Pääsiäisaamun jättikinderit, italialaista vieraanvaraisuutta ja viikonlopun resepti: pizza italiana

Pizza al taglio kotikeittiössä. 
Tiedetään, sokeri on myrkkyä ja on edesvastuutonta syöttää sitä kasvaville lapsille. Mutta kerran vuodessa sallittakoon heille tämä ilo: aamupalaksi kymmenen Kinder-munaa ja yhdet jättikinderit päälle!

Eivät he tietenkään kaikkea syöneet kerralla, vaan lupa oli avata yksi pikkukinder ja sitten tietysti se pääsiäisen kohokohta eli jättikinder, josta sai syödä neljäsosan. Kuopukselle oli oma pienempi "jätti"kinder, ei onneksi vielä tajunnut että oma oli huomattavasti pienempi kuin isosisaruksilla vaan iloitsi siitä ihan täysillä. Eikä edes huomannut, että suklaa vietiin vaivihkaa pois ja hänen eteensä jäi vain pari pientä palaa.

Jättikinder-perinne on siirtynyt meille suoraan Italiasta. Tai kyllähän omassa lapsuudessanikin etsin pääsiäisaamuna Kinder-munia olohuoneesta, mutta ne olivat ihan tavallisen kokoisia pikkumunia. Italiassa sen sijaan kaikki on näköjään suurempaa, Kinder-munatkin.

Viime vuosina nämä jättikinderit tosin ovat rantautuneet Suomeenkin, joten aamiaispöydässämme näytti tänään tältä:







Viime pääsiäisen tasolle tämä suklaamäärä ei kuitenkaan läheskään yllä. Silloin vietimme pääsiäisen Roomassa ja aamiaispöydässä näytti tältä:





Italiassa tapana kun on, että niin sukulaiset kuin ystävät lahjoittavat näitä jättimunia lapsille. Meidän lapsille jättikindereitä kasaantui lopulta neljä molemmille, ja siihen päälle vielä muun merkkiset jättisuklaamunat.

Onhan se ihan älytöntä. Emme saaneet syötyä niistä puoliakaan, vaan jätimme suuren osan suklaasta mummolaan kun lähdimme pääsiäisen jälkeen kotia kohti. En tiedä, mihin kaikki se suklaa lopulta joutui, ehkä nonnan tai zian suuhun, ehkä roskikseen.

Pääsiäissunnuntai on meillä ainoa päivä vuodesta, jolloin lapset saavat aloittaa aamun suklaalla - kunhan ensin olivat löytäneet olohuoneeseen piilotetut munat. Italiassa munia ei edes piiloteta, ei ainakaan anoppilassani, vaan ne odottavat lapsia valmiina olohuoneen pöydällä pääsiäisaamuna. Niin ne suomalaislapset joutuvat pienestä pitäen ponnistelemaan asioiden eteen, kun taas Italiassa tarjotaan valmiina niin paljon kuin suinkin voidaan. Liekö kyseessä kulttuuriero laajemmassakin merkityksessä ja ajattelu, että lasta halutaan auttaa kaikin mahdollisin tavoin, vielä aikuisenakin. Ei nimittäin ole harvinaista, että Italiassa vanhemmat ostavat lapselleen ensiasunnon ja kustantavat hänen opintonsa.

Asiassa on puolensa ja puolensa. Suomessa puhutaan karhunpalveluksesta, mutta minun mielestäni on ajatuksena ihana, että vanhemmat auttavat lasta hyvään alkuun elämässä. Jos siis vain voivat. Itse ainakin autan omia lapsia mielelläni, tosin minulla ei taida koskaan olla rahaa ensiasuntojen ostoon! Pienemmissä asioissa annan kyllä epäröimättä vaikka viimeiset rahani, jos vain voin edes vähän helpottaa lasteni elämää tai auttaa heitä saavuttamaan unelmiaan.

Myös tämän piirteen olen omaksunut Italiasta, ja mieheni perheessä se on erityisen leimallinen. Niin mieheni kuin appiukkoni ovat niin anteliaita ja pyyteettömiä, että ovat valmiita antamaan omastaan läheisilleen vaikka ne viimeiset pennosensa. Sellainen antelilaisuus sai minut, suomalaiseen itsekkääseen oman rahakasan päällä istumiseen tottuneen, ihmetyksen ja ihailun valtaan jo silloin vuosia ja vuosia sitten, kun mieheni perheeseen tutustuin.

Minulle oli uutta ja ällistyttävää, että appi halusi maksaa ravintolassa kaikkien laskun tai suuttui miehelleni siitä, kun tämä oli antanut minun maksaa omilla rahoillani Dolce&Gabbanan rannekellon, jonka ostin itselleni palkinnoksi siitä hyvästä, että olin läpäissyt yliopiston pääsykokeen. Kello oli niin kallis, etten mitenkään voinut antaa poikaystävän maksaa sitä. Suomalaisena en ollut tottunut sellaiseen.

Yhtä äimistynyt olin siitä, kun anoppi kiikutti minut aurinkolasi- tai korukauppaan ja osti kaikista estelyistäni huolimatta minulle sieltä lahjan - ja tämä toistui joka kerta, kun alkuvuosina menimme Italiaan ja toistuu usein yhä vieläkin.

Anoppilaani ovat aina olleet tervetulleita myös kaikki sukulaiseni ja ystäväni Suomesta, ja ellen pitäisi varaani tai luottaisi tuomieni vieraiden tilannetajuun ja kykyyn ymmärtää kieltäytyä liiallisesta anteliaisuudesta, appiukkoni kustantaisi vaikka kaikkien heidän oleskelun ruokailuineen, ravintolakäynteineen ja junalippuineen.

Appivanhempieni vieraanvaraisuus ja anteliaisuus on jotain todella ihmeellistä. Mutta olen myös tajunnut, ettei sellainen ole Italiassa mitenkään harvinaista. Jos italialainen ottaa sinut osaksi perhettään tai sinusta tulee hänen hyvä ystävänsä, yhteenkuuluvuuden tunnetta usein ilmaistaan lahjoilla, vieraanvaraisuudella ja anteliaisuudella. Ja se kaikki on tietenkin vastavuoroista; kun tulee sinun aikasi olla isäntä, on sinun vuorosi olla antelias ja vieraanvarainen.

Ja tätä anteliaisuuden hyvää laitan nyt itse mielelläni eteenpäin. Mitä vieraisiin tulee, en laske kuluja enkä pihtaile tarjottavissa, sillä  se on hyvä keino osoittaa kylään tuleville, kuinka tärkeitä henkilöitä he ovat elämässämme. Jos joku nimittäin elämässä merkitsee, niin se on ystävät ja perheenjäsenet. Ilman heitä olemme hukassa, ajopuina virrassa, laiva ilman ankkuria.


Pääsiäisviikonlopun ratoksi leivoimme eilen pizzaa. Tai siis mieheni leipoi. Hän on jo vuosia ollut perheemme pizzakokki, eikä syyttä. Hänen pizzansa ovat todella hyviä, aitoa pizza italianaa. Joitakin vuosia sitten mieheni kyllästyi siihen, ettei Suomesta saa yhtä hyvää pizzaa kuin Italiasta eikä varsinkaan kohtuuhintaan, joten hän päätti kokeilla tehdä sitä itse.

Monen kokeilun, pizzakokkikaverin konsultoinnin ja lukemattomien internetin pizzasivustojen tutkimisen jälkeen löytyi täydellisen pizzan resepti. Sen lopputuloksesta saamme nyt nauttia kotona noin kerran, pari kuukaudessa.

Kaikki lähtee siitä, kun pizzataikina valmistetaan kolme päivää ennen h-hetkeä. Kolmen vuorokauden jääkaapissa olon jälkeen taikina otetaan huoneenlämpöön ja annetaan kohota noin viisi tuntia. Näin toimimalla  syntyy rapeaa italialaista pizzaa. Taikinan kohotessa on sitten hyvin aikaa valmistaa tomaattikastike ja pizzan päälliset. Ja sitten ei kun kaulitsemaan ja ripottelemaan täytteet päälle.

Pizzataikinat huoneenlämmössä kohoamassa kolmen vuorokauden jääkaappisäilytyksen jälkeen.
Ei siis mikään kiireisen kokin ruokalaji, mutta kuka on sanonut, että kiireessä syntyisikään mitään hyvää?

Eilen valmistui pari pellillistä margherita-pizzaa, pari czorizo-sienipizzaa ja pari salamipizzaa. Aivan pieniä määriä ei kannatakaan kerralla tehdä kun kerran hommaan ryhtyy. Toisekseen pizza on niin hyvää, että sitä myös kuluu. Ja riittää myös vieraille!

Täytteet valmiina kupeissa.



AITOITALIALAINEN PIZZA

(tästä määrästä tulee meidän 5-henkiselle perheelle
 kahden päivän pizza-ateria, ja vieraillekin riittää.
Määrät ovat suuntaa antavia, sillä mieheni tekee
pizzat käsituntumalla eli lisäilee vettä ja jauhoja
sen mukaan, että saa sopivan kimmoisan taikinan)

Pohja:

noin 750 g 00-pizzavehnäjauhoja, myydään isoimmissa marketeissa ja esim. Pizzarium-ketjun ravintoloissa
noin 2 tl kuivahiivaa
noin 3 kupillista kylmää vettä ( viitisen desilitraa)
3 tl oliiviöljyä
ripaus suolaa

Liuota hiiva lasilliseen kylmää vettä ja laita kaikki vesi kulhoon. Lisää jauhoja kunnes saat kimmoisan, käsiin tarttumattoman taikinan. Lisää loppuvaiheessa myös öljy. Laita taikina kannellisiin kulhoihin niin, että täytät kulhon vain puoliväliin. Sulje kannet ja laita jääkaappiin 3 vuorokaudeksi.



Ota taikina huoneenlämpöön noin 5 tuntia ennen kuin aiot valmistaa pizzat.

Tomaattikastike:
5 tölkkiä Mutti-merkkistä paseerattua tomaattia
1-2 valkosipulinkynsi
1 sipuli
2 tl suolaa

Silppua sipulit ja kuullota oliiviöljyssä. Lisää paseeratut tomaatit, huuhtele jokainen purkki vedellä ja lisää "huuhteluvesi" kastikkeeseen eli käytännössä lisää kastikkeeseen hieman vettä.
Kuumenna kiehuvaksi ja vähennä sitten lämpöä, anna hautua 1-2 tuntia pienellä lämmöllä. Mausta suolalla.

Täytteeksi voi laittaa mitä vain maun mukaan. Meidän suosikkejamme on margheritapizza eli tomaattikastiketta, mozzarellaa ja sitten muutama basilikanlehti kypsän pizzan päälle.  Mutta myös sienet, punasipuli, öljyssä pannulla pehmitetyt paprikasuikaleet ja erilaiset leikkeleet ovat hyviä.

Juuri uunista tullut margheritapizza. Margheritapizza syntyi ja sai nimensä 1800-luvun lopulla, kun Italian kuninkaan Umberto I:n vaimo Margherita vieraili Napolissa ja sai maistaakseen pizzakokki Raffaello Espositon pizzoja. Kuningatar valitsi suosikikseen Italian värejä tunnustavan (tomaatti, mozzarella ja basilika) pizzan ja se sai nimensä hänen mukaansa.

Pizzan valmistus:

Jaa taikina 5-6 osaan. Kaulitse kustakin osasta ohutpohjainen pizza ja siirrä se leivinpaperin päälle pellille.


Levitä päälle tomaattikastiketta. Paista pohjaa kastikkeen kanssa 250 asteessa (kiertoilmalla 220 asteessa) 8 minuuttia.
Pizzapohja ensimmäisen paiston jälkeen.

Ota pohja uunista ja levitä päälle mozzarellajuustoraastetta, täytteet ja mozzarellakuutioita.

Margheritapizza menossa toisen kerran uuniin.

Paista vielä 5 minuuttia uunissa eli kunnes juusto sopivasti sulaa. Leikkaa paloiksi ja nauti!







 PAROLA DEL GIORNO: pasqua = pääsiäinen

Buona Pasqua a tutti! = Hyvää pääsiäistä kaikille! 







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kohtaaminen lentokentällä, 17 kilon painonpudotus ja kosinta jota ei koskaan tullut

Näin meillä (itse)opittiin kuivaksi - tarvitseeko lapsi erikseen pottatreeniä?

Apua, näin unta exästäni (ja tätä ei sitten kerrota miehelleni) - mistä unet kertovat?

Helvetinpelko lapsena, unettomuus ja särkynyt ruukku - kuinka opin nukkumaan pelkäämättä

Vauvanvaatteet ovat turhia ja 7 muuta asiaa, jotka kolmas lapsi on opettanut