Verinen nenäliina ja muita Nuuksiopäivän kyseenalaisia kohokohtia

Luontopolulla. 
Tunnen usein luonnon helmassa ollessani outoa surumielisyyttä. Katkennutta luontoyhteyttäni siinä suren - sitä että pelkään syrjäisemmässä metsässä, ja että en saisi tulta ikinä aikaiseksi märistä luonnonaineksista ja tiedän, etten pärjäisi erämaassa omillani yhtäkään yötä.

Haluaisin olla kaikkea muuta kuin sellainen hienohelma pelkuri kaupunkilainen joka olen. Pelkään karhuja, käärmeitä, pimahtaneita pahuuteen kykeneviä lajitovereitani, mitä vain. Niin, ja punkkeja! Se on uusi pelonaihe listassani ja uhkana sieltä suurimmasta ja realistisimmasta päästä.

Haluaisin osata tulla toimeen makuupussilla, retkikeittimellä ja kompassilla viikkokausia erämaassa, haluaisin olla reipas retkeilijä, joka ei kavahda karhua eikä kaatosadetta ja jolla ei mene sormi suuhun, vaikka tulitikut loppuvat ja vaelluskenkä siirtyy pois merkityltä reitiltä. Haluaisin viettää puolet vuodesta mökillä ja tulla toimeen tölkkiruualla, teepusseilla ja palasaippualla. Ilman hypermarkettien ruokasäkkejä ja litrojen vetoista kosmetiikkalaukkua. Haluaisin olla yhä osa luontoa, niin kuin me kaikki kauan, kauan sitten olimme.

Mutta se on romanttista kaipuuta johonkin, jota ei ole enää mahdollista saavuttaa, tiedän sen. Tiedän hyvin toisenkin seikan:




Sen, etteivät ihmiset välttämättä olleet onnellisempia kivikaudella, eivätkä varmaan ainakaan terveempiä tai pitkäikäisempiä. Tästä tosin kiistellään paljon. Joidenkin näkemysten mukaan olimme onnellisia niin kauan, kuin saatoimme toteuttaa ikiaikaisia vaistojamme metsästäjä-keräilijöinä, ja vasta maanviljelyksen keksimisen jälkeen ihmiskunnan onnellisuus pikku hiljaa ja yksittäisten sukupolvien sitä huomaamatta alkoi laskea. Samoin ihmiskunnan terveydentila, kun väestön kasvamisen ja pieniin tiloihin ahtautumisen sekä ruokavalion yksipuolistumisen seurauksena taudit alkoivat jyllätä. Jotkut jopa sanovat, että maanviljelyksen alku oli karkotuksemme paratiisista ja paratiisin kielletty hedelmä ei suinkaan ollut omena vaan vehnä. Pidän tästä teoriasta ja osittain jopa uskon siihen.

Pidän silti aina visusti mielessä, että entisaikojen romantisoiminen on pettävää. Sata tai tuhat tai kymmenentuhatta vuotta sitten elimme ehkä vähän lähempänä luontoa, sitä lähempänä mitä kauemmas historiassa mennään, mutta silloin elämä oli monella muulla tavalla paljon raaempaa: vähintään yksi kolmesta lapsesta kuoli pikkulapsi-iässä, erilaiset sairaudet, sodat ja ihmisten väliset raakuudet veivät yhden jos toisen aikuisen, petoeläimet vaanivat yössä. Leivän hankkiminen oli kirjaimellisesti otsa hiessä raatamista pelloilla, ellei sattunut kuulumaan ohueen etuoikeutettuun yläluokkaan. Ja vaikka kuului siihen, ei ollut turvassa sairauksilta ja lääketieteen kehittömättömyydeltä.

Mutta kaipuu, se on ja pysyy, ainakin minulla.

Kaipuun lisäksi tunnen aina myös suurta onnea, kun saan olla luonnon keskellä. Se muistuttaa minua siitä, että siellä ovat juureni, tämä olisi se oikea paikkani, ellei yhteiskuntamme olisi kehittynyt niin monimutkaiseksi ja kaikesta luonnollisuudesta vieraantuneeksi some-maailmoineen ja virtuaalitodellisuuksineen.

