminenkin on helpompaa, mutta en voi silti olla miettimättä, millaista se olisi, elää näissä maisemissa aina.

Olisiko elämä helpompaa, rauhallisempaa, rentouttavampaa, jos voisimme joka päivä samoilla metsissä, istua sammalmättäällä ja lepuuttaa korviamme metsän takaa kohoavan tuulen huminassa, oppia elämästä sen minkä metsä opettaa, ei mitään muuta turhaa ja ylimääräistä?

Mikä osuus lasten hermostumisella, kinastelemisella ja kiukuttelulla on siinä, että elämme maailmassa joka täyttyy melusta, hälystä ja ihmispaljoudesta, joita kaupungin kadut, koulun käytävät ja ruutujen välityksellä eteemme pursuava virtuaalimaailma on ääriään myöten täynnä? 

Vastauksia en varmasti tiedä, mutta sen ainakin tiedän entistä selvemmin, että on hyvin tärkeää antaa lapsille mahdollisuus viettää aikaa luonnossa, metsässä tai missä vain luontoympäristössä kaukana melusta ja hälystä. Lapsilla yhteys luontoon on tallella vielä eri tavalla kuin meillä aikuisilla, ja se yhteys aktivoituu heillä saman tien kun jalka hyppää tieltä metsään. Hermostus häipyy ja "väsymys" kaikkoaa. 



Samoin kuin aikuisella verenpaine ja syke laskevat ja hermojen kireys lientyy luontoympäristössä, myös lapsella mitä ilmeisemmin näin käy. Sitä todistin edessäni aivan itse juuri äsken, kun kolmena päivänä peräkkäin rämmimme pitkin mättäitä marjojen perässä. 

Joka kerta sujui ilman kinoja, ilman kiukutteluja. Vaikka nälkä alkoi välillä kalvaa, se ei aiheuttanut kiukkukohtausta kuten usein muutoin käy, vaan marjojen tai sitten ihan vaan luonnon rauhoittavan vaikutuksen voimalla selvisimme aina takaisin mökille ruokapöydän ääreen ennen kuin nälkäkiukku iski. 

Nyt olemme taas kotona ja arki painaa päälle, jääkaappissa ja pakastimessa on rasiakaupalla marjoja eikä ainakaan vielä tunnu merkkejä stressin palautumisesta. Ottaa aikansa, ennen kuin luonnon rauhoittavuus häviää ja arjen vaatimukset vetävät hartiat jäykiksi ja hermot kireiksi. 

Siihen asti, otetaan rennosti ja syödään mustikoita! 






Kommentit

  1. Tuo hermostuneisuus yleisellä tasolla, muillakin kuin lapsilla, johtuu nykyaja ylivirikkeellisestä ympäristöstä, joka paikassa tuuttaa ja tööttää, vilkkuu ja välkkyy jokin joka haluaa saada huomiomme ja lopulta tietoisuus ylikuormittuu ja sanoo poks! Metsässä virikkeet tulevat ilman hälyääniä, ilman sitä katso minua!!! -efektiä. Päinvastoin, mikään ei kilpaile huomiostasi, voit rauhassa katsella kokonaisuutta ja alkaa itseksesi etsiä niitä huomion, mielenkiinnon kohteita. Jotain tuollaista näin nopeasti mietittynä;)
    "Jos onkin käsissä vähän multaa ja marjoissa hämähäkinverkon tai sammaleen jäänteitä, ei haittaa, suuhun päätyy kaikki ja se kaikki vahvistaa lapsia ja pitää tautipöpöjä loitolla enemmän kuin parhainkaan käsihygienia tai desinfiointiaine." Voi että kun tätä toitotettaisi, moni lapsi voisi paremmin jos saisi syödä rauhassa multaa!! Hieman provokatiivisesti sanottu mutta totta. Immuunipuolustusjärjestelmä tarvitsee jatkuvaa harjoitetta, pientä puuhaa ettei se nukahda, ja jos niin käy niin taudit pääsee helpommin sisään tekemään tuhojaan. Ylidesinfioiduissa kodeissa asuu sairaita lapsia, tai ainakin sairausvalmiita, väitän pokkana, ihan mutuna.

    Olemme jälleen liikuttavan yksimielisiä!! ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyaikana tosiaan on aivan liikaa virikkeitä lapsilla ja aikuisillakin, ja minun syyttävä sormi osoittaa vahvasti älypuhelimien ynnä muun elektroniikan puoleen! Kännykkä koukuttaa ällistyttävän tehokkaasti samoin kuin tabletit ja tietokoneet, mikä tahansa ruutu. Yritän suojella lapsiani tältä viimeiseen asti ja viivyttää kännykän hankkimista, esikoiselle lopulta känny hommattiin 9-vuotiaana eli vuosi ennen kuin olin etukäteen ajatellut. Nyt ekaluokkalainen kinuaa puhelinta "koska kaikilla luokkalaisillakin on", mutta pidän itsepintaisesti kiinni siitä että ei vielä.

      Koska uskon että niin on oikein. Ja yritän viedä heitä luontoon niin paljon kuin mahdollista, kauas älypuhelimien hälystä. Varsinkin kun konkreettisesti on nähtävissä, mikä vaikutus milläkin heihin on...

      Ja myös tuossa olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi: multa ja muut luonnonpöpöt ovat enemmän kuin tärkeitä immuunipuolustukselle! Tosiaankin olemme liikuttavan yksimielisiä hyvin monesta asiasta, kuten kirjoitat! Sukulaissieluja, ehkä? =D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Pimeyden ja kriisin keskellä loistaa valo

Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Miten savusauna lämmitetään ja miksi sen löylyt ovat täydelliset kuin vanha parisuhde