Ai onko tää blogiteksti, no en mä sit tykkää enkä klikkaa!

Arveluttaako blogilinkin klikkaaminen? Oikeasti linkit ovat yhtä
 pelottavia kuin tämän postauksen kuvat Halloweenistamme.
Kun näit otsikon, mitä tuli ensimmäiseksi mieleesi? Ilmeisesti klikkasit kuitenkin, koska luet nyt tätä. Tai ehkä kuulut vakituiseen lukijakuntaani, tulit blogiin muuta kautta ja tiedät suurinpiirtein, mitä tekstiltä odottaa (jotakin koukkua, mikä ei ollut ennakoitavissa, ainakin useimmiten, koska en itsekään aloittaessani tiedä, minne tekstini tulee päättymään). Tai ehkä näit tämän tekstin linkin jossakin Facebookin sivustolla ja klikkasit sitä, syystä tai toisesta, vaikka olikin blogilinkki.

Joka tapauksessa kiva, että olet nyt täällä. Kunpa voisin tietää, kuka olet ja mitä ajattelet, mikä sai sinut tulemaan blogiini. Kun kirjoitan, ajattelen usein sitä, kuka tätä tulee lukemaan. Kirjoitan itselleni ja itsestäni usein erittäin henkilökohtaisia asioita, mutta en koskaan unohda sitä, että tulen julkaisemaan kaikki tekstini. Kirjoitan juuri sinulle, joka tätä luet, ja toivon että jokainen lause on uhraamasi ajan arvoinen, sillä tiedän miten arvokasta aika nykyään on ja tuhat asiaa pitäisi saada aikaan. Toivon, että jokainen lukija saa tekstistäni jotain palkinnoksi käyttämästään ajasta: iloa, tietoa, tunnetta, vaikka sitten hupia jos ei muuta.

Olen nyt kevättalvesta asti kirjoittanut blogia uudelleen säännöllisesti. Tänä aikana olen oppinut bloginpitämisestä valtavasti, myös sen varjopuolista, joiden aiheuttamasta lievästä turhautumisesta tämä teksti kertoo. Vielä puoli vuotta sitten en tiennyt, kuinka paljon negatiivisia mielikuvia ihmisillä saattaa olla bloggaamiseen ja bloggareihin liittyen.  Palaan tähän negatiivisuuteen tarkemmin vähän myöhemmin tässä postauksessa.

Verrattuna siihen miten pidin blogia aikaisemmin, moni asia on muuttunut. Nyt kirjoitan useammin ja vähän erilaisista aiheista kuin ennen. Olen enemmän tietoinen, kenelle kirjoitan ja miksi. Kuitenkaan en anna ajatuksen mahdollisesta lukijakunnasta määritellä tekstejäni ja aiheitani, vaan kirjoitan siitä mistä haluan ja mikä on minulle tärkeää, en siitä minkä arvelen olevan suosittua - eli saavan niitä klikkauksia ja tykkäyksiä. Ja se varmaan on yksi perusongelmistani bloggaajana. En osaa kalastella yleisöä.

Mistä sitten kirjoitan? Ravitsemusaiheet ovat jääneet, ja tilalle tullut enemmän kasvatukseen, ympäristötietoisuuteenkirjoihin ja kirjoittamiseen liittyviä tekstejä sekä välillä joko osittain tai lähes kokonaan autofiktiota. Myös Italia ja italialaisuus ovat kestoaiheita, samoin museokäynnit ja muut retket lasten kanssa.

Tai sitten tekstit ovat vaikka parisuhdepohdiskelualapsiperheen arkeen liittyvää pohdiskelua tai ihan vain yleistä pohdiskelua - koska, niin, koska minä vaan niin rakastan asioiden pohdiskelua!

Nykyään blogini on selkeämmin italialais-suomalaisen perheen elämään keskittyvä lapsiperheblogi, joka on maustettu paitsi pohdinnalla, myös ajankohtaisilla teemoilla ja kirjoilla. Valotan enemmän rakkauttani kirjoihin ja kirjoittamiseen, ja tekstejäni voisikin usein luonnehtia autofiktiiviseksi blogitekstiksi tai jopa esseetyyppiseksi kirjoittamiseksi.

Keväällä liityin osaksi Kaksplussan blogiverkostoa, se on ollut mukava muutos. Olen tutustunut blogimaailmaan uudella tavalla ja saanut upeita bloggaajakollegoita elämääni.

