Ei vauva-ajat, ei kuorsaus, ei riidat - vaan mikä lopulta sai minut ja mieheni nukkumaan eri huoneissa?

Nera, rakas koiramme.
Vuoteessani on viime aikoina ollut hikistä, vaikka siellä nukkuukin yksi mies vähemmän kuin tavallisesti. Kyllä, luit oikein. Jaan vuoteeni kolmen miehen - aviomieheni ja kahden pienen poikani kanssa perhepedissä. Kesäyöt ovat lämpimiä, ja yhä useammin molemmin puolin olkapäitäni vasten painautuu aivan hikinen lapsenpää. Ja tietysti olen itsekin aivan hikinen, sellaiset elävät kuumavesipullot siinä kummassakin kyljessä.

Kun mukaan lisätään vielä keskikesän valo, joka hiipuu vasta puolenyön tienoilla ja alkaa uudelleen kolmen, neljän välillä, tunkeutuu silmäluomien läpi verkkokalvoille ja virittää aivoja heräämiseen, ei ole ihme että yöunet jäävät lyhyiksi tai ainakin katkonaisiksi. 

Mutta kuten edellisessä postauksessa Kaikki tämä valo ja sen sokaiseva hehku jo kirjoitin, niin onneksi on kaikki tämä valo! Se tekee mahdolliseksi ihmeen syntymisen: huonojen unienkin jälkeen päivä toisensa jälkeen nousen sängystä energisenä. Siirryn välittömästi ulos terassille johon aamuaurinko aina paistaa, istun sen säteiden lämmittämälle puutuolille ja alan saman tien itsekin sulaa ja hehkua sen lämmössä. Mitä tekee kahdeksan tunnin yöunilla, kun on tämmöisiä kesäpäiviä ja tällaista uskomatonta lämpöä ja valoa?

Mutta mihin vuoteestani on siis yksi mies hävinnyt? Perhepeti on nykyisin aviomiestäni tyhjempi, mutta ei hän onneksi minnekään kauas ole mennyt, vaan pelkästään toiseen huoneeseen. Hän nukkuu nykyisin ulko-oven vieressä sijaitsevassa vierashuoneessa. 

Meillä on 13 vuoden avioliitto takana ja sitä ennen monta vuotta yhdessäoloa, mutta koskaan ennen emme ole nukkuneet erillämme. Tuntuu oudolta, että se hetki on nyt tullut. Yhdessä nukkuen ovat menneet niin synnytysyöt (eli synnytysten yöllä alkaneet avautumisvaiheet) kuin yöt pahimpienkin riitojen aikana. Eivät edes lasten vauva-ajat ole saaneet meitä nukkumaan kertaakaan eri huoneissa - ehkä siksi koska kukaan lapsistamme ei ole juuri itkenyt öisin vauvana. 

Miksi sitten juuri nyt? Selitys on niin outo että se huvittaa minuakin yhä vieläkin, parin viikon jälkeen. Talossamme asuu nimittäin juhannusaattona 15-vuotta täyttänyt cockerspanieliseniori, jonka pidätyskyky on uhkaavasti alkanut alentua. Toisin sanoen öisin lattioille on alkanut ilmaantua lätäköitä. Ensin koira kyllä yrittää varoittaa: se tulee sängyn viereen tuijottamaan ja liikkumaan levottomasti, ja kun saa omistajan havahdutettua hereille, alkaa kovan hössötyksen siivittämä ryntääminen ulko-ovelle. Siinä onkin jo kiire! Ellei sängystä pääse kömpimään tarpeeksi nopeasti, vahinko saattaa jo tapahtua. 


Olen erittäin herkkäuninen, mutta jostakin ihmeellisestä syystä en herää koiramme levottomaan vessahätäviestintään. Tavallisesti erittäin hyväuninen mieheni sen sijaan havahtuu jopa koiran tuijotukseen (ehkä koska on niin monta kertaa joutunut siivoamaan aamulätäkköjä lattioilta) ja on ensimmäisenä päästämässä koiraa ulos.

Nopeasti hän kyllästyi kömpimään perhepedistä ja juoksuttamaan koiraa keittiön poikki ulko-ovelle monta kertaa yössä, ja niin hän insinöörille tyypillisesti keksi käytännöllisemmän ratkaisun: nukkumisen ulko-oven lähellä sijaitsevassa vierassängyssä. Siihen koira onkin nopeasti oppinut siirtymään häntä tuijottelemaan, kun hätä tulee. 

Minä nukun onnellisesti kuulematta näitä heidän yöllisiä ulkoilujaan. Mies ei suuremmin edes valita siitä että joutuu nousemaan vuoteesta monta kertaa yössä, ehkä siksi että hän nukahtaa aina heti uudelleen vaikka tuleekin herätetyksi. Mutta jos hän valittaisikin, niin vastaus olisi minulla jo valmiina: tämä on pientä takaisinmaksua kaikista niistä lukemattomista vauva-aikojen öistä, jolloin minä heräilin imettämään, paijaamaan, ottamaan kainaloon, joskus myös vaihtamaan sinappikakkavaippaa.




Nyt nukun (sen vähän minkä valoisuuden ja tämän hetken helteen takia saan nukuttua) sikeästi ja makeasti, heräilemättä. Pojat vieressäni nukkuvat kuin tukit illasta aamuun, heitä ei enää tarvitse paijata eikä imettää, mitä nyt joskus kättä ojentaa ja päätä silittää, jos paha uni tai jokin muu hieman havahduttaa hereille. Nyt kun on näin kuuma, heidän välissään tietenkin tulee hiki, ja heidän yhä pidemmäksi kasvavat raajansa toki ovat vähän väliä tulossa päälleni, mutta ne ovat pieniä hankaluuksia. Heidän välissään nukun paremmin kuin koskaan. Ennen kuin minulla oli lapsia, suurimpia ongelmiani oli huonounisuus. (Tätä sivuten olen kirjoittanut tekstissä Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä)

Enää ei ole. Juuri tällä hetkellä suurimpia nukkumisongelmia tuottaa se että on niin kuumaa ja valoisaa, mutta tiedän, että ne ovat ohimeneviä asiantiloja. En valita yhdestäkään huonosti nukutusta, hikisestä ja valoisasta kesäyöstä. En yhdestäkään. Enkä niistä illoista kun en saa unta vaan istun pihalla ja kuuntelen kesätuulen huminaa puissa ja lintuja, jotka laulavat. Nukkua ehdin sitten koko pitkän talven, kun sysipimeä laskeutuu ikkunan taakse iltapäiväkolmelta, myrskytuuli ravistelee pihapuita ja ulkona ei erota missä kulkee ihminen, missä pelkkä varjo. 

Juuri nyt haluan vain nauttia auringosta, hävitä sen häikäisevään kehrään enkä ajatella tulevaa syksyä, koronan toista aaltoa, en mitään mikä vie pois tästä kesän lämmöstä.







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kun jokainen iltalenkki voi olla viimeinen

Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa