Minun kokemukseni ei ole sinun kokemuksesi, onneksi - ajatuksia lestadiolaisuudesta

Kaikki mitä tarvitsemme
ymmärtääksemme toisiamme on rakkaus.
On ihmeellistä, miten eri tavalla ihmiset voivat kokea asiat. Jopa täysin sama tai samankaltainen asia voi näyttäytyä kahdelle eri ihmiselle täsmälleen päinvastaisena, ja heidän kokemuksensa voivat olla toistensa äärilaidat.

Sain edelliseen blogikirjoitukseeni, Me emme halua emmekä voi - miksi jäin penkkariajeluistani pois lukiossa? palautetta, jossa minua syytettiin lestadiolaisuuden mustamaalaamisesta ja vääristelystä: eihän lestadiolaisuus ole mikään syy jäädä penkkareista pois, palautteessa sanottiin. Kyseessä oli  liikkeen sisältä tuleva kommentti, ja ymmärrän sen oikein hyvin. Jos olisin itse siellä vielä sisällä, saattaisin ehkä ajatella itsekin noin.

Lestadiolaisuus ei tietenkään sinänsä ole syy jäädä penkkareista pois, mutta liikkeessä kasvamiseen liittynyt ulkopuolisuuden ja vierauden tunne voi olla. Kyse on henkilökohtaisesta kokemuksesta, ei liikkeen mustamaalaamisesta.

Lestadiolaisuudessa on oletusasetuksena, että ulkomaailma joko pilkkaa, ylenkatsoo tai ei muuten vain ymmärrä. Se kuuluu erottamattomasti liikkeen me ja maailma - ajatteluun, joka on tärkeä ja hallitseva osa oppia. Sitä taustaa vasten palaute on todella ymmärrettävää, enkä millään muotoa siitä loukkaantunutkaan. Ymmärrän sen ajattelun niin hyvin, olenhan itsekin ollut siellä.

Hieman huvittavaksi palautteen teki se, että silloin kun käsittelen teksteissäni lestadiolaisuutta, tarkoitukseni on kaikkea muuta kuin mustamaalata. Miksi sellaista tekisin, kyseessä ovat omat juureni, sieltä olen lähtöisin ja kunnioitan ja rakastan niitä läheisiäni, jotka liikkeessä edelleen ovat.  Mihin sattuu syntymään, ei ole omissa käsissä, mutta se on, miten vahvasti tahtoo juurilleen jäädä. Jokaisella on mahdollisuus valita oma tie, ja on tärkeää valita ajoissa ja siten, ettei myöhemmin kadu ja katkeroidu.

Haluan päin vastoin kirjoituksillani tuoda esiin myös sitä, että lestadiolaisuus voi olla turvallinen ympäristö monille, ja onkin. Monille se on koti, turvapaikka ja paras mahdollinen ympäristö syntyä ja elää, etuoikeus ja onni: Jumalan valtakunta synnyinlahjana. Mitään ei tarvitse ajatella itse, kaikki on ajateltu puolestasi, ja niin kauan kuin tähän turvaan heittäytyy, kaikki on hyvin.

Mutta jos erehtyy epäilemään tai ajattelemaan järjellä - mitä yhteisössä viimeiseen asti kehotetaan välttämään - kaikki muuttuu. Silloin lestadiolaisuudesta saattaa tulla ahdistava vankila, tiettyyn muottiin pakottava, henkilökohtaisuuksiin puuttuva ja holhoava yhteisö, jonka elämäntapasäännöt vievät mennessään sen viimeisenkin, mikä ehkä itse uskossa saattaa tuntua hyvältä.

Herkille lapsille ja nuorille yhteisössä eläminen ja pelottavien seurapuheiden kuunteleminen voi olla todella haitallista, itse olen tästä hyvä esimerkki: oireilin seuroissa käydessäni jopa fyysisesti voimalla pahoin puheiden aikana.

