Kun jokainen iltalenkki voi olla viimeinen

Nera ja minä.
Illan varjot ovat pitkät. Ne ylettyvät tienpientareelle saakka ja ylikin, kun kävelemme koirani kanssa hiekkatietä. Varjot ylettyvät niin pitkälle ettei kunnolla edes näe, minne me päättyvät, miten pitkä on varjosi mitta, mitä kaikkea se peittää.

Kävelemme verkkaan, juuri niin kuin kauniina kesäiltana kuuluukin. Pysähtelemme, odotan että koira saa haisteltua ja pissattua, haistelen kesäillan tuoksuja minäkin, sitten jatkamme taas. Koiran askel on innokas mutta entistä vauhtia siinä ei ole. Välillä joku jalka astuu hieman haparoiden tyhjää, korjausaskeleella koira saa suuntansa suoraksi.

Iltakävelyt 15-vuotiaan koiravanhuksen kanssa ovat kiireettömiä, ajattomia, tuhansia kertoja toistuneita. Niistä on tullut osa elämän selkärankaa, siihen kiinni kasvanut osa. Näin kesäaikaan, kun valoa on myöhään asti kaikkialla, ne ovat yhtä juhlaa. En muista enää niitä sateisia pimeitä iltoja, jolloin iltalenkki oli ikävä rutiini jonka melkein joskus teki mieli ohittaa päästämällä koira pelkästään pihalle iltapissalle.

Nyt en halua jättää yhtään iltalenkkiä väliin. En vaikka olisi pimeä ankea talvi-ilta. En nimittäin voi olla yhtään varma, lenkitänkö koiraa iltaisin enää talvella. Tai ensi viikolla. Tai huomenna. Viisitoistavuotiaasta koirasta ei voi tietää, vaan jokainen iltalenkki voi olla viimeinen.

Toivottavasti ei ole vielä pitkään aikaan, mutta lähellä se kuitenkin on. Koiranomistaja helposti sokeutuu oman koiransa terveydentilaan, ripustautuu sen valonpilkahduksiin eikä halua nähdä kärsimystä, jonka vanhuus tuo mukanaan.

Minä näen, että koiraani sattuu välillä. Se nukkuu paljon, nuolee tassuaan usein, ja öisin se on alkanut olla välillä tosi levoton (lue aiheesta teksti Ei vauva-ajat, ei kuorsaus, ei riidat - vaan mikä lopulta sai minut ja mieheni nukkumaan eri huoneissa?) Mutta se jaksaa kävellä metsäretkillä jopa tunteja, se hössöttää uloslähtiessä samalla tavalla kuin se teki jo pentuna, sen ruokahalut ovat yhtä hyvät kuin aina ennenkin eli loistavat, ja mikä tärkeintä, sen silmissä on yhä innostunut pilke: elämänhalu. 

Silti tiedän, että nämä ovat tavallaan kuin ylimääräisiä päiviä, vastoin kaikkia odotuksia tapahtuneita onnen hetkiä, joiden hintana voi olla se että loppu on äkillinen ja nopea ja tekee kipeämpää kuin mihin olen osannut varautua. Vaikka koiranomistaja ei muuta teekään, kun vuosien vieriessä alkaa varautua ajatukseen siitä, että jonakin päivänä eroamisen hetki on edessä. Sen tietää jo silloin, kun hakee pennun kasvattajalta. Mutta sen työntää mielestään ja ajattelee, että siihen on vielä kauhean pitkä aika, kokonainen koiranelämä.


Neran elämässä kaikki viimeiset noin kymmenen vuotta ovat olleet ylimääräistä odottamatonta lahjaa. Neljävuotiaana sillä todettiin sydämessä sivuääni, jonka eläinlääkäri sanoi tulevan pahenemaan iän myötä. Jossakin vaiheessa pitäisi turvautua lääkkeisiin. Noin puolet sellaisen sydänvian omaavista koirista kuolee äkilliseen sydämen jonkun osan repeämiseen ehkä jo hyvin nuorena.

Mutta Nera ei edelleenkään tarvitse lääkkeitä. Sydänvika tarkistetaan vähintään kerran vuodessa, ja tähän mennessä se ei ole pahentunut. Olemme olleet hyvin onnekkaita. Terveydeltään nuorempana hyvin heikko cockerinrääpäleemme on jo elänyt pidempään kuin kukaan koiristani.

