Lapsen suru - kuinka puhua kuolemasta lapsille?

Kukkia tädille. 
Viimeiset puolitoista viikkoa ovat olleet alakuloista aikaa. Roomasta saapuneen kuolinviestin jälkeen ensi päivät menivät shokinomaisessa järkytyksessä, mielentilassa joka valtaa aluksi jokaisen joka menettää läheisensä; asia ei tunnu todelta vaan sitä kysyy itseltään: mitä on juuri tapahtunut, näenkö unta vai onko se oikeasti totta?

Kun aikaa vähän kuluu, alkaa varsinainen haavojen aukeaminen, ja niin on käynyt meillekin. Se on sittenkin totta, häntä ei enää ole. Asian lopullisuus vyöryy tajuntaan ja ottaa siellä muodon. Ja niin alkavat lukemattomat pienet ja suuret haavat aueta; tämäkin asia, ja tämä ja tämä, on nyt eri lailla, kun hän on poissa. Lasten kysymykset eivät ota loppuakseen, he haluavat aivan vain uudelleen tietää, missä täti nyt on, millaista hänellä taivaassa on, näkeekö hän meidät, ja miksi hänen täytyi kuolla.

Lasten kanssa on mahdoton jäädä paikoilleen suremaan. Heidän eläväisyytensä ja loputtomat tarpeensa pitävät huolta, että elämän jatkumisen tunne on vastaansanomaton. He pitävät elämässä kiinni, kuvainnollisesti ja konreettisesti. Sitä paitsi heidän suhtautumisensa kuolemaan ja suruun on kadehdittavan mutkatonta, heidän surunsa samanlaista kuin lapsen koko oleminenkin:

Hetkessä elävää. Ensin he itkevät lohduttomasti, sitten hetki vaihtuu ja he ryhtyvät leikkimään mielileikkiään nauraen ja riemuiten. Kunnes tulee taas mieleen jokin laulu tai loru, jota tädin kanssa laulettiin, ja suru palaa taas - hävitäkseen kohta kun kaveri tulee hakemaan tai pikkukakkonen alkaa.

Se ei tarkoita, että heidän surunsa oli vähäisempää tai vähäpätöisempää. Lapset kanavoivat ja käsittelevät suruaan eli tavoin. Viime päivinä olen heidän leikeissään kuullut useamman kerran vilahtelevan kuoleman: nyt tää tyyppi kuolis, hei nää olis kaikki nyt kuolleita. Leikeissä täti myös yhä elää, legoukkona yhdessä muiden legoukkojen kanssa legokodissa, ihanassa leikkitodellisuudessa jossa kaikki on mahdollista.

Ja sitten ovat tietysti kaikki ne kysymykset! Jotkut ovat helppoja, kuten se että miksi kukkalähetti tuo meille kukkia, vaikka täti on kuollut emmekä me. Tai että onko taivaassa pissahätää tai voiko täti nousta kuolleista kuten Jeesus.

Mutta välillä tunnen olevani täysin avuton kysymysten edessä. Toisinaan melkein kadehdin niitä, joilla on oma vahva vakaumus kuolemanjälkeisistä asioista. Olisi varmasti helpompaa vastata täydestä sydämestä, että kyllä, siellä hän on taivaassa ja näkee meidät täällä maan päällä, jos olisi itse siitä aivan vakuuttunut. Totta kai ajatus on ihana ja haluan siihen uskoa, mutta en vain voi estää skeptistä rationaalista minääni nakertamasta kuvitelman pilvenreunaa: jääkö meistä muka oikeasti mitään muuta jäljelle kuin luut, kun aika meistä jättää? Nousemmeko todella jonnekin pilven päälle? Johan jo Raamatussakin sanotaan, että kuolleet herätetään vasta viimeisenä päivänä, mitä se sitten muka tarkoittaa? Mitä ovat kaikki ne lapsena kuullut puheet pilven reunalla meitä katselevista kuolleista rakkaista?

Ja kuitenkin selitys taivaaseen menneestä, enkeliksi muuttuneesta ja meitä sieltä katselevasta tädistä tuli kuin selkärangastani, kun lasten ensimmäiset kysymykset tulivat heti suru-uutisen saapumisen jälkeen. En harkinnutkaan tarjoavani heille muita selityksiä. Olisi tuntunut liian julmalta sanoa, että hän nyt vain kuoli eikä ole enää missään, hänen sydämensä on lakannut lyömästä ja hänen aivotoimintansa on lakannut.

Lapselle - ja itsellekin - on paljon lohdullisempaa ajatella, että hän on nyt paikassa, jossa kipuja ja murheita ei enää ole ja että hän näkee sieltä, kuinka hänen rakkaat veljenlapsensa jatkavat leikkejään ja kasvavat, oppivat uutta ja toivovat, että voisivat kertoa kaikesta siitä tädilleen.

Ei varmaankaan ole yhtä oikeaa tapaa puhua kuolemasta lapsille. On otettava huomioon lapsen ikä, luonne ja herkkyys, ja tietenkin vaikuttaa myös se, miten läheinen kuollut ihminen lapselle oli. Omien lastemme kohdalla noudatimme avoimuuden periaatetta: sanoimme asiat niin kuin ne olivat. Täti on kuollut (mitä tarkoittaa olla kuollut, siitä olemme viikon aikana käyneet monet keskustelut), hän oli hyvin sairas ja kuten lapset olivat tottuneet näkemäänkin vuosien myötä, joutui syömään monia lääkkeitä. Lopulta kävi niin, että lääkkeet eivät enää auttaneet.

Painotimme heti, että se mitä hänelle kävi, on hyvin harvinaista. Yleensä lääkkeet auttavat ja sairauksista parannutaan. Lapset, nuoret ja terveet aikuiset paranevat aina. Tässä käytimme hieman pehmennettyä versiota totuudesta, lasten mielenrauhan takia, varsinkin kun viime viikolle sattui vielä äidin vatsatauti joka vei minut vuorokaudeksi aivan kauheaan kuntoon. 4-vuotias poikani katseli minua maatessani sohvalla ja kuiskasi, että kai sinä äiti paranet.

Näytimme myös lapsille kuvaa arkussa makaavasta tädistä. Tästä voi monilla olla eriäviä mielipiteitä, mutta ajattelimme, että kuolleen näkeminen konkretisoisi asiaa heille paremmin ja olisi hyvä suruprosessin kannalta. Olin hiukan epävarma näyttäessäni kuvaa, pelkäsin heidän säikähtävän ja ties vaikka saavan jotain traumoja. Mutta pelkäsin aivan turhaan. Tein hyvin kun luotin lasten kykyyn ottaa asiat luonnollisina ja mutkattomasti vastaan. He katselivat kuvaa aivan rauhallisina, huomasivat että täti näytti tyyneltä ja kuin nukkuvalta eikä yhtään siltä että johonkin sattuisi. He myös ilmaisivat tyytyväisyytensä siitä, että arkku oli niin kaunis, siinä oli pitsiä ja ympärillä kukkia - tädillä olisi varmasti siinä hyvä olla.

Toki kuva myös kirvoitti kiperiä kysymyksiä: miten täti voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, keskimmäinen kysyi, arkussa ja taivaassa? Tädin huulet näyttivät siltä, että hän olisi surullinen, onko hän? Tosin esikoisen mielestä suu oli hymyssä, ja tästä he hiukan kiistelivätkin. Torppasin riidan sanomalla, että ilmeestä voi olla eri mieltä, mutta se on ihan varmaa, että tädillä on nyt hyvä olla eikä hän ole surullinen.

Ensimmäiseen kysymykseen vastasin sillä tavalla kuin se selkärangasta jälleen tuli: tädin sielu on mennyt taivaaseen, ja hän on ottanut siellä hahmon jota me emme näe. Mutta voimme tuntea hänen läsnäolonsa muistoissamme. Niissä hän elää niin kauan kuin muistommekin elävät. Hän on meidän suojelusenkelimme pilven reunalla, yhdessä muiden rakkaiden kanssa, joita ei enää ole. Tähän lohduttavaan ajatukseen itsekin tukeudun.



PAROLA DEL GIORNO: angelo custode (m) = suojelusenkeli

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tutti jäi mökille - vinkkejä helpompaan tutistaluopumiseen

Yksi ui altaassa vastaan, toinen purjehti taivaalla - näin keksimme lapsillemme nimet

Elän mieheni siivellä ja olen onnellinen siitä

Lapsen sairastuminen sotki suunnitelmat - taas!

Triplaonni joka sai alkunsa Pasilassa