Siinä missä aikuinen ehkä osaa asettaa mittasuhteisiinsa puheet helvetin tulesta, synnin palkasta ja maan matoisena armonkerjäläisenä olemisesta, lapselle ne saattavat muodostua pahojen pelkojen ja itsesyytösten aiheeksi ja jopa haitata minäkuvan ja itsetunnon kehittymistä. Se olisi kaikkien vanhempien hyvä muistaa ja ottaa huomioon, kun he lapsiaan seuroihin vievät.

Mutta mustamaalaustarvetta minulla ei ole. Jos esimerkiksi edellä mainitun penkkaritekstini lukee ajatuksella, huomaa että se monessa kohdin korostan oman kokemukseni roolia. Esimerkiksi vanhempani eivät minua pakottaneet jäämään paitsi mistään, päin vastoin kannustivat osallistumaan, he kannustivat minua aina mahdollisimman normaaliin elämään, eivät kieltäneet uskottomia kavereita tai menoja heidän kanssaan. Suurimman osan uskonnon negatiivisista vaikutteista imin suoraan seurapuheista ja luin liikkeen lehdistä ja kirjoista, eikä minulla ollut rohkeutta puhua niistä ja niiden herättämistä peloista vanhemmilleni.

Se että jäin pois penkkareista, johtui siitä että minä ajattelin niin, se oli minun oman pääni kehittämää, tarpeetonta ulkopuolisuuden tunnetta, kirjaimellista seurapuheiden tulkintaa ja toisaalta vaikeuksia saada kiinni siitä, mikä uskomisessa oli oikeasti tärkeää. Sellaista ajattelua ja käytöstä, joka lestadiolaisuuden opin ja rakenteet huomioon ottaen on mahdollista syntyä.

Kukaan ei sanonut: älä osallistu, se ei ole hyväksi tai sallittua. Kyllä se sallittua oli, varmaan ylivoimaisesti suurin osa lestadiolaisista lukiolaisista osallistuu penkkariajeluun. Minä en osallistunut, koska olin minä, koin asiat omalla tavallani, en halunnut olla erilainen outolintu muiden joukossa. Koska en voinut täysillä osallistua, en halunnut ollenkaan, ja se sai penkkariajelun näyttäytymään jopa halveksittavalta silmissäsi. Kyse oli minun kokemuksestani, ei kenenkään toisen.



Lestadiolaisuudessa ei yleensäkään kielletä suoraan mitään, vaan epäsuorasti ja ryhmäpaineen kautta. Vain Kymmenen käskyä alkavat sanoilla älä, muut "käskyt" ovat verhotumpia. Me emme halua, me emme voi, kuten penkkaritekstissä jo kerroin, on paljon tehokkaampi tapa saada ihminen toimimaan halutulla tavalla.

Kaikkein tehokkain keino on tietenkin helvetinpelko, se on kaiken ytimessä ja loppujen lopuksi koko lestadiolaisuuden olemassaolon mahdollistaja ja syy (ja monen muunkin vanhoillisen uskonnon: mihin muuhun esimerkiksi katolisen kirkon anekauppa menneinä aikoina olisi perustunut): Jos teen asioita joiden on sanottu olevan väärin ja joita me emme halua tehdä, paitsi että minulle siitä nopeasti huomautetaan (ryhmäkuri), se on viemässä minua kadotukseen.

Sillä jos teen väärin, paadun ja menetän uskoni, joudun siitä tilille taivaallisen isäni kanssa kuoleman jälkeen - eikä silloin ole enää armoa, armon aika on ohi. Jokaisen lestadiolaisen suurin huoli on, että ei pääsisi taivaaseen, tai joku läheinen ei pääsisi. Joskus läheisen taivaspaikasta ollaan jopa huolestuneempia kuin omasta, mikä tarkoittaa ajoittain suorastaan hämmästyttävää kyvyttömyyttä tunnistaa malkaa omassa silmässään.

Tämä on minun kokemukseni lestadiolaisuudesta, enkä tietenkään voi puhua kuin omasta puolestani, mutta uskon että se on monen muunkin liikkeen jättäneen kokemus. On myös virhe uskotella, ettei liikkeessä olisi mitään vikakohtia, jopa sellaisia jotka oikeasti antaisivat aihetta mustamaalaukselle. Lestadiolaisuus on joutunut viime vuosina tarkastelemaan kriittisesti joitakin rakenteitaan erityisesti pedofiliaan ja hoitokokouksiin liityen.

Liikkeessä on myös muita elementtejä, jotka voivat aiheuttaa ihmisille haavoja. Ulkopuolisuuden tunne, jo lapsuudesta ja nuoruudesta lähtöisin oleva, se joka minulla ilmeni muun muuassa penkkariajelun väliin jättämisenä, on yksi näistä.  Tunne ettei kuulu oikein mihinkään, sillä "maailmassa" on niin paljon vierasta mutta liikkeessäkään ei tunne oloaan hyväksi.

Helvetin- ja synninpelko, suunnaton ja pohjaton, on toinen varmasti monia haavoittava elementti, sellainen joka pahimmillaan vie elämänilon ja -halun.

Voitko kuvitella millaista se on. Kun kaikki täällä maan päällä on niin vaikeaa, niin moni asia syntiä ja ne asiat juuri eniten houkuttavat, joka päivä ja koko ajan.  Haluaisit vain olla niin kuin muut, tavallinen, kuka tahansa, etkä sellainen joka tietää ainoan tien taivaaseen eikä kuitenkaan halua sitä kulkea.

Kuuntelet kiellettyä musiikkia, ja sitten koet huonoa omaatuntoa siitä ettet koe siitä huonoa omaatuntoa. Ajattelet jotain muuta kiellettyä ja tiedät, että se on viimeinen asia jota sinun tulisi ajatella. Siinä menevät kaikki voimat, ne kaikki menevät syntien karttamiseen ja poispanemiseen. Lopulta et jaksaisi enää edes elää tätä elämää vaan alat toivoa, että Jumala ottaisi sinut jo pois tästä järjettömyydestä ja kiusausten keskeltä. Kun et kumminkaan pysty niitä vastustamaan. Sellaisia kokemuksia ja kamppailuja en toivoisi kenellekään toiselle.


Kun olin nuori ja vielä painiskelin uskonasioiden kanssa, ajattelin että pahinta mitä ihmiselle saattoi tapahtua, oli minun laillani syntyä lahkoon joka opetti vain heidän opeillaan pääsevän taivaaseen ja sitten alkaa epäillä sitä kaikkea ja lopulta uskoa eri tavalla, kuitenkin ilman mitään mahdollisuutta päästä koskaan täysin eroon mielenpohjalle juntatuista opetuksista.

Kuinka monta kertaa olisin toivonut olevani joku ihan muu, missä tahansa muussa perheessä enkä olisi kuullut enkä tulisi koskaan kuulemaan sellaisista asioista kuin synti ja kadotus. Näin "tavalliseen" perheeseen syntymisen parhaana mahdollisena kohtalona ja omaani valitin siksi, että se oli tuominnut minut elämään aina jossakin pohjalla lymyävässä, järjellä älyttömäksi ymmärretyksi mutta järjen ulkopuolella alati pysyttelevässä pelossa: jospa he sittenkin ovat oikeassa? Tämä epärationaalinen pelko oli vuosikausia jossakin niin syvällä, ettei siihen kosketusta saanut, ei otetta eikä hahmoa.

Lestadiolaisten kutoma ajatuskehä on niin aukoton, ettei sitä mikään järki pysty koskaan kumoamaan, koska kaikki kiertyy kehäpäätelmänä kuitenkin siihen, että järkeä ei pidä käyttää. Jo ensimmäinen epäilyksen itu on järjen ääntä eli sielunvihollisen juonia. Mitä tahansa kyseenalaistat, olet jo alkanut epäillä ja käyttää järkeäsi, ja järki ja epäilys on kaiken pahan ja paatumuksen alku.

Onnellisinta mitä sellaiseen uskonnollisuuteen syntyneelle voi tapahtua, on pysyä koko ikänsä kuplan sisässä, ei päästää päänsä sisään häivettäkään epäilyksen reunasta eikä mitään, mikä voi särkeä täydellisen "järjettömyyden" kehän. Kun ensimmäinen särö syntyy, on jo liian myöhäistä.



Blogitekstin palautteessa minulle ehdotettiin myös terapiassa käymistä. Moni entinen lestadiolainen käykin terapian. Itse en ole koskaan kokenut siihen tarvetta, ehkä siksi koska käsittelen ja olen käsittelyt asiaa niin paljon paitsi kirjoittamalla, myös puhumalla. Pääasiahan on, että asiat käsittelee, eikä terapia ole siihen elinehto tai välttämättä edes kaikille paras ratkaisu.

Olen menneisyyteni kanssa sinut, ja se miksi nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen kirjoitan näistä asioista julkisesti johtuu siitä, että yksinkertaisesti rakastan kirjoittamista ja asioiden pohtimista, ja olen sen verran hullu että avaudun blogissa monesta muustakin asiasta, miksi en siis tästä. 

Ja vaikka kokemuksemme voivat ollakin kuin toistensa äärilaidat, sama asia toiselle onni, toiselle kadotus, ei se vähennä jokaisen oman kokemuksen arvoa ja merkitystä.

Muita lestadiolaisuutta käsitteleviä tekstejäni ovat mm.:
Synnistä kevään piristykseksi
Bed of Roses - kielletty hedelmä korvalappustereoissa
Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä

PAROLA DEL GIORNO: esperienza (f) = kokemus







Kommentit

  1. Sinulla ilmeisesti ei ole säilynyt uskoa? Vai oletko sellaista koskaan omistanutkaan?
    Ilmeisesti et, sillä tapa jolla puhut uskonnosta mutta jätät kokonaan mainitsematta _uskon_ ei ole tapa jolla uskon kokenut puhuu.
    Itse en kuulu mihinkään lahkoon, mikään kirkkokaan ei hyväksyisi sitä mihin minä uskon. Mutta viis siitä mihin lahkoon tms. kuulut, sillä aito usko voi tehdä elämästäsi aurinkoisen ja arvokkaan vaikka olisit kuinka kaltoin kohdeltu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Olen siis lähtenyt liikkeestä 20 vuotta sitten ja en varmaan koskaan uskoa omistanutkaan, oikein arvelit. Siksi näkökulmani on luonnollisesti se mikä on. Ja tässä nimenomaisessa tapauksessa uskon tietynlainen "rajoittuneisuus" ja ylhäältä sanellut elämäntapasäännöt peittivät alleen sen, mikä mahdollisesti itse uskossa oli hyvää. Ja olen täysin samaa mieltä kanssasi, kun johonkin aidosti uskoo, ei siinä ulkoiset seikat merkitse eikä edes kaltoinkohtelu. Tästähän ovat osoituksena jo muinaiset kristinuskon marttyyrit.

      Poista
  2. Kiitos sinulle Anna aidoista, omakohtaisista ja koskettavista blokikirjoituksista koskien lapsuudenaikaista lestadiolaisessa yhteisössä elämistä ja ennen kaikkea sen aiheuttamista ristiriitaisista tunteista sinussa. Luin ne vahvasti sinun omakohtaisina kokemuksina, ilman yhteisön tai sen toimitatapojen arvostelua. Sinulla upea tapa antaa ajatuksen aihetta avaten itseäsi, kokemuksiasi ja näkemyksiäsi ilman syytöksiä, katkeruutta tai voimakasta negatiivista tunteenpaloa, jotka vain herättäisivät lukijan puolustusmekanismit käyntiin estäen näin lähtökohtaisen viestisi ymmärtämisen. Itse sain paljon ajatuksen juurta ja peilipintaa sinun pohdinnoista omille ajatuksilleni myös minulle tutuille ristiriitaisille tuntemuksille jotka kumpuaa omakohtaisesta kokemuksta uskonyhteisössä elämisestä ja ennen kaikkea siinä kasvamisesta lapsena ja nuorena.

    Sinun kirjoituksissa on kauttaaltaan voimaa, valoa ja vivahteikkuutta. Ne ovat aitoja ja rohkeita avauksia. Niitä on helppo lukea ja ne herättävät paljon ajatuksia. Kaikkea hyvää ja kaunista sinulle, sekä ennen kaikkea ajatusten vapaata lentoa kirjoittamisen muodossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta, sitä oli ilo lukea! Yksi vahvimmista motiiveistani kirjoittaa ja myös tästä aiheesta on se, että voisin herättää ajatuksia, hyvällä tavalla, ilman riidanhaastamista tai kenenkään toisen kokemuksen tai ajatusten mitätöimistä, sekä mahdollisesti myös toimia peilauspintana muiden kokemuksille, ehkä "kohtalotovereilleni" lestadiolaisuudessa myös. Hienoa jos olen kohdallasi onnistunut tässä ja että pidit tekstistäni ja teksteistäni yleensäkin.

      Kiitos toivotuksista, samoin kaikkea hyvää ja kaunista myös sinulle!

      Poista
  3. Kiva, että olet myöhemmin löytänyt oman polun ja päässyt tasapainoon ajatusten kanssa ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, olen onnellinen että niin on käynyt, pohtimista ja asioiden läpikäymistä se aikoinaan vaati mutta uskon että monilla muillakin eri uskonnoista irtautuneilla on sama tie edessä, irtautumisprosessi ei koskaan ole aivan kivuton.

      Poista
  4. Voi kuinka mielenkiintoista lukea näin avointa pohdintaa! Näin itse onnellisesti lestadiolaisena pienen vauvan vanhempana pisti kyllä miettimään erityisesti sitä, miten sitä itse pystyisi parhaiten välittämään lapselleen sen uskomisen ilon tai vaihtoehtoisesti rohkaisemaan omien teiden kulkemiseen ilman pelkoa.

    Itse olen ajatellut asian niin että tämä on se jonka uskon omalla kohdallani vievän taivaaseen, mutta ei ole minun asiani päättää, mikä muiden ihmisten kohtalo on ja mikä heille on oikea "usko".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja ihanaa, että pidit tekstistäni! Kuulostaa myös, että olet todella hyvä uskovainen äiti lapsellesi, ja uskon että pystyt välttämään "pelon kautta" kasvattamisen uskonasioissa, ihan jo siksi että tiedostat riskin siihen ja pohdit sitä. Jos voisin omasta kokemuksestani jonkun neuvon antaa, niin sanoisin että rohkaise lastasi keskustelemaan kaikista asioista uskomisessa, mikä tahansa mahdollisesti askarruttaakin, eikä niin, että lapsi pelkäisi kertoa jotakin koska pelkää sen olevan synnillistä tai väärää ajattelua. Ajatus että lapsi pelkää kertoa asioita tai sisällään hautoo helvetinpelkoja, voivat pahimmillaan johtaa jopa traumoihin.

      Kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi!

      Poista
    2. Vielä kake kommentoin, että jotenkin automaattisesti kirjoitin tuohon että uskovainen äiti, vaikka totta kai saatat olla myös isä, ainakin nimimerkistä päätellen. =)

      Poista
  5. Kokemuksia nämäkin

    Minun kokemukseni ei onneksesi ole sinun kokemuksesi..
    Suomalaisissakin kodeissa on monenmoista väkivallan muotoa, hyvin usein myös lapsiin kohdistuvaa.
    Väkivaltaisessa ja pelon täyttämässä ilmapiirissä kasvaneena en voi mitään sille että mieleni tekisi joskus ihmisiä ravistella ja huutaa että lakkaisivat kitisemästä!
    Kokemukset ovat subjektiivisia, tiedän. Jokaiselle ne ovat aitoja ja enemmän tai vähemmän vahingoittavia. Mutta joskus kannattaa katsoa ympärilleen ja miettiä pitäisikö ennemmin kuitenkin oman kokemuksensa kuin toisen oman.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Korona: minun tarinani ja näin se oireilee perheenjäsenissämme

Miksi päiväkoti ei ole sairaan lapsen paikka ja miksi suositus koronatestituloksen odottamisesta kotona on oikein

Kolme viikkoa koronaoireilua: näin tauti alkoi, eteni ja parani

Kesäilta Haltialan auringonkukkapelloilla. Niin kauan kuin on auringonkukkia, on myös toivoa.

Helsinki-Rooma, 4. matkapäivä: Italian aurinko ja uusi koronatodellisuus