Jokin aika sitten blogini vihdoin sai uuden ulkoasun, nimittäin kun graafinen suunnittelija Anna Jylhä suunnitteli sille taustakuvan ja teeman. Se oli kaivattu uudistus, sillä nyt teksti, Mustikkapastan ylivoimaisesti tärkein elementti, pääsee paremmin oikeuksiinsa entisen sekavan ulkoasun jälkeen.

Olen bloginkirjoittamisessa enemmän tosissani kuin ennen, toisinaan haaveilen suuresta lukijakunnasta ja siitä, että tekstini päätyvät uutisiin ja otsikoihin myönteisessä mielessä, mutta sitten palaan siihen, mikä todellisuus on: aiheeni, tyylini ja blogini kokonaisuudessaan ei ole massojen blogi, enkä loppujen lopuksi ehkä niin haluaisikaan. Kirjoitan aivan liian paljon ja aivan liian pitkiä tekstejä aivan liian syvälle synkkiin pohjavesiin sukeltaen, jotta niistä tulisi massojen suosikkeja. Hyvä kun joku jaksaa alusta loppuun lukea!


Trick or treat? -kyltti ja kurpitsalyhty kertovat, että meillä vietetään Halloweenia.

Olen kuitenkin oppinut blogimaailmasta ja blogitekstin rakentamisesta paljon uutta. Visuaalisuus on tärkeää, ihmiset rakastavat kuvia ja arvostavat sivun esteettisyyttä jopa niin, ettei tekstillä välttämättä edes ole niin väliä.

Tiedän että pitäisi panostaa tekstin aloitukseen ja rakenteeseen, otsikon aiheen pitäisi tulla heti ensimmäisessä lauseessa esiin ja johdonmukaisuus olisi tärkeää, samoin kuin konkreettisten vinkkien antamisen lukijoille; ihmiset kuulemma etsivät blogeista eniten tietoa ja vastauksia johonkin konkreettiseen heitä vaivaavaan kysymykseen. 

Erityisesti tätä viimeistä en ole oikein sisäistänyt, sillä itse en ole lainkaan kiinnostunut vinkkien tai tiedon metsästämisestä toisten blogeista, joten en osaa millään eläytyä mikä siinä on niin tärkeää. Ainoa mitä itse blogeista etsin on hyvä kirjoitustyyli, kaunis suomen kieli ja kielen omaperäisyys. Mutta kuten niin usein, se miten itse ajattelee asioista ei ole sama asia sen kanssa, miten suuret joukot asiat näkevät; omaan näkökulmaan ei pidä jumittua.

Johdonmukaisuus ja otsikon aiheen esiintyminen heti tekstin alussa ovat myös minulla hakusessa yksinkertaisesti siksi, että en suunnittele tekstejäni juurikaan etukäteen vaan alan kirjoittaa sanasta tai aiheesta luovan kirjoittamisen tajunnanvirtatekniikalla. Saatan kaarrella kauankin ennen kuin pääsen varsinaiseen aiheeseen, jos nyt koskaan sitä edes saavutan.

Lisäksi tiedän jo jotain Googlen hakukoneoptimoinnista, vaikka en itse sitä juuri harrasta, tykkään pitää esimerkiksi otsikkoni omannäköisenäni, vaikka tiedän että esimerkiksi otsikoilla Joka sekunnin arvoinen?Kalajuttuja ja Haluan italialaisen miehen!  ei paljon lukijoita kalastella tai Googlen armottomien algoritmien kanssa pärjätä. Otsikko on kuitenkin huipputärkeä, tiedän sen, se saattaa ratkaista koko postauksen suosion. Niin paljon kuin klikkiotsikoita parjataankin, ne toimivat jos haluaa paljon lukijoita!

Toisaalta tarkoitukseni ei olekaan kalastella lukijoita, vaan luotan siihen että he lukevat kyllä postaukseni, jos ovat lukeakseen. Klikkiotsikon perusteella blogiin päätyjistä iso osa poistuu saman tien tai ainakaan lukematta tekstiä ajatuksella. Minulle taas yksi ajatuksella tekstin lukenut on parempi kuin sata silmäilijää, enkä oikeasti ole pahoillani, vaikkei blogilinkityksiäni klikattaisikaan. Tämä on selvyyden vuoksi sanottava ettei synny väärää kuvaa, koska siitä tässä postauksessa niin kovasti vaahtoan, pilke silmäkulmassa toki.

