Leiki lapsi leiki - kohta et enää osaa

Laatikon sisältö on kumottu lattialle,
leikki alkakoon! 
Minulla on usein huono omatunto siitä, etten leiki tarpeeksi lapsieni kanssa. Tarkoitan siis sitä ihan perinteisintä leikin muotoa, erilaisilla leluilla tapahtuvaa mielikuvitusleikkiä (barbit, autot, dinosaurukset).

Haluaisin leikkiä enemmän. Ennen kaikkea haluaisin osata leikkiä enemmän. En sure niinkään siitä, ettei aikani/innostukseni riitä leikkiin, vaan sitä, että en osaa enää leikkiä (edellinen on tietysti seurausta jälkimmäisestä). Olen kadottanut sen ihanan kyvyn joka lapsilla on, kyvyn upota mielikuvituksen maailmaan ja nähdä oksankarahkassa taikasauva, pullonkorkissa barbin kattila ja olohuoneen lattiassa shopkinsien, petshoppien, sylvanianfamilsien ja pikkuautojen maailmankaikkeus.

Hermoni ovat usein mennä, kun taas on lapsi pyytämässä leikkiin. En jaksa, en halua, en ehdi. Aikuisen ei tietysti tarvitsekaan jatkuvasti olla leikkimässä lapsen kanssa, vaan lapsen on hyvä ymmärtää ettei äiti/isä todellakaan aina vaan voi leikkiä. Mutta silti joskus mietin, mistä se hermostuminen lapsen leikkiinkinuamisen takia kumpuaa. Siitäkö, että tiedän etten osaa? Ja koska en osaa, leikki tuntuu niin tylsältä ja turhalta.

Rakentelen kyllä mielelläni esimerkiksi legoista kaikenlaista ja järjestelen playmobilit valmiiksi leikkiä varten, mutta sitten kun tulee aika aloittaa leikki, olen ihan sormi suussa:





Miten tässä nyt toimitaan?

Pahinta on, että muistan vieläkin elävästi sen kun olin itse pikkutyttö ja uppouduin tunti-, päivä- ja vuosikausiksi barbien, muovailuvahan, pehmoeläinten, playmobilien, barbien ja vauvanukkejen maailmaan. Muistan, miten leikin. Barbit esimerkiksi hoitivat aina lapsiaan kotona, he tekivät ruokaa, kävivät piknikillä ja ostoksilla, matkustivat asuntoautolla ympäriinsä. Miehet olivat aina töissä, heitä ei mihinkään tarvittu.

Parhaan kaverini kanssa yhteisissä pehmokoiraleikeissä koirat elivät laumoissa, rakastuivat ja saivat paljon pentuja. Joskus koirat myös muuttuivat lemmikkikoiriksemme, ja talutimme niitä ihan oikeasti ulkona hihnoissa eli raahasimme niitä perässämme viikkorahoillamme ostamillamme oikeilla koiranhihnoilla. Toive omasta koirasta oli niin kova!  Ja kun vaihdoimme leikkipaikkaa toisen kotoa toisen kotiin, pyöriemme molemmilla tangoilla roikkui jättipussi pehmokoiria, tarakalla ja etukorissa vielä yhdet mokomat. Pitihän kaikki lauman jäsenet saada mukaan.

Muovailuvahasta tein useimmiten merenneitoja, kaloja ja vesikasveja, vedenalaisen maailman siis. Sitä hallitsi Ahti, kaikkien merenneitojen isä, ja yleensä aina joku merenneidoista ensin katosi koska ei halunnut enää olla merenneito, ja lopulta hän sain jalat pyrstönsä tilalle.

Kaikista näistä leikkimuistoistani huolimatta, joissa muuten jokaisessa voi nähdä jotain enteellistä tulevaisuuttani ajatellen, en vain enää kykene leikkiin.  Nyt kun olen aikuinen koiranomistaja, saan hoitaa omia lapsiani kotona, tehdä ruokaa ihan oikeasti ja tiedän, miltä tuntuu kun synnyinlahjaksi saatu pyrstö vaihtuu jalkoihin eli päätyä kasvuympäristöstä poikkeavaan elämänkatsomusratkaisuun, huomaankin että mielikuvitukseni on näivettynyt olemattomaksi. Käteni tuntuivat tönköiltä ja mieleni yhtä jäykältä kun olisi aika keksiä, mitä tämä barbi nyt seuraavaksi tekisi.

Ja mitä hyvänsä laitankin sen tekemään, tuntuu teennäiseltä ja vaikealta. En minä osaa tätä!

Majaleikki on lasteni kestosuosikkeja.

En tiedä, huomaavatko lapset kadonneiden leikkitaitojen ahdistukseni, kun leikin heidän kanssaan. En usko, sillä kovasti he ovat aina innoissaan, kun äiti innostuu leikkimään. Sitä ei nimittäin tapahdu joka päivä, siis sitä että todella antaudun leikkiin, enkä pelkästään rakentele leikkimaailmaa valmiiksi.

Lapset kyllä kärttävät leikkimään koko ajan, erityisesti keskimmäinen. Esikoinen kärtti ennen enemmän, mutta sen jälkeen kun keskimmäisestä kasvoi hänelle leikkikaveri, äitiä ei enää niin usein ole tarvittu.

Vasta nyt, kun keskimmäinen on jatkuvasti pyytämässä auto-, dinosaurus- tai merirosvoleikkiin, osaan arvostaa niitä aikoja, jolloin esikoinen pyysi leikkimään. Silloin sentään kyseessä olivat nukke-, keiju- ja söpöt eläinhahmoleikit tai sitten kotileikit, ja niiden leikkiminen vielä sentään joten kuten onnistuu.

Mutta autojen ja taisteluleikkien kanssa olen ihan onneton! Enkä edes halua osata niitä leikkiä, ei sen puoleen. En käsitä mitä kivaa siinä on, että iso pahisdinosaurus tulee ja liiskaa puut, pensaat ja kaikki muut asukkaat dinosaurusmaailmassa. Ja että kaikki aina pitää jakaa hyviksiin ja pahiksiin. Miksi niitä pahiksia pitää aina olla?

Kuka on sanonut, etteivät leikit muka olisi eriytyneet sukupuolen mukaan? Meillä ainakin on! Esikoisen jäljiltä koti oli täynnä nukkeja ja poneja ynnä muita "tyttöjen leluja", mutta kun poika syntyi jätti hän nuket omaan arvoonsa ja tarttui niihin harvoihin autoihin, joita seassa oli, heti kun alkoi jotain ymmärtää muustakin kun rintamaidosta ja nukkumisesta.

Kuopuksella on käytössään tasapuolisesti tyttöjen ja poikien leluja, ja hänkin on alkanut muodostaa ihan samanlaisia autojonoja olohuoneen ikkunalaudalle kuin isoveljensä hänen ikäisenään. Ja muutenkin leikkii enemmän veljen kuin siskon leluilla.

Tunnustan, että näinä päivinä jos tyttö joskus vielä pyytää leikkimään, yleensä aina menen. Tiedän, ettei hän enää kovin kauan välttämättä pyydä, ja sitten minulla on enää ne autoleikit.  Hän täytti juuri yhdeksän, ja siinä iässä moni on jo lopettanut leikin, sen olen kuullut muilta vanhemmilta.

Olen äärimmäisen onnellinen, että tyttäressäni ei vielä näy sellaisia merkkejä. Hän on yhä täydellisesti sisällä leikin maailmassa, oi häntä onnellista. Hän leikkii pikkuveljen kanssa ennen kouluun lähtöään ja jatkaa sieltä tultuaan, iltapäivällä leikit jatkuvat parhaan kaverin kanssa, illalla vielä veljien kanssa aina siihen asti, kun täytyy mennä nukkumaan.

Parkkitalot, nukketalot, shopkinsit, dublot ja briot - kaikki sulassa sovussa.

Seuraan heidän hengästyttävän intensiivisiä leikkisessioitaan suuren ihailun ja haikeuden vallassa. Miten he osaavatkaan. Se ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Lattia on täynnä erilaisia pikkuruisia tai vähän isompia leluja, kaikki juuri omalla tärkeällä paikallaan aseteltuna, ja leikki, se lyö tahtiaan ja soljuu eteenpäin kuin jonkun suuremman voiman ohjaamana erehtymättömällä rytmillä. Sellaiseen ei kykene kuin aito, kaikesta aikuisuudesta puhdas lapsenmieli.

Miksi en itse enää osaa? Miksi aikuiset eivät osaa leikkiä?

Tätä olemme pohtineet yhdessä lastenkin kanssa. Esikoinen kysyi sitä kerran, kun puhuimme siitä ettei aikuisilla aina ole aikaa leikkiä eikä monilla haluakaan, ja tämä halun puute taas selittyy suureksi osaksi sillä, etteivät he osaa leikkiä. Jouduin selittämään lapsille, että aikuisilta katoaa kyky leikkiin, kaikki lapset lakkaavat leikkimästä jossakin vaiheessa ja sitten heistä tulee aikuisia.

Esikoiselleni tämä on ollut surullinen uutinen. Hän varmasti tiedostaa oman lähestyvän leikkimisen loppunsa, olen aistinut sen hänestä. Äiti, en halua että en osaa enää leikkiä, en halua kasvaa isommaksi, en halua tulla aikuiseksi. Näin hän on sanonut useammankin kerran, ja joka kerran se riipaisee.

Siihen vastaan aina, että älä murehdi vielä sellaisia vaan leiki, leiki lapseni niin kauan kuin vielä osaat. Mitä enemmän leikit, sitä kauemmin osaat. Ja kuka tietää, ehkä osaat vielä aikuisenakin, viimeistään sitten omien lastesi kanssa kuten minäkin nyt.

Itselleni vanhemmuus on  toden totta ollut ihastuttavaa siinäkin mielessä, että olen päässyt taas lähemmäs lasten leikkiä. Vaikka en itse enää oikein osaakaan, ainakin saan yrittää ja joskus ohikiitävän hetken vielä kokeakin jotain häivettä siitä, miltä tuntui oikeasti uppoutua leikkiin. Ja ellei muuta, voin seurata sitä sivusta, nähdä sen kaiken läheltä ja jo se tekee minut onnelliseksi.

Omilta lapsiltamme ei ainakaan puutu rohkaisua ja mahdollisuutta leikkiin. Haluan todella kannustaa heitä leikkimään. Siksi en liikaa nipota lattialla lojuvista leluista, ja liekö omaa kaipuutani kadonneita leikkitaitojani kohtaan, mutta en ole todellakaan pihtaillut lapsilleni hankkimien lelujen määrässä. Mieheni on myös melkoinen konsumeristi, ja yhdessä olemme ostaneet yhden jos toisenkin lego/playmobil/briopakkauksen, nuken, auton ja pehmolelun. Vielä enemmän he ovat saaneet Italian isovanhemmilta ja sukulaisilta, sielläkään kun ei lelujen ja lahjojen määrässä pihtailla. Ja sitten leluja on tullut myös Suomesta kummeilta ja sukulaisilta.

Leikkihuoneemme aamulla siisteimmillään. 

Mutta vaikka leluja on paljon, niillä myös kaikilla leikitään. Vuorotellen jokainen lelu pääsee leikkiin ja usein ovat monet eri lelut sulassa sovussa yhteisessä leikissä. Lapsilla on myös oma leikkihuone, jonka tarkoitus oli alun perin rajoittaa sotkun määrä yhteen huoneeseen. No, leikkihuone on kyllä aina sotkussa, mutta niin ovat myös olohuone, lasten huone ja usein keittiökin, kun briojunarata kiemurtelee sen poikki leikkihuoneesta olohuoneeseen.

Mutta ei haittaa! Niin kauan kuin leikkivät, vallitkoon sotku kotonamme. Ennen kuin huomaammekaan, on se kaikki jo ohi, lelut jääneet laatikoihinsa ja sitten ihmettelemme miehen kanssa, mitä teemme kaikella sillä siisteydellä ja hiljaisuudella. Sitä ennen teen kaikkeni ja monia myönnytyksiä esimerkiksi itselleni ihanteellisen siisteystason suhteen, jotta leikkien hiipuminen tapahtuisi mahdollisimman myöhään.

PAROLA DEL GIORNO: giocattolo (m) = lelu giocare = leikkiä, pelata
Lapseni usein pyytävät minua leikkiin sanomalla: Äiti, tuu pelaamaan! Se johtuu siitä, että italian kielessä sama verbi eli giocare tarkoittaa sekä leikkimistä ja pelaamista, ja lapseni ajattelevat joskus asiaa virheellisesti italian kielen kautta. Italiassa asiayhteys ratkaisee, kumpaa tarkoitetaan. Suomen kielessä meillä on ihanasti omat sanat näitä kahta asiaa varten.







Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa