Annastiina Storm: Kerro, kerro. (Satu)kirja äidistä, tyttärestä ja tarinoista

Annastiina Storm: Kerro, kerro. (S&S)
Kun ensimmäistä kertaa törmäsin Annastiina Stormin uuden romaanin nimeen, ensimmäinen ajatus oli: siinä se meni, minun romaanini nimi! Tämä tapahtui toissaviikonloppuna Helsingin kirjamessuilla, olenkin jo kirjoittanut täällä blogissani käynnistäni ja tunnelmista siellä teksissä Rimakauhua kirjamessuilla ja Hanna Rentolan Heinäkuu.

Kerro, kerro on romaanin nimeksi lyhyt, ytimekäs ja upean monitulkintainen. Itse en oikeasti varmaan ihan sellaisenaan nimeä olisi omalle mahdolliselle kirjalleni ottanut, mutta käsikirjoitus jonka parissa parhaillaan työskentelen, on välillä kantanut työnimeä Kerro kerro kuvastin. Aiheen puolesta nimi olisi sille oikein sopiva! Vaihdoin kuitenkin nimen jokin aika sitten toiseksi (vaihdan käsikirjoituksieni työnimiä vähän väliä, sen mukaan mihin tarina kehittyy ja miten huomaan teemojen muuttuvan ja mihin suuntaan syvenevän), mutta silti Stormin kirjan nimi aiheutti haikean hymynvireen: se olisi voinut olla minun.

Hieman sama tunne tulee, kun katselen Elena Ferranten tuotantoa. Oman sukunimen näkeminen kirjan kannessa kutkuttaa, jos peitän etunimen voi mielikuvitus alkaa punoa kaikenlaista, ja sitten pian minun jo täytyykin ravistella itseni sen verkoista irti tai muuten kadotan fokukseni ja sen mikä on oleellista: se että kuljen kohti tavoitettani, sana ja rivi kerrallaan, viis siitä että joku on "varastanut" kirjailijanimeni ja romaanini nimen.

Osallistuin kirjamessuilla kustantamo S&S:n bloggaajatilaisuuteen, jossa olivat puhumassa Annastiina Storm, Olga Kokko ja Anja Portin. He kertoivat uutuuskirjoistaan, totta kai, ja sitten puhuimme kaikenlaista kirjojen kirjoittamisesta ja kustannusmaailmasta. Sain kustantajalta Kerro, kerro -romaanin ja nyt aion kirjoittaa siitä arvostelun. Odotukset kirjaa kohtaan olivat korkealla, sillä Stormin esikoisteos Me täytytään valosta on erittäin omaääninen romaani ja oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas vuonna 2017.

Kuten kirjan nimestä vähän voi jo päätellä, siinä kerrotaan Lumikista. Ei tosin siitä sadun Lumikki-prinsessasta vaan eräästä toisesta mustatukkaisesta nuoresta naisesta, joka eksyy elämässään kauneuteensa ja  kääpiöiden mökkiin ja tapaa siellä häikäisevän, ison mutta nuoren kääpiön, Goljatin, jonka kanssa syttyy kipinä: huone virittyi, kielet pingottuivat, ne hakivat yhteistä sointia, täydellistä harmoniaa --- ja huone räjähti fanfaariin. (s.125)

Oikeasti kirja kertoo neljäkymppisestä naisesta, Alisasta, joka on yhdessä Samulin kanssa, pohtii (ja suree?) valintaansa olla vapaaehtoisesti lapseton ja pelkää, että Samuli lähtee nuoren naapurin matkaan, joka tirisee hedelmällisyyttä, leipoo tuoksuvia korvapuusteja ja tarvitsee hyllynkiinnittäjää.  Samuli, mitä tapahtuu? Vastaa, minä pyydän. Kerro miten asiat ovat. Kerro vaikka ne olisivat pahimmin. Koska pahempaa kuin kuin kaikkein pahin on kaikken pahimman pelko. (s. 161)

Alisasta, joka lähtee äitinsä jättämien kirjeiden perusteella selvittämään omaa ja äitinsä menneisyyttä, äitinsä salaisuutta. Alisasta, jolla on lapsesta asti epäilys, että hänen isänsä ei ole Heikki vaan joku muu, ehkä metsänkuningas. Takkutukka-Alisasta, jonka äidin hiukset kiilsivät joka-aamuisesta sadasta harjanvedosta ja joka kymmenvuotiaana kasvoi ulos äidin nuoruudenaikaisesta appelsiininkeltaisesta mekosta, joka oli piilossa vaatekomerossa ja jota Alisa kävi salaa kokeilemassa. Äidistä joka on täydellinen, etäinen ja usein surumielinen.