Onnen tunteen takia pyrin säännöllisesti hakeutumaan luonnon ääreen. Pihalle, lähimetsään, lähijoen varrelle tietysti, mutta muullakin tavoin. Yksi tavoista on oma kimppamökkimme Saimaan rannalla. Luontosuhteen tärkeys ja lapsille opettaminen oli yksi vahvimpia syitä, miksi halusimme mieheni kanssa lähteä sisarusteni yhteiseen kimppamökkiprojektiin. Viime aikoina emme ole mökillä paljon ehtineet käydä, mutta uskon että sille tulee vielä elämässä enemmän tilaa ja aikaa.

Toinen hyvä tapa on hurauttaa Nuuksioon. Puoli tuntia autolla, ja olet keskellä eräluontoa muistuttavaa metsää, merkityillä poluilla, vailla huolta karhuista (sellaisen metelin keskellä kuin mitä kaikki ne retkeilijät pitävät, kaikki kulmakunnan karhut kiertävät tienoon kaukaa).

Niin kuin me tänään, häikäisevän kauniina ja aurinkoisena kevätpäivänä. Kiersimme helpoimman reitin eli 2 kilometrin punarintapolun, mihin kolmen lapsen, yhden koiran ja kahden aikuisen konkkaronkalta meni peräti kolme tuntia. Arvatkaa kuka hidasti eniten?

Ei, se ei ollut kaksivuotias kuopus - hän viipotti menemään sellaisella vauhdilla ja välillä metsän siimekseen innolla koukaten, että me muut vain ihmettelimme. Koiravanhuksemmekaan ei ollut se hitain, päinvastoin, se tuntui saavan uusista maisemista uutta virtaa ja kirmasi poluilla ja rannoilla kuin nuori koira.




Hitain olin minä! Se johtui siitä, että jäin yhtenään ihailemaan keväisiä sulamisvesipuroja. En saa niiden rauhoittavasta solinasta koskaan tarpeekseni. Ellen olisi niin kovasti halpojen elektroniikkarojujen Kiinasta tilaamista vastaan, tilaisin ensi töikseni joltakin sivustolta sisävesiputouksen kotiini ja vajoaisin varmaan transsiin sen solinaa kaiket päivät kuunnellessani.





Olisi tietenkin ollut naiviia kuvitella, että oikeasti pääsisimme Nuuksion ruuhkaisimmalla reitillä kovin lähelle aitoa (kadonnutta) luontoyhteyttämme. Väkeä oli välillä kuin pipoa, etenkin ennen ensimmäistä grillilaavupaikkaa. Lisäksi riesaksemme samaan suuntaan sattui tarpomaan valtava joukko turisteja, erittäin äänekkäitä sellaisia. Kaukaa katsottuna (ja kuultuna) olin varma, että kyse on italialaisista, mutta lähemmäs saapuessaan he paljastuivat japanilaisiksi.

Meno oli kovaa. Heillä oli mukanaan kolme isoa muovilaatikollista kaikenlaista syötävää (ainakin paahtoleipäpaketteja, makkarapaketteja, mehutetroja ja maapähkinälevitepurkkeja ehdin nähdä), kaksi pussia grillihiiliä - ja täydellä volyymilla huutava, erittäin tehokas kannettava mankka. Siitä kaikkien luonnon rauhasta nauttivien iloksi kantautui kauas metsän siimekseen erittäin huonosta musiikkimausta kertovaa pop-renkutusta.

Piti ihan pysähtyä odottamaan, että retkikunta ehtisi kauas edelle. Mikäs siinä oli odotellessa, ihanasti solisevan ja vaahtoavan puron äärellä.


Lapset olivat innoissaan virtaavasta vedestä, sen pinnalle kerääntyvästä vaahdosta ja heittelemiensä keppien ja lehtien etenemisen katselemisesta. Ja minä hypnotisoiduin veden liikkeestä ja äänestä. Vähän liikaakin, ja myös mies taisi olla hetken omissa maailmoissaan, sillä pahaksi onneksi kuopuksemme liukastui juuri siinä tilanteessa päistikkaa selälleen (maa oli osassa metsäpolkua vielä jään peitossa).

Kauhea itkuhan siitä seurasi. Säikähdimme kaikki, sillä hänen suustaan alkoi suorastaan ryöpytä verta, tai siltä se ainakin näytti. Hampaat ja koko suu olivat veren peitossa, sitä pärskähteli maahan ja valui vaatteille. No nytkö tässä juuri jotain kamalaa sattui, keskellä metsää, kauanpa me kaupunkilaiset pärjäsimmekin luonnon keskellä, ehdin jo ajatella. Nenäliina toisensa jälkeen värjäytyi punaiseksi, eikä ollut selvää kenen hätä oli suurin, vertavuotavan kuopuksen vai sitä sivusta katselevien isompien sisarusten.

Mutta hän olikin vain puraissut hieman huuleensa kaatuessaan, ja suusta valuva pienikin verimäärä näyttää tunnetusti aina paljon suuremmalta kuin onkaan.

Hässäkästä selvittyämme jatkoimme tyyntynein mielin matkaa. Kerroin lapsille, että ei tämä vielä mitään siihen lähes jo legendaariseen mustikanpoimintareissuumme verrattuna, jonka esikoisen kanssa teimme hänen ollessaan kuopuksemme ikäinen eli vähän yli kaksivuotias. Sillä kerralla astuimme maa-ampiaispesään ja melkein kyykäärmeen päälle, ja illalla lapsen käsivarret olivat iloisilla paukamilla hyttysenpistoista, koska olin unohtanut hyttysvoiteen kotiin. Reissusta olen kirjoittanut täällä blogissa sen alkutaipaleella, jos haluat voit lukea Suomalainen ja italialainen näkökulma metsään menemiseen -nimisen jutun.

Kohta huulihaaverin jälkeen pysähdyimme syömään eväitä aurinkoiselle kalliolle. Hetki oli ihana ja suloisen lämmin, ja vaikka söimmekin kaikenlaista nykyihmiselle tyypillistä mössöä, jota esi-isämme eivät olisi ruoaksi edes tunnistaneet, kuten voisarvia, karjalanpiirakoita ja kasviksia oudosti mehumuotoon muutettuna, luonnon keskellä oleminen teki ruuasta maailman parasta.




Vasta hyvän aikaa syötyämme huomasin, että olimme levittäneet vilttimme parin askeleen päähän ruskeasta kasasta, jota ympäröi muutama rutistettu paperinpala. Sitä itseään! Täydellistä.

Päätin etten kerro muulle perheelle asiasta mitään, ennen kuin kaikki ovat saaneet syötyä. Mutta ennen kuin ehdin kissaa sanoa, keskimmäinen oli ponnahtanut ylös paikaltaan ja lähti iloissaan lähellä olevaa lumimätästä kohti. Lunta, hän hihkaisi - ja astui keskelle kakkakasaa.

Onneksi, siis voi onneksi, se oli jotenkin jäätynyttä tai sitten muuten vain muuttunut niin kovaksi, etteivät pojan uurrekuvioidut talvikengät imeneet kaikkea tavaraa pohjiinsa. Riitti, että vähän käytiin pyyhkimässä pohjia siinä lumikasassa, jota kohti hän niin innokkaasti oli juoksemassa.

Mutta minulta ruokahalut siinä menivät. En ole oikeastaan vieläkään ihan toipunut lievästä pahoinvoinnin tunteesta, jota piknikpaikkamme vieressä sijaitseva läjä sai aikaan. Mutta muita se ei pahemmin haitannut, ja se on hyvä. Eväät tuli syötyä viimeistä murua myöten, nälkä oli niin hirmuinen yli tunnin metsässä samoilun jälkeen.

Edessä oli vielä toinen puolikas, se järven rantaa kiertelevä osuus Punarinta-reitistä. Siellä pehmeässä upottavassa rantaruovikossa ne viimeisetkin **skat irtosivat pojan kengänpohjista, eikä asiaa viimeistään siinä vaiheessa enää muisteltu.





Kaikki olisikin mennyt melkein liian hyvin, ellei aivan loppumetreillä olisi vielä sattunut jotain. Viimeinen jyrkkä alamäki ennen parkkipaikkaa oli aivan umpijäässä - mikä mainio jäämäki, lapset tuumivat, ja esikoinen heittäytyi sen enempää ajattelematta pyllylleen tarkoituksenaan viilettää alas.

Alas hän päätyikin - todella alas, yhtä vauhdikkaasti kuin vieressä virrannut vuolas sulamisvesipuro. Mäki oli niin jyrkkä, että tyttö menetti vauhdin hallinnan ja päätyi lopulta suin päin ja kovalla kyydillä ulos polulta. Plups vain, hän putosi ja hävisi jonnekin, eikä kuulunut muuta kuin muutama mätkähdys ja säikähtynyt huuto. Seurasin kauhistuneena mäen päältä tapahtumia, sillä en muistanut, kuinka suuri pudotus oli siinä kohtaa.

Ei se suuren suuri ollut, mutta riitti kuitenkin satuttamaan käsivartta ja säikäyttämään kaikki asianosaiset. Suurin harmi ja kipu taisi tulla siitä, että paljaat kädet upposivat lumihankeen, ja muutama pintanaarmukin niihin liu`un aikana nirhautui, mutta ei onneksi muuta. Niin, ja vaatteet menivät tietysti aivan märiksi, mutta sitähän sattuu lähes joka kerta, kun lapset tähän vuodenaikaan ulkoilevat.

Nuuksionreissumme kohokohdat olivat ehkä mitä olivat, mutta kokonaisuudessaan retki oli onnistunut. Se teki tehtävänsä, eli autossa tunsimme kaikki itsemme oikein onnellisiksi, rentoutuneiksi - ja väsyneiksi. Lapset olivat urheasti jaksaneet kävellä koko matkan, pieninkin, joka tosin vaipukin unten maille sillä samalla sekunnilla, kun laskimme hänet auton turvaistuimeen. Ja nukkuu yhä, yli kahden tunnin jälkeen siitä hetkestä tätä kirjoittaessani.


Oli ihan tositositosi kivaa, lapset sanoivat autossa. On kuin oltaisiin oltu paratiisissa. Tämä oli paras päivä ikinä.

Näistä kommenteista tajusin, että lapset pitää tuoda tänne useammin. Heilläkin on kaipuu luontoyhteyteen, ja meidän aikuisten tehtävä on auttaa heitä lähentymään sitä. Puhuimme, että tullaan pian uudestaan. Odotetaan, että jäät ovat ensin sulaneet, toivoi esikoinen, ymmärrettävistä syistä. Sovimme, että ehkä parin viikon päästä se on jo tapahtunut, ja sitten tullaan uudestaan. Tehdään tästä tapa.

Ja kohta päästään pitkästä aikaa mökillekin. Sitä lapset jo odottavat todella innokkaasti. Heille mökki on rakas paikka, he muistavat ihmeellisellä tarkkuudella asioita joita olemme siellä tehneet. Keskimmäinen, kohta viisivuotias, muistelee edelleen sitä ensimmäistä  mökkikesää kun hän oli kaksi, ja keräsimme mökin lähiympäristöstä mustikoita, metsämansikoita ja vadelmia suoraan suuhun. Niihin aikoihin teimme paljon muutakin ja olemme senkin jälkeen tehneet, matkustelleet Italiassa, kolunneet leikki- ja huvipuistoja ja museoita, mutta mitään niistä asioista poika ei muistele samanlaisella tiheydellä.

Äiti, muistatko kun kerättiin mökillä mustikoita? Muistatko äiti, milloin mennään sinne taas?

PAROLA DEL GIORNO: parco nazionale (m) = kansallispuisto Oggi siamo stati nel parco nazionale di Nuuksio, che si trova solo circa 30 km da Helsinki. =
Tänään olimme Nuuksion kansallispuistossa, joka sijaitsee vain noin 30 km Helsingistä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?