Ja jotta ei menisi liian helpoksi, on siltikin joskus täysi arvoitus, miksi joku teksti tai blogi yhtäkkiä ponnahtaa suosituksi. Onko se otsikko, onko se häikäisevä persoona blogin takana, väsymätön mainonta somessa vai kerta kaikkiaan vaan nasevat aiheet ja hyvä tyyli. Suurten massojen suosio ja mihin se suuntautuu on usein mysteereistä suurin. 




Sen tiedän, että saadakseni lukijoita minun tulisi jakaa tekstejäni hullun lailla. Jakaa, jakaa ja jakaa, ja mielellään ajastaa Facebook ja muut sosiaalisen median kanavat jakamaan ne puolestani. Missä vain, milloin vain, väsymättä. Lukijat eivät löydä blogiin itsestään, ellet olet hakukoneoptimoinut blogiasi täydellisesti ja lukijasi tulevat hakukoneiden kautta, mikä on harvinaisempaa, vaan sinun tulisi mainostaa itseäsi ja blogiasi koko mielikuvitustasi ja itseluottamustasi hyväksi käyttäen.

Mutta se on niin vaikeaa! Ei riitä että jaan, on saatava myös ihmiset klikkaamaan. Ja sitä he eivät tee, eivät ilman raflaavia klikkiotsikoita, jo ennestään tunnettua (bloggaaja)nimeä tai harvinaisen provosoivaa tai ajankohtaista kuuma peruna -aihetta. Blogilinkkeihin suhtaudutaan käsittämättömän penseästi. Klikkaus ei maksa kenellekään mitään, ei rahaa eikä vaivaa, eikä se, että bloggaajan kirjoittama aihe pääsee esille, mutta silti esimerkiksi monessa Facebook-ryhmässä blogilinkkien jakaminen on kiellettyä ja jos ei olekaan, niin blogilinkityksiin suhtaudutaan edellä mainitulla penseydellä. Ajatellaan että bloggaajalla on vain oma lehmä ojassa ja bisnes mielessä jakaessaan tekstiään, ei väliä mikä on tekstin sisältö ja sanoma, ei väliä vaikka teksti liittyisi ryhmän aiheeseen paremmin kuin monen ryhmään muuten vain kirjoittavan.

Jaettuja blogitekstejä ei klikata, ettei bloggaaja vain saisi mitään rahallista tai muutakaan hyötyä siitä. Ai onko tää blogiteksti, no en mä sit klikkaa! Ikään kuin bloggari saisi linkkauksista rahaa tai muutakaan suurta hyötyä; hyöty rarjoittuu useimmiten bloggarin tyydytyksen tunteeseen siitä, että joku ihminen kokee oman tekstin kiinnostavana, tai jos oikein monta klikkausta tulee, voi jonkun naurettavan pienen summan saada, sadas- tai tuhannesosan  hyvätuloisen keskivertoklikkaajan kuukausipalkasta. Mutta eihän sellaista hyötyä suomalainen toiselle suomalaiselle anna, hän on valmis maksamaan satasen siitä ettei toinen vaan saa viittäkymppiä; onkohan tämä kulunut sanonta sittenkin ihan totta?



Bloginpitämisestä olen oppinut myös sen, ettei pelkkä blogi riitä, on oltava myös instablogi ja omat Facebook-sivut. Ja kaiken olisi matsattava saumatta yhteen, kokonaisuus on tärkeä, omaleimaisuus, erottuvuus, tunnistettavuus, rajattu aihepiiri ja selkeä agenda, josta pitää kiinni joka postauksessa.

Tässä vaiheessa nostan jo kädet pystyyn. Facebook-sivuni ovat vieläkin aivan onnettoman keskeneräiset, Instagramissa pidän tiliä itsepintaisesti omalla nimelläni vaikka se varmaan sekoittaakin seuraajiani; Mustikkapasta vai @ferrante_anna , ovatko nämä saman kokonaisuuden osia vai toistensa summa?

Instani ei pursuile seuraajista, vaikka heitä jonkin verran onkin alkanut kertyä ja kiitos jokaiselle, joka jaksaa minua seurata, Mustikkapastan Fb-sivut ovat jo keskeneräisen ulkonäkönsä vuoksi mielenkiinnottomat enkä siellä muutenkaan tee muuta kuin linkkaan blogipostauksia (luojan kiitos omalla sivulla niin saa tehdä mielin määrin). Muissa sosiaalisen median kanavissa en sitten olekaan, enkä ehkä tulekaan olemaan, sillä en halua joka vapaahetkeni kuluvan niiden parissa. Suunnilleen kaikki ylimääräinen aikani joka lasten kanssa olemiselta ja kotitöiltä jää, menee käsikirjoituksien, työtekstien ja blogin kirjoittamiseen.



Alun perin alkuvuodesta kaivoin blogin uudelleen esiin vain siitä syystä, että haluan kirjoittaa enemmän. Kirjoittaminen on minulle lähes samaa kuin hengittäminen, en osaa enkä pysty olla ilman. Ja kun  vuosikausia olen kirjoittanut vain itselleni, blogiin kirjoittaminen on ollut ensi askel kirjoittaa julkisesti proosallista tekstiä.

Kirjoittaminen on vähän kuin huumetta; siihen jää koukkuun. Yhtä koukuttavaa on ajatus siitä, että joku lukee tekstiäni, myös niitä kaunokirjallisimpia ja henkilökohtaisimpia. Enkä lopulta oikeastaan enää tiedä, kumpi pelottaa enemmän, että joku lukee vai että kukaan ei lue.

Itsepintainen haaveeni on romaani, kaikki kirjoittamiseni tähtää siihen ja on osa kirjoitustreenausta romaania varten. Vaikka olenkin tämän vuoden aikana tuottanut blogiin tekstiä varmaan ainakin yhden romaanin verran, on se vain osa kaikesta siitä määrästä, jota päivittäin kirjoitan.

Kirjoittamisessa kun on se jännä puoli, että mitä enemmän sitä tekee, sitä helpommaksi tekstin tuottaminen käy. Kirjoitan nopeasti; tämänkin blogitekstin tekemiseen kului puhtaan kirjoittamisen osalta alle puoli tuntia.  Nykyään suurin vaikeus on osata lopettaa ajoissa, ennen kuin teksti paisuu järkyttävän pitkiin mittoihin. Tämä vaikeus minulla tosin on ollut lähes koko elämäni, sillä jo peruskoulussa ja lukiossa aineeni, esitelmäni ja koevastaukseni pyrkivät venymään. Joskus minusta tuntui, että pelkästään tekstin määrällä sain opettajien pään pyörryksiin ja he lätkäisivät minulle kympin, hämääntyivät kai siitä että jos joku kerran noin paljon saa aiheesta tekstiä aikaan, hänen täytyy tietää siitä runsaasti!

Kun lukiossa pyydettiin maantiedon tunnilla tekemään esitelmä jostakin maasta, minä kirjoitin 95 liuskaa Venäjästä ja opettaja kommentoi, että tällaisia esitelmiä ovat yliopiston gradut, 70 sivua vähemmänkin olisi tässä tehtävänannossa riittänyt.

Tai kun historian tunnilla tuli ohje kirjoittaa kymmenen sivun esitelmä jonkun suomalaisen yrityksen historiasta, tein Marimekosta 60 sivun "kirjan", jonka luettuaan opettaja patisteli minua menemään nivaska kainalossa Marimekkoon työnhakuun, sillä jo pelkästään tutkielman perusteella paikka olisi varma. En mennyt, en tiedä vieläkään että miksi en. Paitsi että tiedän. Koska en uskaltanut. En luottanut silloinkaan itseeni sen vertaa, että olisin uskaltanut, en varsinkaan vielä silloin.



Menneisyyden virheet sikseen, eivätkä ne kai virheitä ole olleet koska olen onnellisesti nyt tässä missä olen, kolmen lapsen äitinä, elämäni rakkauden vaimona ja vielä onnellisesti siinä työssä, jota arvostan eniten maailmassa: kotiäidin työssä. Lisäksi saan kirjoittaa joka päivä, pyykkikone pesee pyykkimme ja astianpesukone astiamme joten minulla on siihen ruhtinaallisesti aikaa lasten hoitamisen ja heidän kanssaan leikkimisen lisäksi.

Bloginpitäminen on rentouttava ja koko ajan isompi asia elämässäni, mahdollisuus toteuttaa itseäni. Mutta siihen liittyvät lieveilmiöt, esimerkiksi juuri bloggareihin liitetyt kielteiset mielikuvat (ne nyt vain kalastelevat klikkauksia, saavat kaikkea ilmaiseksi ja kehuvat mitä tahansa syyttä suotta kun ovat näkyvyyttä vastaan saaneet, kertovat elämästään kaiken lukijoiden toivossa ja käyttävät vielä lapsiaan suosion kalastelussa laittamalla heidänkin elämänsä nettiin), vähän kirpaisevat. Bloggarit ovat vapaata riistaa, jota saa keskustelupalstoilla mielin määrin haukkua. Kielteistä kritiikkiä en henkilökohtaisesti ole saanut kuin yhden, muusta mainitsemastani kielteisyydestä olen saanut kokea vasta kaikuja ja kuullut niistä muilta.  Jossakin ne varmasti odottavat kuitenkin minuakin.

Kun minä näen jossakin blogilinkin, klikkaan ihan varmasti. Tein niin jo silloin, kun oma blogini oli pitkällä tauolla ja varsinkin nyt. Sillä tiedän, että jokaisen blogipostauksen takana on joko jumalaton määrä työtä ja asiantuntemusta, vilpitöntä halua kertoa omasta elämästään asioita joista kertomalla voi ehkä auttaa muita samassa tilanteessa olevia, kirjoittamisen, graafisen suunnittelun tai kuvaamisen lahjakkuutta, avointa itseterapiointia, halua saada hyvä kasvamaan eli jakaa hyvää omasta elämästään toisten ihmisten elämään, poikkeuksellista herkkyyttä joka on löytänyt esilletulokanavan blogissa tai sitten ihan vain puhdasta halua pitää blogia - tai joskus vaikka kaikkia näitä yhtä aikaa.



En ylenkatso kenenkään blogia, en ajattele että mitä tuokin yrittää lukijoita kalastella, en varmana tykkää enkä klikkaa. Sillä tiedän, että emme me bloggarit miljönäärejä ole emmekä ainakaan bloggaamalla sellaisiksi tule, ja nekin harvat bloggarit jotka Suomessa blogilla hyvin tienaavat, ovat aika usein niitä, joiden blogi käsittelee - bloggaamisvalmennusta ja opastusta menestyvän blogin tekemiseen. Heillä riittää klikkejä ja tienestejä, koska niin moni muukin haluaisi tulla luetuksi ja ehkä jopa tienata blogillaan. Joku siinä lopulta onnistuu, armottomalla työllä ja ammattimaisella blogikokonaisuuden rakentamisella, mutta blogien kokonaismäärän huomioon ottaen hyvin harva.

Itse en haaveile blogillani rikastuvani ja tienaavani, tiedän että lähtökohtani ja motiivini bloggaamiseen ovat massojen suosion kannalta "väärät", mutta jos jollakin muulla on siihen mahdollisuus sen avulla, että kilkkaan ja tykkään, niin ilman muuta niin teen. Sillä onko se minulta pois, jos klikkaan blogitekstejä ja joskus joku ehkä onnistuukin vaikka ansaitsemaan jonkun rovon blogillaan? Ei, ei todellakaan ole!





PAROLA DEL GIORNO: cliccare sul link del blog = klikata blogilinkkiä

Piditkö lukemastasi? Kommentoi tekstin perään tai jaa teksti alla vasemmalla olevan jakolinkin kautta myös muille!

Kommentit

  1. Hyvä aihe, joo olen myös huomannut aika paljonkin ja kauan on ollut sellasia keskusteluja joissa mollataan kaikki blogien pitäjät. Mutta se on silloin vähän sama kuin haukuttaisiin kaikki kirjailijat yhden kirjan takia joka ei miellytä, tai kaikki elokuvat yhden ei niin hyvän elokuvan vuoksi. Inhoaminen on ollut aina muotia ja tulee olemaan, luulen että siitä tuossa on kyse ettei vaikkapa blogilinkkejä hyväksytä joihinkin ryhmiin

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tämä on ihan totta mitä sanot. Jostain syystä bloggaajista on ihmisillä kielteisiä mielikuvia, ja ehkä niitä syntyy joidenkin yksittäisten (?) tai suosituiden bloggareiden blogien perusteella. Yleistetään koskemaan kaikki joidenkin toiminta ja bloggaamisen tyyli. Vaikka jokaisellahan on oikeus mennä tyylillään...Inhoaminen on aina vähän hölmöä, mutta sitä tehdään, vihapuhetta on netti muutenkin nykyään täynnä valitettavasti. Tuo ettei blogilinkkejä hyväksytä on musta tosi ristiriitaista, sillä kyllä kaikenlaiset muut linkit yleensä on tervetulleita, lehtiartikkelit ja ryhmän aiheeseen liittyvät linkitykset. Samalla tavalla esim. lehden linkittäminen on sen mainostamista. Mutta ei sitten ylläpitäjien mielestä kuitenkaan ole. Ja usein kuitenkin blogilinkkien takana olisi paljon juuri siihen aiheeseen liittyvää tietoa ja asiaa...

      Poista
  2. Mä nykyään tosi paljon typistän tekstiäni, olen alkanut rönsyilemään. Kolme vuotta sitten kun aloin kirjoittamaan, oli tekstit lyhyitä ja tarkoituksettomia. Silloin kai ajattelin, että lyhyestä virsi kaunis. Nyt viimeisimmästäkin tekstistä poistin ainakin 1/3 ennenkuin julkaisin. Toisaalta sääli, mutta toistaalta taas se ydinajatus tulee selvemmin ehkä esille. En tiedä :D Olisi kiva osata kirjoittaa tajunnanvirtaa. Mulla on luonnoksissa nytkin sata tekstiä, jotka on muhimassa. Osa syntyy valmiiksi tekstiksi, osa tulee poistetuksi ennen syntymäänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä taito tuo oman tekstin editointi ja typistäminen! Oon huomannut että olet alkanut lyhentää ja tiivistää ja laittamaan loppuun vielä erikseen jutun pointin. Se on monille lukijoille varmaan kiva juttu, kun usein kaivataan just sitä jotain konkreettista ja alleviivattua sanomaa, tietoa tai vinkkiä tekstistä. Mulla ei typistämistaitoa oikein ole, eikä toisaalta ole mulla tarkoituskaan, vaan haluan säilyttää tajuntavirtamaisuuden... Alkuperäinen motiivi bloggaamiseen kun on juuri se. Ehkä pitäisi vain kirkastaa itselleenkin, että mitä blogilta haluaa ja sen mukaan tarkistaa toimintatapoja. Se varmaan kyllä on yksi kompastuskivi mitä isoihin lukijamääriin tulee, että useimmat ei vaan jaksa lukea mun pitkää ja rönsyilevää tekstiä =D. Vaikka siis lukijoitahan mulla on ihan kivasti, en sitä valita, enemmänkin saisi toki olla mutta oon iloinen siitä uskollisesta lukijakunnasta mikä mulla on. Mutta ärsyttää vaan yleisesti nämä jotkut bloggaamiseen liittyvät jutut ja erityisesti se, että monesti suhtaudutaan bloggareihin jotenkin varauksella eikä blogilinkeistä tykätä tai hyväksytä esim.moniin fb-ryhmiin ollenkaan. Se on ollut mulle ihan uutta tän vuoden aikana ja huomaan eron siihen muutaman vuoden takaiseen, kun edellisen kerran aktiivisesti kirjoitin blogia. Silloin oli jotenkin rennompi meininki monissa fb-ryhmissä ja muutenkin.

      Poista
  3. Tärkeä aihe. Itse olen blogannut vasta 5 kuukautta ja saanut jo osani negatiivisesta puolesta. On kirjoitettu suoraan ala-arvoiseen tyyliin palautetta jne. Jos ei tykkää, niin ei ole pakko lukea! Eikä klikata! Mutta kirjoittaminen on myös minulle oma juttu ja keino rentoutua sekä tullut tärkeäksi asiaksi minulle. Joku kunnioitus pitäisi säilyttää

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa kurja että on tullut ilkeää palautetta, mä olen onneksi vielä siltä melkein kokonaan säästynyt vaikka bloggaamisen motiivejani on kyllä kyseenalaistettu ja bloggaamista yleisesti vähätelty tyyliin, että "mitä sä nyt semmoista, mikset mitä tahansa muuta". Mutta mulla on just sama kuin sulla, että se on tärkeä asia elämää ja keino rentoutua, ja todellakin jos ei joku blogi tai sen kirjoittaja miellytä niin mikään ei pakota lukemaan. =D Mut jotkut ehkä vaan saa kiksejä siitä että provosoituu jostakin tekstistä ja alkaa haukkua kirjoittajaa, valitettavasti!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?