Maailman kaunein paikka ja tärkein asia, jonka lapsille voi siellä opettaa

Maisema jossa sielu lepää.
Tänään mökillä sataa. Säätiedotusten mukaan koko päivän ajan pitäisi tulla kaatamalla. Nyt yhdeksältä sadetta vasta odotellaan, mutta se roikkuu ilmassa. Tutkan mukaan tunnin päästä jo sataa. Järven yllä näkyy vielä erehdyttävästi kaistaleita sinistä taivasta, rantakuusikko täyttyy hetkeksi valosta kun kävelen siellä ja tähyilen taivaalle luvattuja sadepilviä. Ei näy.

Mutta kyllä ne tulevat. En usko että sadetutkat voivat olla niin väärässä. Tällä kertaa jopa toivon, että ne eivät ole, sillä olemme peruneet suunnitellun päiväretken Linnansaaren kansallispuistoon sateen takia. Olkoonkin, että meillä on sadevarusteet ja talvivarusteetkin tällä kertaa mökillä mukana, kaatosateeseen emme sentään tällä porukalla lähde moottorivenematkojen taa! Siihen asti tänä koronakeväänä huimasti kasvanut reippautemme luonnossa ei sentään yllä.

Sen sijaan olemme luvanneet lapsille kolme elokuvaa tälle päivälle (jokainen saa valita yhden, kuopus lyhyen taaperoversion, ja ensimmäinen katsotaan heti kun sade alkaa), lettukestit ja sipsipussin, ja tietysti illalla lämmitetään sauna, satoi tai paistoi.

Mitä enemmän vietän aikaa mökillä, sitä enemmän tunnen että tämä on paikkani. Tällaista elämä, jota minun tulisi elää. Jossakin metsän keskellä järven rannalla, jossa päivän kohokohtiin tai rutiineihin kuuluisi taivaanrannan värien ja järven pinnan liikkeiden seuraaminen. Milloin on aivan tyyntä, milloin sadepisarat saavat veden väräjämään, milloin tuuli painaa aaltoja edellään, milloin auringonnousu tai -lasku värjää pinnan niin, että mikään ihmisen luoma taideteos ei siihen yllä.



Yöllä tyynen pinnan ylle nousee usvaa, joka hitaasti kohoaa ylöspäin ja haihtuu mutta ei silti lopu. Vesimittarit ratsastavat pintajännityksen päällä ja näyttävät siltä kuin lentäisivät vedessä.


Kuuntelisin lintujen ääniä, seuraisin niiden vuodenkierron kulkua samalla kun eläisin omaani. Aamulla tärkeintä olisi katsoa ulos ikkunasta ja huomata mahdolliset pilvet ja niiden väri, tuulen suunta ja nopeus. Soutelisin, kasvattelisin hyötykasveja, kirjoittelisin, tuntisin tuulen rauhoittavan suhinan puissa ja eläisin sopusoinnussa oman luontoni kanssa, ilman että toisarvoiset, häiritsevät ärsykkeet jatkuvasti vetäisivät minua eri suuntiin. 

Juuri eilen ystäväni kanssa puhelimessa totesimme, että niin se vain taitaa pitää tehdä: viimeistään sitten kun tulemme vanhoiksi mummoiksi, muutamme jonnekin tällaiseen paikkaan, myymme kaiken mitä meillä kaupungissa ja ihmisten keskellä on ja vetäydymme hälinästä yksinäisyyteen. Harmaannumme rauhassa, emme tunne paineita yrittää näyttää nuoremmilta kuin olemme. Meistä ei tule sellaisia vanhoja naisia jotka yrittävät, me tiedämme että se on turhaa ja hyödytöntä ja merkityksetöntä.

Kun tarkemmin ajattelee, miksei sitä muuttaisi jo nyt? Ai niin,  minullahan on kolme pientä lasta ja heillä koulunsa ja elämänsä kaupungissa, olisiko heistä yhtäkkiä asumaan mökkiympäristössä vuoden ympäri? Suuren osan vuodesta olisi sysipimeää ja koulukyytiin pitäisi ehtiä keskellä yötä ja kaverit olisivat kaukana ja...

Niin, todellisuus on toista kuin ihannekuvissa. Aina ei ole tätä valoa ja lämpöä ja päivää joka alkaa uudestaan juuri kun edellinen on vasta ehtinyt vetää valonsa ja värinsä taivaanrannasta. Mökkipaikkamme on maailman kaunein paikka, mutta riittääkö se pitämään järjissään ja tolkuissaan koko vuoden? Voiko kauneudesta elää?

Itse saattaisin hyvinkin täällä pärjätä. Olen äärimmäisen introvertti, ja kunhan minulla on käteni joilla kirjoittaa, ruokaa jolla pysyn hengissä ja ajatukseni, viimeinen linnakkeeni joita ei tarvitse kahlita, pärjään kyllä. Ja sitten tietysti rakkautta, puhelinyhteys ystäviin ja hiukan hyvää musiikkia. Netti. Karkkiakin joskus kaipaan tai nykyisin oikeastaan enimmäkseen oliiveja (Lue siitä kuinka koronaoireilu vei makeanhimoni ja toi tilalle oliivihimon täältä)

Mutta voisi olla kohtuutonta vaatia lapsiltani samaa. He ovat kasvaneet ympäristössä jossa on aina kavereita, junalla pääsee muutamassa minuutissa keskustaan, kauppakeskuksiin ja elokuvateattereihin. Olen opettanut heistä vannoutuneita kahvilakävijöitä, jollainen itsekin olen. En ole kasvattanut heistä luonnossa pärjääviä, en aarnimetsässä ja pimeän keskellä toimeen tulevia eränkävijöitä, en osaa edes itsekään sytyttää tulta ilman tulitikkuja tai rutikuivia sytykkeitä. Pelkään kuollakseni karhuja, joita mökkiympäristössämme usein nähdäänkin.

Oravin keskustaa.



Sen minkä kuitenkin olen yrittänyt ja yritän edelleen tehdä, on välittää lapsilleni rakkautta luontoon.  Sillä kun lapsi rakastaa luontoa, hän ei halua kohdella sitä huonosti. Haluan opettaa heille, että ihminen on osa luontoa eikä saa koskaan unohtaa sitä. Mitä vahinkoa teemmekin luonnolle, vaikkapa vain tapamme silkkaa julmuutta pikku ötökän tai sitten saastutamme ja kaadamme metsiä, teemme vahinkoa samalla myös itsellemme.

Haluan viedä lapsiani luontoon ja toivon, että siitä tulee heille isonakin tapa. Vielä enemmän: haluan että luonnossa olemisesta tulee heidän rakkain harrastuksensa ja olemisensa lähtemätön osa, jotain mitä ilman he eivät voi olla. Toivon että mitä he elämässään tekevätkään, he tekevät sen luontoa kunnioittaen.

Ja missä muualla lapsi voisi kaikkea tätä paremmin oppia kuin täällä, maailman kauneimmassa paikassa. Katsokaa nyt näitä kuvia, voiko kauniimpaa ollakaan? Tätä kirjoittaessani on alkanut sataa, nyt se sade sitten tuli. Mutta ulkona on silti kauniimpaa kuin missään muualla. Jos maan päällä voisi olla paratiisi, se olisi varmasti jotain hyvin lähellä tätä:












Komea häiveperhonen mökin pihassa.







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus

Flunssassa korona-aikaan: mistä tunnistan, ettei tauti ole koronaa?

Rooma ilman turistilaumoja - parempi, kauniimpi Rooma