Romaani on kertomus tarinoista, tarinankerronnasta, sadun ja toden sekoittumisesta, ennen kaikkea juuri siitä. Kerro, kerro. Kirjan nimi on pyyntö joka värisee jokaisella sivulla, pyörii sen ytimeen asti. Kerro mistä tulen, kuka olen, miksi äiti tuuletti mattoja tai harjasi tukkaansa mielummin kuin oli läsnä lapselleen,  kuka oli pitkä vaalea pörrötukkainen mies, joka kerran kohdattiin päiväkodin kulmilla matkalla kauppaan, joka katsoi kuin omaa lastaan ja jonka kädet ovat äidin olkapäillä, äiti pitää käsiään miehen rintaa vasten. (s.181-82) Ja he seisoivat aivan liian lähekkäin. (s. 26)

Kirja on mielestäni leimallisesti tarina äidin ja tyttären suhteesta. Vaikka siinä on paljon muutakin ainesta, kerronnan tasoja jotka monessa kohtaa sekoittuvat toisiinsa ja joiden punainen lanka joskus jopa hukkuu tai sitten on tarkoituksella piilossa satujen suloisessa sekamelskassa, niin selkeä ja konkreettinen jatkumo on äiti-tytär suhteen käsittely.



Lumikki ei ollut täydellinen äiti, kuka meistä olisi, mutta hänen katseessaan oli harvinaisen terävä virkkuukoukku ja olemuksessaan jatkuvasti kylmyys - tai ehkä sittenkin suru? Lopulta hänen silmänsä siirtyivät katsomaan silmiini, syvälle syvälle silmiini, mutta sen sijaan, että ne olisivat nähneet minut, ne näkivät jonkun toinen. Äiti ei enää seisonut minun edessäni, ei ollut minun kanssani, vaan jonkun toisen kanssa. Ja silloin minusta tuntui, ettei minua ollut. (s. 71)

Ja hän siivosi aina, tuuletti niitä mattoja. Katselin äidin tuuletustouhuja kuin satumaista luontodokumenttia olohuoneen ikkunasta ja tunsin mustasukkaisuutta lintuja kohtaan. Jos lapsuuteni pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi tuo: luoksepääsemätön äiti epätodellisen lintuparven keskellä, minä mustasukkaisena lasin takana. (s. 107)

Lumikki lintujen keskellä, kuin sadussa tämäkin. Mutta Lumikki ei ole prinsessa, hän oli nuorena tuikitavallinen sosiaaliohjaaja joka määrättiin kaitsemaan Kivelän kartanon outoa kääpiölapsiparvea, johon kuului myös sen nuorin jäsen, Goljat-Johannes.

Ja siitä versoi tarina jonka salaisuutta Alisa elää todeksi joka päivä. Kuka on hänen isänsä, kuka on Lumikin isä, kuka veli, mikä satua mikä totta?



Salaisuudet selvästikin painavat ja tekevät tässä kirjassa äideistä etäisiä ja tyttäristä henkisillä äärirajoillaan eläviä. Rakkaus on roihahtanut, mutta se on siivottu pois päiväjärjestyksestä ja tehty niin kuin järkevää on. Mutta kun elää elämää, jota ei ehkä loppujen lopuksi halua, kärsivät kaikki osapuolet, etenkin lapsi.

Äitinsä rinnalla Alisa tunsi lapsena itsensä peikonlapseksi, irvisteleväksi hirviöksi, valuvikaiseksi jonka kuukautisverikin oli ruskeaa eikä punaista niin kuin kuului. Sinä se prinsessa olet, sinä olet maassa kaunehin, äiti. --- Minä en vie sinulta mitään, en hiuskoristetta, kauneutta enkä katseita. En mene enää isän syliinkään olemaan ihana, kun sinä siitä rumenet. Lupaan etten astu tilaasi pikkuvarpaan vertaa, jos sinä vaan rakastat minua. ( s. 56)

Äidin kirjeet vievät Alisan kaukaiseen Hukan kylään, jossa menneisyys ja tarinat heräävät elämään ja sudet liikkuvat. Niin, kirjassa on myös mukana susihukka, jonka sisuksista vedetään sydän ja kiinnitetään se sinne mistä se on varastettu, omaan rintaan. On myös Kuningatar, Nevalainen ja metsäkuningas, on synnytykseen kuolleita äitejä, isiä jotka eivät olleetkaan oikeita isiä, on satuja joiden kautta kaikki tämä kerrotaan, on satumainen ihmissuhteiden verkko jonka monimutkaisuudesta Alisa kirjan edetessä pääsee yhä paremmin perille.

Mukana kulkee äiti, vaikkei enää elossa on hän mukana matkalla kääpiöiden hakkaamaan luolaan ja kohti syvimpiäkin salaisuuksia. Ja vaikka äidin eläessä sellainen oli harvinaista, nyt he istuvat siinä yhteisymmärryksen vallitsessa, äiti ja tytär, viimeinkin toisilleen läsnä. Ennen viimeistä suupalaa kuiskaan: - Ethän mene vielä. Tällä matkalla on niin paljon. Niin paljon, tiedäthän. Olisi hyvä jos voisit jäädä. Tunnen kämmenen lämmön selässäni. ( s. 122)



Stormin kirja on lumoava kudelma satua ja tuikitavallista (ja toki taitavaa sellaista) proosakerrontaa. Välillä käydään K-kaupassa, Kallen Krouvissa ja R-kioskissa, ollaan sosiaalityöntekijöitä asiakkaita auttamassa ja sitten yhtäkkiä sukelletaan sadun maailmaan ja huoneisiin, jotka hengittävät ja huohottavat ja voihkivat, ja sosiaalihuollon asiakasperheen jäsen alkaa auttaa Lumikkia siivoamaan kääpiöiden kartanoa ja puhdistus ulottuu hameen alle asti.

Tunnustan, etten aina pysynyt täysin mukana kaikissa kerronnan muutosten käänteissä ja jouduin palaamaan takaisinpäin tekstissä ennen kuin hahmotin, mistä on kyse. Lopullisesti en osaa olla varma vieläkään, että hahmotinko joka kohtaa oikein. Mutta ehkä se ei olekaan oleellista. Ehkä ei olekaan yhtä oikeaa tapaa hahmottaa ja tulkita tätä kirjaa, sadun yltäkylläisyydestä tihkuvaa. 

Alisan, hänen äitinsä ja isoäitinsä tarina kerrotaan tässä kirjassa uusiksi sadun keinoin, samoin kuin Grimmin veljesten vanha Lumikki-satu kerrotaan uusiksi romaanitaiteen keinoin. Vaikka tekstissä on usein melankolinen pohjavire, on siinä myös pirskahtelevaa kepeyttä ihan jo siksikin, että kerronta on niin omaperäistä ja - niin satumaista.

Aikamoinen kertomus ja lukukokemus, joka ei ihan heti unohdu!

Annastiina Storm: Kerro, kerro. (S&S 2019) 
207 s.
Kirja saatu kustantajalta. Kiitos! 

PAROLA DEL GIORNO: Biancaneve = Lumikki La frase più famosa della favola Biancaneve è probabilmente Specchio specchio delle mie brame, chi è la più bella del reame? = Lumikki-sadun varmaankin kuuluisin lause on Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?

Kommentit

  1. Oli kiva lukea ajatuksia Stormin kirjasta. Itse en ole vielä tämän kirjan pariin ehtinyt, mutta innolla odotan lukukokemusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että tykkäsit lukea! Ja toivottavasti ehdit pian lukea Kerro kerron, on nimittäin hyvä kirja, nopealukuinen mutta moniulotteinen, ajatuksella pitää kuitenkin lukea ja siitä jää ajateltavaa pitkäksi aikaa. =)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa