Somesta löytyy kaikki

Kadonnut hanska löysi kotiin.
Kenellepä sitä ei olisi joskus tapahtunut. Nouset bussin tai junan kyydistä, kaivat hanskoja taskusta ja huomaat, että toinen puuttuu. Tai että hattu on jäänyt jonnekin. Tai kaulaliina, juuri se lempiasusteesi tai edellisviikolla ostettu uusi ja tuliterä, se josta maksoit rapiat viisikymppiä.

Aina se harmittaa. Voisi tietysti ottaa yhteyttä liikenneyhtiöiden löytytavaratoimistoihin, mutta harva kuitenkaan ottaa. Niin paljon vaivaa, loppujen lopuksi vain yhden pipon tai hanskan takia. Eikä ole sanottua, että se hävisi juuri sinne bussiin tai junaan. Ehkä se putosi kun juoksit liikennevaloissa tai jäi jonnekin niistä lukuisista kaupoista ja kahviloista, joissa asioit. Mahdollisuuksia on loputtomasti.

Parempi vain unohtaa koko asia, vaikka se muistuttaakin joka kerta kun laitat takin päälle ja ajattelet, miten hyvin juuri ne hanskat tai se pipo sointui tähän takkiin. Pieniä, turhia ja typeriä ajatuksia, mutta tulevat silti päähän.

Mutta joskus kadonneen asusteen tarina päättyy yllättävästi ja mieltälämmittävästi. Kuten eilen meillä:

Perjantai-iltana kiirehdimme junasta ulos, ja kun oli aika pukea hanskoja, tytön toinen hansikas ei löytynyt mistään. Junassa se vielä oli tallessa, tyttö vakuutti, mutta minkäs teet, hävinnyt oli ja asemalaituri tyhjä.

Sinne meni hyvä hanska, eikä ollut ensimmäinen kerta. Viimeksi näin tapahtui, kun olimme juuri joulutorilta ostaneet tytölle lämpimät (ja kalliit) poronnahkahanskat, ja vannotin vielä erikseen hänelle, että pidäthän nyt hanskoista huolta kun ovat niin hyvät ja laadukkaat.

Toinen hansikkaista hävisi jo sillä samalla reissulla, kun palasimme keskustasta kotiin päin.

Nyt meni taas hyvä hanska, ajattelin perjantaina mutta unohdin asian melkein saman tien. Kunnes lauantaiaamuna Facebookissa silmiini osui kuva, jonka joku oli postannut lähialueemme ryhmään. Kenen hansikas on pudonnut juna-asemalle? No meidänhän se!

Kiitin ilmoittajaa ja kävin hakemassa oikopäätä hanskan koiran kanssa, siellä se nökötti asemalla litimärkänä ja surullisen näköisenä ja pääsi suoraan pesukoneeseen.

Mutta tulipa tapauksesta hyvä mieli! Kerrankin kannatti selata Facebookin ilmoitusvirtaa, vaikka muutakin tekemistä olisi ollut. Eikä ole muuten ensimmäinen kerta, kun sosiaalinen media on ollut avuksi tärkeässä asiassa. Joitakin vuosia sitten esikoisen lempipehmolelu katosi. Siis se Lelu, jota lapsi kaksivuotiaasta asti kantaa joka paikassa mukanaan, pitää yöllä vieressään ja joka on paijattu ja pussattu kuluneeksi asti. Tarkemmin ottaen se jäi calabrialaiseen lomakylään, jossa vietimme sinä kesänä viikon.

Hälytimme hotellin johtoa myöten (johtaja sattumoisin oli hyvä ystävämme ja esikoisen kummisetä) etsimään apinaa huoneestamme, jonne se oli jäänyt. Vaan eipä näkynyt. Tytön suru oli tietysti lohduton, eikä se hälvennyt vaikka kuukausia kului. Viimein asialle oli pakko tehdä jotain. Yritin etsiä samanlaista apinaa Korkeasaaresta, josta olimme sen ostaneet, mutta siellä oli valikoima vaihtunut eikä vanhanmallista apinaa löytynyt edes varastojen perukoilta, josta ystävällinen työntekijä yritti etsiä puheluni jälkeen.

Vaan Facebookistapa löytyi, jopa kaksin kappalein. Riitti kun laitoin kuvan lelusta sinne ja taustatietoja asiasta. Taisi muuten olla yksi kaikkien aikojen kommentoiduimmista posteistani ja ainakin jaetuin. Niinpä Tara-apina matkusti "Calabriasta" postissa kotiin, pääsi tytön lämpimään syleilyyn ja nukkuu yhä edelleen hänen kanssaan joka yö.

Tällaiset asiat ovat ilman muuta sosiaalisen median hyviä puolia, vaikka joskus tuntuu että sen parissa vietetty aika on pelkkää ajanhukkaa. Ja nykyään vähän arveluttavaakin, kun ei tiedä mihin kaikkialle tietoni vuotavat ja kuka niistä yrittää hyötyä. Somesta löytyy kaikki, ja aina se ei tietenkään ole pelkästään hyvä asia.

Mutta niin kauan kuin oma somen käyttö pysyy kohtuuden rajoissa ja pitää sisällään hyviä puolia kuten tällaiset ystävälliset ihmiset, jotka auttavat kadonneiden tavaroiden löytymisessä, poimivat pudonneita hanskoja talteen ja laittavat niistä kuvan kortteliryhmään, niin mielelläni olen siinä mukana.

Ihminen on sosiaalinen eläin, ja sikäli kun olemme luoneet itsellemme tällaisen kummallisen ja lajillemme vieraan maailman teknologiahirviöineen ja tekotodellisuuksineen, niin on ihan luonnollista että myös sosiaalisuutemme on siirtynyt uusille tasoille.

Ja sosiaalisuuteen kuuluu, että pidetään toisista huolta. Huolenpitoa on vaikkapa se, että kun näkee pudonneen hanskan, alkaa tuntea myötätuntoa sen hukannutta kohtaan ja tekee kaikkensa, että kadonnut hansikas löytäisi omistajansa.

Viikonloppu onkin sitten kulunut lumenluonnissa. Vaikka sade nyt huventaa hankia vauhdilla Helsingissä, ei meidän takapihan katolta pudonneet lumikasat ihan tuosta noin vain sula!





PAROLA DEL GIORNO: ufficio oggetti smarriti (m) = löytötavaratoimisto





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Vastasyntyneestä kiukuttelijaksi - "kiukuttelu" on tärkeä etappi lapsen kehityksessä

Miksi kaksi on ideaali lapsiluku ja pyykkikone ei ole tehnyt meistä onnellisempia

Häviäjät nukkuvat, menestyjät heräävät kello 4.30?