Olen elämässäni joutunut sanomaan jäähyväiset kahdelle koiralle. Ensimmäiselle, pienelle ja pippuriselle tiibentinspanielinartulle, kun olin kahdeksantoista. Sain sen eli ensimmäisen koirani yksitoistavuotiaana, monen vuoden kärttämisen jälkeen (minä kyllä hoidan sen, ulkoilutan ja pidän huolta, varmasti. Ja niin tein.) Ronja ei elänyt kovin vanhaksi, siihen iski munuaistulehdus ja se piti lopettaa jo kahdeksanvuotiaana. Vannoin etten enää ikinä halua koiraa.

Ja silti jo ylioppilaskeväänä sain uuden pennun, jälleen tiibetinspanielin mutta tällä kertaa mustan uroksen ja jos mahdollista, vielä pippurisemman kuin edellinen. Se oli ylioppilaslahjani, sain valita kannettavan tietokoneen ja koiranpennun välillä. En miettinyt sekuntiakaan. Ja jatkoin tarinoiden kirjoittamista käsin vihkoihin, kuten olin tehnyt jo yli kymmenen vuotta.

Rollesta jouduin luopumaan kuusi vuotta sitten, vähän sen jälkeen kun keskimmäisemme syntyi. Yksi pentu tuli, toinen lähti. Se tapahtui aivan yhtäkkiä, päivässä. Edellisenä iltana olimme normaalisti iltalenkillä, minä ja kaksi koiraani. Aamulla heräsin Rollen ulvontaan. Sillä oli valtavat kivut, joita yritin lievittää silittelemällä sen päätä siihen asti kun pääsimme eläinlääkäriin. Eläinlääkärireissu paljasti tulehduksen korvissa, peräaukossa ja luultavasti kaikkialla muuallakin; merkit viittasivat yleistulehdukseen. Lopetuspiikin laitto oli kauheaa, koira rimpuili kuin viimeisessä hädässä (ja niinhän se olikin), eikä lääkäri ollut osua sen hauraisiin, neljätoista ja puolivuotiaisiin verisuoniin.

Palasimme kotiin ilman Rollea, Nera oli ovella vastassa ja tartuin lohduttavaan ajatukseen: onneksi meillä on vielä yksi koira. Tassunjälkien ääni kuuluu kotona yhä eikä ole sitä kammottavaa hiljaisuutta, joka seuraa kun talossa ei enää ole koiraa.



Eilen palasimme puolen tunnin iltalenkiltä virkistyneinä Nera ja minä. Helteiden tauottua ulkona on onneksi koiralle sopivan viileää, ja se jaksoi vielä ottaa juoksuspurtit kotipihalla niin kuin usein tekee. Ja sitten kiirehtii ruokakupille, se ei koskaan luovu toivosta että kupissa olisi sille herkkupala tai kaksi odottamassa.

Jossakin vaiheessa loppukesää tai syksyä meitä odottaa toivottavasti Italian-matka, jos koronatilanne sen sallii. Autolla, kuten aina koiran takia teemme. Vaikka ehkäpä saattaisimme tehdä ilman koiraakin, niin mahtavan, hitaan ja kiireettömän tavan matkustaa olemme koirien ansioista oppineet. (Lue automatkoistamme Italiaan mm. teksistä Toivepostaus: Autolla Italiaan! Viimeisin Helsinki-Rooma -matkamme maanteitä pitkin )

Eikö olisi helpompi lopettaa vanha koira  ennen matkaa ja mennä lentokoneella, joku saattaa ajatella, koirankin takia. Niin, helppo se on sanoa. Mutta tiedän ettei minusta olisi siihen, se olkoon itsekäs heikkouteni mutta niin vain on. En voisi mitenkään päättää etukäteen päivää, jolloin perheenjäsenemme kuolee ja jotain niin kaunista päättyy, tietää että juuri tämä iltalenkki on se viimeinen. En halua koskaan tietää etukäteen milloin jotain hyvää ja kaunista päättyy. En vain halua. En vain voi.




Kommentit

  1. Aivan ihana tarina tiedän tunteen kun jouduin lopettamaan sairauden vuoksi 16 ja puoli vuotta eläneen kääpiö mäyräkoirani Tuubin. En ole vieläkään toipunut suuresta surusta jonka pieni suuri poikani jätti jälkeensä.❤️💔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja mukavaa, että tykkäsit lukea. Oi miten ihanan pitkän elämän Tuubi sai elää...mutta ei se koskaan helpota sitä luopumisen tuskaa se pitkäkään elämä, ehkä jopa päinvastoin. Vanhoissa koirissa on jotakin ainutlaatuista, niiden luonne jotenkin vielä oikein jalostuu siinä viimeisinä vuosina, ikään kuin timantti joka ajan kanssa hioutuu entistä hohtavammaksi. Niissä on viisautta jota nuorissa koirissa ei vielä ole... Osanotto <3

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma