Mitä tehdä, kun yhteystiedot katoavat puhelimenvaihdon yhteydessä?

Uusi kännykkä paremmalla kameralla. Tämän postauksen
kuvat ovat vielä ensiräpsäisyjä, mutta ajan myötä todennäköisesti
myös kuvien taso blogissani paranee, ulkonäköuudistuksen lisäksi.
Tervetuloa ulkoasultaan uudistettuun Mustikkapastaan! Ennen kuin aloitan otsikon aiheesta eli kadonneista yhteystiedoista, kerron pari kappaleen verran uudistuksesta. Sisältö ei muutu kuin toivottavasti parempaa tekstiä kohti, kirjoitan edelleen ajatuksiani, pohdintoja ja elämäni tarinoita aamucappuccinon äärellä teille lukijoille.

Visuaalinen ilme sen sijaan on kaivannut freesausta jo kauan. Tarkoituksena onkin nyt tehdä blogin ulkonäöstä selkeämpi ja raikkaampi, toimivampi ja kauniimpi. Muutostyöt ovat vielä kesken, joten vakiokävijät voivat varautua lähipäivinä uusiin muutoksiin ja hienosäätöön.

Erityisen ihastunut olen blogin mustikka-puolukkakuvioon. Sen on suunnitellut ja vesiväreillä maalannut graafinen suunnittelija Anna Jylhä, joka on hyvä ystäväni, huippulahjakas ja vastaa ulkonäköuudistuksen ilmeestä ja toteutuksesta. Voin suositella häntä kaikille, jotka minun laillani arvostavat hyvää visuaalista silmää ja käsintehtyä piirustusjälkeä tietokoneella tehdyn lopputuloksen asemasta.

Toivon, että uusi ulkoasu välittää niitä arvoja ja asioita, joita blogini haluan edustavan: kodikkuutta, värikkyyttä, hyvällä tavalla yksinkertaista, siloittelematonta ja luonnonläheistä elämää, jossa näkyy lasten läsnäolo, ja kaikki edellä mainittu tietysti suomalais-italialaisin ja pohdiskelun värittämin maustein.

Edellä mainitut ohjeet olen suunnittelijalle antanut ja varoittanut tekemästä liian "kliinistä" tai modernia lopputulosta. Haluan, että blogini on hyvällä tavalla kotikutoisen näköinen, luonnollinen ja helposti lähestyttävä mutta kuitenkin selkeä käyttää. Tekstit ovat keskiössä, sillä ne ovat ylivoimaisesti tärkein osa blogissani.

Toivottavasti lopputulos on mieluinen, ja mieluusti saa asiaa myös kommentoida. Eli mitä tahansa palautetta mieleesi herääkin uudesta ulkoasusta tai sivujen käytettävyydestä, jätä ihmeessä kommentti vaikka tämän postauksen perään tai sähköpostilla mustikkapasta@gmail.com.

Mutta sitten varsinaiseen aiheeseen. Siinähän se otsikossa jo tulikin, nykyinen tilanteeni: olen kadottanut puhelimestani kaikki sen yhteystiedot. Numerot, nimet, tekstiviestit. Tämä tapahtui viikonloppuna puhelimen vaihdon yhteydessä, kun Google-tili teki pienet tepposet.

Ensimmäisenä tunteena tuli epäusko ja kieltäminen, kuten aina heti järkyttävän tapahtuman jälkeen. Ei voi olla totta, ei tämä oikeasti tapahtunut vaan varmasti löytyy joku keino ratkaista tilanne parhain päin. Herätin aviomieheni, hän nukkui vielä sillä oli aikainen aamu jonka ratoksi olin ruvennut tutustumaan paremmin uuteen puhelimeeni. Joka muuten on Honorin P20 Pro, ostin sen loistavan Leica-linssikameran takia ja vaikka en puhelimista paljon ymmärräkään niin sen ymmärrän, että mikään luuri ei ole tuhannen euron väärti. Puoletkin siitä alkaa jo olla liikaa. Eli löysin hintahaarukkaani sopivan, tarpeisiini sopivan puhelimen.

Mutta oston jälkeisenä aamuna heräsin kysymään, miksi en löydä puhelimestani kenenkään yhteistietoja, vain kymmenkunta hassua numeroa sen muutaman sadan sijasta, jotka siellä pitäisi olla? Ja ennen kaikkea, mitä tässä nyt pitäisi tehdä?

Ensimmäiseksi tietysti ryhtyä syyttämään aviomiestä, joka tietää noin sata kertaa enemmän puhelimista kuin minä ja jonka piti hoitaa tietojen siirto oikeaoppisesti, sillä kuten hän itse sanoi, kyllä minä tiedän kuinka nämä asiat tehdään, älä huoli. 

Seuraavaksi piti ruveta puolustautumaan aviomiehen hyökkäyksiltä, kuten esimerkiksi lauseelta minähän sanoin sinulle että varmista että kaikki toimii ennen kuin poistan tiedot vanhasta puhelimesta. (Katsoinhan minä, varmistin että watsapp on ja instagram toimii ja kuvat ovat tallella. Yhteistietojen siirtyminen vain vaikutti niin itsestään selvältä, etten tullut sitä katsoneeksi. Mistä opimme, ettei koskaan pidä ottaa mitään itsestään selvänä.)

Kinasteluksi siis meni, ainakin aluksi. Sitten rauhoituimme ja totesimme, että tapahtunut mikä tapahtunut, sen kanssa täytyy nyt vain elää. Ymmärsimme myös, että suuttumus toista kohtaan oli sittenkin vain osoitus suuttumuksesta itseään kohtaan mutta oli helpompi purkaa se toisen niskaan. Minä olin vihainen itselleni siksi, etten ollut varmistanut ymmärtäneeni puhelimenvaihtoon liittyvät käytännön asiat, mieheni oli vihainen itselleen kun oli unohtanut pari oleellista asiaa tietojensiirrossa ja toiminut liian hätäisesti. Mutta eihän niitä mielellään itselleen tunnusta, vaan on paljon kätevämpi alkaa syyttää toista, kuten niin usein parisuhteessa käy. Mutta kun sinä! 


Kyllä nyt kelpaa ottaa selfieitä kun on uusi puhelin!
Kuten tässä eilenillalla lenkille lähdössä.

Vanha puhelin oli jo nollattu koska se siirtyi esikoisen käyttöön, eikä numeroita ole enää missään muuallakaan. Ensi alkuun se tuntui kauhealta, mutta kuten minkä tahansa muun oikeasti ei-vakavan asian kohdalla, jo lyhyt rauhoittumisen ja lähemmän tarkastelun hetki osoitti ettei mitään hätää sittenkään ole. Kun muutaman kerran vetää henkeä, hyväksyy senkin että edessä on uusi numeroiden tallentaminen ja joidenkin numeroiden uudelleen hankkiminen, mutta - onko se oikeasti muka vakavaa? No ei! Asioiden suhteuttamisella ja rauhallisella asenteella selviää tällaisesta leikiten, aivan kuten niillä selviää yleensä melkein mistä kaikesta muustakin.


Sekin rauhoitti, että tärkeimmät numerot eli läheisimpien ihmisten numerot ovat kyllä puhelimessa Watsapin kautta, ne sen sijaan menivät joiden kanssa en ole vuosiin ja taas vuosiin ollut tekemisissä enkä Watsapp-väleissä, mutta saavat mennäkin. Joitakin viestiketjuja ja keskusteluja ystävien tai läheisten kanssa olisin mielelläni säilyttänyt, mutta nyt kun ne ovat menneet, voin ajatella että onneksi kuitenkin ne joskus olemme lähettäneet ja käyneet.

On oikeastaan aika vapauttavaa, kun puhelimessa ei enää ole 15 vuoden takaisten työkuvioiden tai satunnaisten tuttavien numeroita. Tämä valkeni entistä paremmin illalla juoksulenkin aikana, jolloin nyt muutenkin mikä hyvänsä solmu yleensä aika hyvin selviää. Mikä on menetetty, sitä ei enää tarvitse. Joidenkin kaukaisten sukulaisten numerojen menetys ehkä vähän arveluttaa, mutta tiedän nekin halutessani saavani takaisin jotakin kautta, jos tarve tulee. Nykyään kannamme kännykässämme niin paljon turhaa tietoa, turhia yhteistietoja, turhia kuvia ja videoita, että niistä on tullut eräänlainen henkinen taakka.

Voi tietysti olla, että joukossa oli tärkeitäkin numeroita mutta jotka eivät vain näin ensi alkuun tule mieleen. Joten jos joku tunnistaa itsensä minulle tärkeäksi henkilöksi mutta jonka kanssa emme ole lähivuosina olleet tekemisissä Watsapin kautta, niin minulle saa laittaa numeronsa, minulla ei nimittäin enää sitä ole!

Samalla tavoin kuin tavaroita hamstraava ihminen kärsii siitä, että hippunen hänen mielestään on kiinni jokaisessa hänen omistamassaan tavarassa, myös digitaalisissa "omistuksissa" on kiinni voimavaroja. Luulemme että emme tule toimeen ilman yhteystietojamme, kuviamme ja kalentereitamme, pelejämme ja some-maailmaamme, mutta kyllä me oikeasti tulemme. Se kaikki on pelkkää tekotodellisuutta, tarpeetonta harhaa sen ympärillä, mitä pohjimmiltamme olemme: hengittäviä, fyysisiä ihmisiä joiden silmät lepäävät luonnossa, joiden keho on luotu olemaan jatkuvassa liikkeessä ja mieli aidossa ja fyysisessä yhteydessä toisiin ihmisiin.

Tietenkin tämä harha ja tekotodellisuus tuo elämäämme myös hyviä asioita kuten sosiaalisuutta, sisältöä ja mahdollisuuksia itseilmaisuun, mutta liikaa siihen ei pitäisi koskaan kiinnittyä. Varsinkin kun on aina mahdollista, että voimme menettää sen kaiken silmänräpäyksessä, jos teemme kohtalokkaan tekniikkavirheen tai unohdamme varmuuskopiot.

Tämä hamstraajaeläin tuli kuin tilauksesta vastaan ensiulkoilulla uuden kännykän kanssa.
Vikkelä se oli kuin mikä kuten oravat aina, mutta niin vain kamera zoomasi ja tarkensi
tällaisen supertarkan kuvan. 

Kerran vuosia sitten luulin menettäneeni kaikki kuvani kännykästä sen kastumisen seurauksena (siinä vaiheessa en vielä käyttänyt pilvipalvelua eikä varmuuskopiota ollut) . Paniikki oli suuri, ehdin melkein ruveta itkemään menetettyjä kuvia, kunnes tajusin oleellisen asian: muistot eivät ole riippuvaisia kuvista. Ne pysyvät mielessäni, oli kuvia tai ei. Ja useimmista tärkeistä kuvanottotilanteista (lähinnä lapsista, koirasta ja matkoista) oli otettu kuvia muillakin välineillä, kuten järjestelmäkameralla tai miehen kännykällä.

Se että onnistui päästämään irti niin suuresta määrästä kuvia - niitähän on itse kunkin kännykässä varmasti tuhansia - se vasta olikin vapauttavaa! En varmaan ole ihan väärässä jos sanon, että nykyihmisen yksi häiritsevimpiä mieltä vaivaavia pikkuasioita on se, että kännykässä tai pilvipalvelussa on niin paljon kuvia, joita ei saa aikaiseksi lajitella, karsia, arkistoida, printata kuviksi ja järjestellä albumeihin, mitä nyt niillä haluaakaan tehdä, vaikka kuinka haluaisi. Kuvia on yksinkertaisesti liikaa, ne ovat kärsineet inflaation ajat sitten.

Ja kun luulin ettei kuvia enää ollut, keskityin muistelemaan kokemiani hetkiä ihan eri tavalla. Olin lähes helpottunut siitä, ettei kuvia enää ollut - mikä vapauden ja keveyden tunne se olikaan.

Kunnes mieheni sai ne jollain konstilla palautettua jostakin (luoja ties mistä, en ole koskaan ymmärtänyt niistä asioista mitään enkä varmaan tule ymmärtämäänkään) ja olin taas parituhatta kuvaa painavampi.

Nyt olen pari sataa yhteystietoa kevyempi. Ja voin digitaalis-henkisesti (mitähän sekin tarkoittaa...) paremmin kuin pitkään aikaan. Pitäisiköhän viimein alkaa poistella ja lajitella niitä kuviakin, deletoida epäonnistuneet ja turhat toistot ja säilyttää vain ne, joista oikeasti on iloa?

PAROLA DEL GIORNO: telefonino (m) = kännykkä (myös: cellulare)




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia